Uusi identiteetti

Uudet halpissilmälasit eivät aiheuta inhottavaa oloa nenänvarteen. Silti on erilaista olla raamitetussa maailmassa. Löydän itseni toistuvasti yrittämässä kurkistella kehysten nurkista maailmaa paljain silmin, välillä otan lasit päästäni ja katselen ympärilleni. Petyn joka kerran siihen kuinka sumealle ja hankalalle katsoa maailma näyttää. Sitten kun taas laitan lasit silmilleni, minua alkaa ikävöittää se aika jolloin "näin" vielä omilla silmilläni.

Kirjoittaminen on edistynyt huomattavasti paremmin nyt, kun minun ei tarvitse nousta aina viidentoista minuutin työskentelyn jälkeen potemaan silmäsärkyä loppupäiväksi. Olen saanut asialliset hommat melkein tehtyä, mutta omien mielikuvituskirjoittelujeni kanssa motivaatio on edelleen kateissa. Oikeastaan, jos tarkemmin ajattelee, minusta on tullut ihan täysi ameeba. Ei kirjoja, kirjoittamista, keskusteluja, musiikkia, seksiä, kaikki nuo ovat minulle aivan yhdentekeviä. Minua kiinnostaa vain ruoka (jota en voi syödä niin paljon kuin haluaisin), lämpimässä oleskelu ja älykkyyttä murentavien tv-sarjojen töllääminen. Kävelylläkään ei huvita käydä. Tänäänkin tuntui että saatan jäädä ovenkarmeista roikkumaan jos yritän viedä itseni ulos. Onneksi niin ei sitten käynyt.

Huomenna L:llä on myyjäiset. Mokkaruutupohja odottaa päällystäjäänsä ja haisee rasvaiselle hielle (minusta kaakaoleivonnaiset haisevat juuri niin pahalle, mutta aion kuitenkin ottaa yhden iso palasen kahvin kanssa. Hah, siitäs saatte Keventäjät!). Olin unohtanut koko tapahtuman ja leipominen jäi viimeiseen iltaan, mutta haluan tehdä jotain kuitenkin, vaikka L sanoi ettei tarvitse. Minun äitini ei ollut mikään leipoja ja minua hävetti aina mennä noihin koulun juttuihin tyhjin käsin tai mikä pahempaa, kaupan pipareiden kanssa. Siispä olen aina leiponut pakkomielteen omaisesti lasteni tapahtumiin. Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus, sanoo Ben Furman. HAH! Jaa