Katkeran kotirouvan muotokuva (Jatkokertomus, osa 2)

Katkera kotirouva on noin 35-40-vuotias monilapsisen maalaisperheen emäntä, joka on saanut synnyinlahjakseen perin pessimistisen elämännäkemyksen ja happaman luonteen.

Osa 1 täältä

Jonkin aikaa kaikki jatkui ennallaan. Parittoman viikon maanantaisin osallistuin porsliininmaalauskursseille entiseen tapaan, paitsi yritin toki vältellä parhaani mukaan joutumasta puheisiin pottaansa itkevän muorin kanssa. Kurssilaiset harmittelivat tietenkin kilvan kadonnutta yöastiaa ja siihen maalattua, ihmeen ihanaa kuvaa.

Muutos tapahtui vasta kurssin "kevätriehan" yhteydessä, jos nyt yli-ikäisten tanttojen illanviettoa lähikuppilassa voi sellaisella nimellä kutsua. Voitte uskoa, että tuon illan aikana kahvilikööri virtasi ja neulontaohjeita kirjoitettiin intoutuneen boheemissa hengessä lautasliinoihin. Vaaleanpunainen oli elementissään; pinkit verryttelyhousut paljastivat vakoa vain aavistuksen verran vähemmän kuin Seppälän teiniosastolta ostettu trikoopaita. Lippalakin takareiästä keikkui vaaleanpunertava, kikkarainen poninhäntä. Vaaleanpunainen viihtyi tanssilattialla. Vaaleanpunaisen eteen kannettiin sinisiä enkeleitä. "Tulkaa vaan, kunhan tulette metrin välein", vaaleanpunainen räkätti jo melkein jonoksi muodostunutta ihailijalaumaa.
Katselin, kun tuolle vastenmieliselle sikkarasilmälle laulettiin karaokeserenadeja ja kuinka kymmenen rattijuopumustuomionsa vuoksi kyläyhteisön tietoisuuteen tullut kunnan kiinteistönhoitaja painoi nenänsä tursuavaan rintavakoon. Ravintolan edessä käytiin pienimuotoisia nujakoita milloin persjalkaisen kinkkukiusauksen kunnian pelastamiseksi, milloin oikeudesta saattaa tuo hyvin proteiinipitoinen köyhäinapusäkki kotiovelle saakka.

Minä join lonkeron toisensa perään ja sanon suoraan, että vitutti. Vaikka tiesin päärynänmallisen maksamadonnan suosion johtuvan vain siitä, että olin itse aivan liian kaunis oksennuksenhajuisten kantapeikkojen iskettäväksi. Mitä enemmän lonkeroita join, sitä ärtyneemmäksi tulin. Kahviliköörin innoittamat kurssilaiset olivat intoutuneet piirtelemään lautasliinoihin neulontaohjeiden sijaan seksiasentoja, rattijuoppo kiinteistönhoitaja oli siirtynyt imemään fritsuja vaaleanpunaisen kaulaan ja minä vain istuin toimettomana haistelemassa juomastani nousevaa käyneen sitrushedelmän löyhkää. Tiesin, että seuraavana aamuna olisin kamalassa krapulassa ja silti pitäisi jotenkin raahautua porsliinikurssin päättäjäiskahville...

... Jossain vaiheessa hämärtyi. Heräsin seuraavana aamuna muistaen huteria välähdyksiä itsestäni roikkumassa kaksin käsin miss Piggyn saparossa, nujertamassa tutisevaa mummelia lattialle lukemattomien neuleohjeiden ja seksiasentoihin jähmettyneiden tikku-ukkojen sekaan ja kourimassa vastahakoisen kiinteistönhoitajan innotonta etumusta. Vaivuin peiton alle odottelemaan krapulaa, morkkista, pelkotiloja, unta, kuolemaa, mitä tahansa. Mutta mitä kummaa? Oloni oli täysin normaali. Hivuttauduin hitaasti istualleni. Aurinko ei satuttanut silmiäni, eikä suussakaan maistunut koiranpaska au naturel. Nousin seisomaan. Ei huimausta, huteruutta tai sekavuutta. Kävelin peilin eteen ja jäin tuijottamaan kummissani. Oli, kuin olisin juuri viettänyt kuukauden kylpylä- ja plastiikkakirurgiasiivellä varustetussa hermoparantolassa. Kasvoillani ei näkynyt jälkeäkään edellisyön raskaasta ryyppäämisestä.

Olin tietenkin vain onnellinen säästyessäni kerrankin huonon elämän aiheuttamilta seurauksilta. Mutta kurssilaisten kahvitukseen minulla oli jo kiire. Maatessani sängyllä ja kiskoessani muristen liian pieniä ja liian ohuita sukkahousuja jalkaani, sattui katseeni potan kylkeen maalattuun muotokuvaani. Kuva näytti nyt nuhruiselta; arvoituksellinen hymy oli muuttunut hienoiseksi irvistykseksi ja eikö vain toisen silmän ympärillä komeillut musta rengas juuri sillä kohtaa, johon muistelin muorinrahjan minua lattialla kiemurrellessaan tirpaisseen? Olin ensin aivan ymmälläni. Mutta sitten muistin, mitä olin taannoin toivonut. Ehkäpä hyville ihmisille tosiaan tapahtuikin hyviä asioita!

- viimeinen osa seuraa, kunhan jaksan sen kirjoittaa -

Pakinaperjantaissa maalaus Jaa

Katkeran kotirouvan muotokuva (Jatkokertomus, osa 1)

Katkera kotirouva on noin 35-40-vuotias monilapsisen maalaisperheen emäntä, joka on saanut synnyinlahjakseen perin pessimistisen elämännäkemyksen ja happaman luonteen.


Minä olen ikäisekseni melkoisen vetävä nainen, mutta 18-vuotiaana olin todellinen kaunotar. Niihin aikoihin kävin parittomien viikkojen maanantaisin porsliininmaalauskurssilla ja siellä eräs eläkeläisrouva kiinnitti ulkonäkööni erityisen paljon huomiota.
"Anna minun maalata sinun kuvasi. Olin nuoruudessani muotokuvamaalari".
Muorin käsi vipatti kuin pikkuisen epäkesko sauvasekoitin ja nenän edessä oli laakea (kenties vähän käytetykin) emalipotta.
"Minuahan ei kusikuppiin maalata! Kuinka kehtaat ehdottaakaan?"
Muori oli tietenkin pettynyt, ja nostipa jopa käden rinnalleen muistuttaakseen muita paikallaolijoita kuolemansa läheisyydestä. Minuun eivät sellaiset konstit tepsineet, olihan isoäitini kuuluisa Lindströmin Manta, kulmakunnan suurin kusettaja ja manipuloiva psykopaatti. Tuo muori tutisevine käsineen oli pieni tekijä Mantan rinnalla, ja veti viimeisiään jo muutenkin. Sitä ei kukaan pienellä hyväntahtoisuudella muuttaisi.
Tietenkin juuri sillä hetkellä koko porsliininmaalauskurssin luotaantyöntävin nainen, sikkarasilmäinen ja töpselikärsäinen pieni vaaleanpunainen emakko, päätti työntyä ryntäät tutisten mummelin näköpiiriin.
"Maalatkaa minut, rouva. Saatte luvan maalata minut alusastiaanne".
Mummeli ei näyttänyt olevan kovin mielissään, mutta en ollut minäkään. Kenties kyseessä oli vain erään vapisevan kalkkunan kuhmuinen potta, mutta mitä ihmiset siitä ajattelisivat, jos potan kyljessä komeilisi minun sijastani tuo alamittainen tonttu-akka? Enhän minä voinut sallia tuon ihmisen muodon ottaneen alatoopin talloa minun asemaani porsliinikurssin kauneimpana naisena!
"Minä suostun kusikuppisi malliksi", sanoin niin arvokkaasti kuin kykenin. Muori oli tietenkin äärimmäisen ilahtunut saadessaan malliksi jotain muuta kuin kaksoisleukaa toisensa perään. Hän aloitti työn siltä istumalta.

Muutaman parittoman viikon maanantain jälkeen potan kyljessä komeili minun kuvani. Olihan se hieman amatöörimäinen raapustus, mutta kuitenkin huomattavasti hienompi kuin kukaan kurssilainen olisi osannut muorinrahjan tutisevia käsiä katsellessaan aavistaakaan.
"Ihmeellisen kaunis kuva", kaikki sanoivat. "Ja tuo hymy on niin arvoituksellinen".
Kuinka olisin voinutkaan olla totinen katsellessani vaaleanpunaisen vastustajani karvasta pettymystä, jota hän ei osannut lainkaan peittää. Minä olin nöyryyttänyt hänet pahemman kerran, sen tiesivät kaikki. En olisi voinut olla tyytyväisempi nähdessäni, kuinka tympeitä ja merkityksettömiä, vaaleansinisiä sydämiä, hän maalaili kahviastiastoonsa. Niistä kipoista tulisi tuskin perintökalleuksia ja kirpputoriltakin ne naurettaisiin pihalle.
"Onpa harmillista, että meidän ihmisten kauneus on haihtuvaista, kun kuva puolestaan ei aikaa kavahda".
Niin. Se oli kyllä hirvittävä vääryys. Minun naamani alkaisi roikkua, ruumiini poimuilisi ja leukaperät kasvaisivat karvaa, samaan aikaan kun tuo kuva säilyisi kauniina, vaikka koko palvelutalon väki kävisi illasta toiseen sen äärellä tarpeillaan.
Niin minä tein sen, minkä kuka tahansa itseään kunnioittava nainen olisi tehnyt. Minä sieppasin potan itselleni ja tungin sen sukkahousuihini. Yritin olla ajattelematta emaliin lohjenneista halkeamista mahdollisesti uhoavaa kusen hajua, vaan suorin kotiin ennen kuin joku kyläläinen alkaisi luulla minun olevan tiineenä hameen alla pönköttävän potan vuoksi.

Illalla laitoin potan yöpöydälle viereeni. Kuva oli lampun hämärässä vieläkin kauniimpi kuin porsliininmaalauskurssilla ja hymyni tosiaan näytti kiehtovalta. Rukoilin mielessäni, rukoilin kiihkeämmin kuin mitään muuta, että tuo kuva vanhenisi minun sijastani ja että minä saisin ikuisesti pitää kauneuteni itse. Sillä - toisin kuin tuo kuvajainen - osasin minä takuulla pitää huolta siitä, ettei palvelutalon väki tekisi tarpeitaan minun niskaani.

- Jatkuu -

Pakinaperjantaissa aiheena maalaus Jaa

Ananas

Vieraat ovat ihan pian oven takana, mutta sitä ennen pitäisi ratkaista ananaksen kohtalo. Suuri, karhea, pykäläpintainen ananas. Vihamielinen ja eksoottinen. Nyt se seisoo keskellä keittiön pöytää, mutta sitä ennen se matkasi kaukaisilta pelloilta, julistettiin lahjakorin valtiaaksi, käärittiin runsaaseen sellofaaniin banaanien, appelsiinien, viinirypäleiden ja muiden turvallisten hedelmien kanssa. Tuo turha pallo kuljetettiin hirmuiset matkat periaatteessa hänen kuusikymmenvuotisjuhliensa kunniaksi. Ja nyt se seisoo keskellä keittiön pöytää ja ikään kuin uhkaa viiltää kovilla ja terävillä lehdillään kaikki, jotka yrittävät siirtää sitä paikaltaan. Minne tuollaisen voisi jättää vartioimatta, pelkäämättä, että se alkaa salassa versoa ja lonkeroida?
Hän tietää, mitä ajatuksia ananas muissa herättää. Tuollainen valtava, huikentelevainen hedelmä. Kuka kunniallinen ihminen pitää jotain noin makeaa ja näkyvää, jotain noin valtavaa vain itseään varten? Ne luulevat, että hän on alkanut peräämään nuoruuttaan takaisin, että on nyt kuudenkymmenen iässä mennyt sekaisin ja tahtoo maistaa uusia makuja ja upottaa hampaansa yltäkylläisiin kokemuksiin. Pian - niin ne kuvittelevat - hän istuu jo Sisilian sikajuhlien äänekkäässä tunnelmassa, pää takakenossa, antamassa nuoren miehen kaataa punaviiniä karahvista suoraan suuhun.
Tuollainen hedelmä saa naisen kaipaamaan, niin vieraat varmasti uskovat. Se vaatii miestä sitä nujertamaan, lyömään sen kahtia yhdellä macheten iskulla ja tarjoilemaan sen satiinisessa aamutakissa istuvalle naiselleen kauniina, säädyllisinä kuutioina. Vieraat kuvittelevat hänen luulevan jotain enemmän itsestään. Ne pilkkaavat häntä selän takana, nauravat vanhaa naista ja tämän tuoksuvaa ananasta. Ne sanovat hänen haaveilevan iltaisin ruskeista ja jäntevistä poimijoista, päättymättömistä ananasviljelmistä, pölystä ja valkoisesta auringosta, joka piilottaa säteitään noihin kultaisiin hedelmiin.
Sanovat, että hän ei ymmärrä tyytyä säilyketölkkeihin. Että pitäisi jo ymmärtää. Hänen on tehtävä jotain ananakselle ennen kuin vieraat tulevat. Hänen on jätettävä se pimeään, täysin vartioimatta, vaikka se versoisi ja lonkeroisi. Hänen on pidettävä ikkunaa auki. Muuten ne heti sisään tullessaan pysähtyvät, nuuhkivat terävästi ilmaa ja sanovat että täällä tuoksuu muutokselle.

Jaa

Lorisemaan käyneestä naisesta

"Hei Tiitu! Pitkästä aikaa! Sinähän näytät iloiselta".
"No joo... Ennen sitä tuli itkeskeltyä melkein joka asiasta, mutta kävin tässä vasta hypnoosissa, eikä ole enää tarvinnut itkeskellä. Nyt minulta pääsee porun sijaan loru".
"Enpä ole moisesta kuullutkaan, mutta kiva kun toimii. Mitä muuta kuuluu?"
"Mitäpä tässä..."
"Entä Veikko? Mitäs miehesi elämään?"

" Veikko kunnoton, ai ai ai
naista vierasta nai nai nai
taudin äkäisen kai kai kai
vaimo palkaksi sai sai sai! "

"EEEIKÄ! Voi kuinka ikävää! No minä kyllä kuulinkin vähän huhuja, mutta en olisi koskaan todeksi uskonut".

" On jatkunut tätä jo tovi.
Käy mielessä naapurin Asta
ja naapurin valtava povi
mä viimeksi tiedän vasta. "

"Vain niin. Vai SE Asta. Taitaa olla kova iskemään varattuja miehiä. Ja muutenkin taitaa luututa ravintoloita viikonloppuisin".

" On Asta melkoinen narttu.
Ennen miehiin se tarttu.
Mut juomisen lopetti vasta,
nyt odottaa Veikon lasta. "

"Se petturi! Se lumppu! No, taitaa olla parasta, että siirryt vain elämässä eteenpäin. Miten sinun vointisi... kun käsitin, että joku tautikin siinä vaihtoi omistajaa".

" Kun vähitellen illan hämärässä,
nuo karvamönkiäiset esiin käy
ja kihisevät kiilusilmin pimeässä
- ei niistä totisesti muuta näy - . "

"Ahaa. Ei kannata olla lainkaan huolestunut. Nuo tuollaiset on ihan helppo hoitaa. Apteekista saa jotain linimenttiä. Kenelläpä sitä ei olisi nuoruudessaan ollut kaikenlaisia kokemuksia".

" Mä vahingon kiertämään laitan.
ja itseeni kylällä naitan,
Ja huudan, et "ihana onni",
on Masakin melkoinen sonni!"

"No niin... Sehän kuulostaa reippaalta. Vaan et kai sinä vain minun Masaani tarkoita? Tiitu?"


Pakinaperjantain aihe on Loru Jaa

Kokonaisotollinen nuori mies/nainen

Voi, kuinka suloinen mies pubin ikkunapöydässä nojaileekaan tuoppiinsa! Minun oli tarkoitus pysähtyä vain hetkeksi, juoda kupillinen kahvia, ja jatkaa matkaa linja-autolle. Mutta heti sisään astuessani tuo mies kiinnitti huomioni magneetin lailla ja sai minut tilaamaan lonkeron. En ilkeä tunkea viereen istumaan, on iltapäivä ja pubi on täysin tyhjillään. Minä istuudun sen verran lähelle, että saatan katsella häntä... Ja hänkin minua niin halutessaan.
Miehellä on leveän näköiset hartiat. Löysä huppari peittää valitettavasti tarkemman arvioinnin, mutta vahvahan mies on, kuten kaikki ikäisensä. Varmaankin siinä istuu joku rakennusmies työpäivänsä päätteeksi. Kasvot ovat kapeahkot, ja katse hyvin vakava. Ilme on juuri sellainen, että tekisi mieli mennä sen luokse ja laittaa se hymyilemään. Lonkero maistuu pesuaineelta, mutta minä juon sitä urheasti ja annan bussin mennä.
Kestää kauan ennen kuin mies nostaa katsettaan sen verran, että huomaa minut. Yllättäen kasvoille nousee kovin kiinnostunut ilme. Minulla menee melkein lonkero väärään kurkkuun. Monta monituista vuosikymmentä sitten on hänen ikäisensä viimeksi kiinnostunut aivan ensisilmäyksellä. Mies nousee, ottaa tuoppinsa ja tulee minun pöytäni viereen seisomaan. Huomaan hänen olevan hieman humalassa, mutta tässä tilanteessa se on vain hyvä asia. "Sinä näytät tutulta. Me ollaan kyllä tavattu jossain", mies sanoo.
"Istu", sanon ja osoitan tuolia saman pöydän ääressä.
Mies ei sen suurempia kehoituksia tarvitse. Ennen minua harmitti, jos mies osoittautui turhan innokkaaksi. Pidin haasteista. Mutta nyt tahdon tuollaisen... nuoren ja otollisen, niin kimmoisan, että sen päällä pompsahtelee kuin trampoliinissa.
Ennen sain kuulla useinkin olevan kuin ilmetty Brigitte Bardot. Toki siitä on jo jonkin aikaa, mutta ehkä tuo mies siksi näkee minussa häivähdyksen tuttua. "Et sinä vain jonkun lapsuusystäväni äiti ole?" suloinen mies arvuuttelee.
Minä pyörittelen päätäni ja nauran käheästi. Sipaisen hiuskiehkuran poskeltani, nostan polven toisen päälle. Lonkero lämmittää mukavasti. Noin tuoreeseen lihaan en ole painanut kynsiäni hyvin pitkään aikaan. Yritän kuunnella puolihuolimattomasti mitä mies puhuu. Hänen silmänsä ovat hieman humalaiset ja harmaat. Sormet ovat hoikat oluttuopin ympärillä. Mutta en minä oikeasti halua kuunnella. Minä haluan mennä jo!
"En vain saa mieleeni mistä me tunnetaan. Olet kyllä niin tutun näköinen".
Minä katson miestä merkitsevästi silmiin ja sipaisen sormillani oluttuopin ympärille kiertynyttä kämmenselkää. "Ei mietitä menneitä. Tehdään ennemmin jotain muuta".
Enpä olisi aamulla kirjastoon lähtiessäni vielä arvannut, että minusta kuoriutuu päivän myötä ihan oikea puumanainen. Kun olisikin arvannut, niin olisi pukenut vallan pitsiä puseron alle. Toisaalta tuollaiset nuoret ja innokkaat tuskin tajuavatkaan, mitä tulevat repineeksi naisen yltä. Minun on kuuma, kihelmöi vallan. Minun on saatava tuo mies mukaani, painettava se kotimatkalla töherrettyihin porttikongeihin, laitettava se kaikkien vuosien varrella kertyneiden rakkaudenvelkojeni maksumieheksi. Monestiko tuollainen jaksaa? Kolmesti yössä? Kymmenen kertaa?
Nousen ja painaudun tuon nuoren miehen suloista vartaloa vasten. Mies hätkähtää, tunnen lihasten jännittyvän käsivarressa. Tule. Mennään meille. Sanat pyörivät kielen päällä, mutta eivät uskalla tulla ulos. Mies katsoo minua silmiin ja näyttää toiveitaherättävän ilahtuneelta. Minun on kuuma.
"No nyt mä keksin! Sähän olet aivan sen yhden hahmon näköinen. Sen Marja Tyrnin!"
Ainakaan mies ei ole vakava, vaan hymyilee nyt. Ilmeessä ei ole mitään pilkallista. Se on täynnä lapsen oivaltavaa iloa. Minä jätän tuoppini ja kävelen ulos pubista. Olen vähän pettynyt ja haikeakin. Toisaalta olisi ollut ihmeellistä, jos olisikin ollut niin, että olisin ollut sinä iltapäivänä hänen Brigitte Bardotinsa. Ja että hän olisi ollut minun pieni trampoliinini.

******

Voi, kuinka suloinen nainen pubin ikkunapöydässä maistelee lasistaan! Minun oli tarkoitus pysähtyä vain hetkeksi, juoda kupillinen kahvia, ja jatkaa matkaa linja-autolle. Mutta heti sisään astuessani tuo nainen kiinnitti huomioni magneetin lailla ja sai minut tilaamaan lonkeron. En ilkeä tunkea viereen istumaan, on iltapäivä ja pubi on täysin tyhjillään. Minä istuudun sen verran lähelle, että saatan katsella häntä... Ja hänkin minua niin halutessaan.
Naisella on herkän näköiset olkapäät. Löysä pusero peittää valitettavasti tarkemman arvioinnin, mutta kaunishan nainen on, kuten kaikki ikäisensä. Varmaankin siinä istuu joku opiskelijatar koulupäivänsä päätteeksi. Kasvot ovat kapeahkot, ja katse hyvin vakava. Ilme on juuri sellainen, että tekisi mieli mennä sen luokse ja laittaa se hymyilemään. Lonkero maistuu pesuaineelta, mutta minä juon sitä urheasti ja annan bussin mennä.
Kestää kauan ennen kuin nainen nostaa katsettaan sen verran, että huomaa minut. Yllättäen kasvoille nousee kovin kiinnostunut ilme. Minulla menee melkein lonkero väärään kurkkuun. Monta monituista vuosikymmentä sitten on hänen ikäisensä viimeksi kiinnostunut aivan ensisilmäyksellä. Nainen nousee, ottaa tuoppinsa ja tulee minun pöytäni viereen seisomaan. Huomaan hänen olevan hieman humalassa, mutta tässä tilanteessa se on vain hyvä asia. "Sinä näytät tutulta. Me ollaan kyllä tavattu jossain", tyttö sanoo.
"Istu", sanon ja osoitan tuolia saman pöydän ääressä.
Nainen ei sen suurempia kehoituksia tarvitse. Ennen minua harmitti, jos tyttö osoittautui turhan innokkaaksi. Pidin haasteista. Mutta nyt tahdon tuollaisen... nuoren ja otollisen, niin kimmoisan, että sen päällä pompsahtelee kuin trampoliinissa.
Ennen sain kuulla useinkin olevan kuin ilmetty Clark Gable. Toki siitä on jo jonkin aikaa, mutta ehkä tuo nainen siksi näkee minussa häivähdyksen tuttua. "Et sinä vain jonkun lapsuusystäväni isä ole?" suloinen nainen arvuuttelee.
Minä pyörittelen päätäni ja nauran käheästi. Ryllistän rintakehäni kaarelle, yritän pullistaa hauiksiani. Lonkero lämmittää mukavasti. Noin tuoreeseen lihaan en ole upottanut sormiani hyvin pitkään aikaan. Yritän kuunnella puolihuolimattomasti mitä tyttö puhuu. Hänen silmänsä ovat hieman humalaiset ja harmaat. Sormet ovat hoikat lasin ympärillä. Mutta en minä oikeasti halua kuunnella. Minä haluan mennä jo!
"En vain saa mieleeni mistä me tunnetaan. Olet kyllä niin tutun näköinen".
Minä katson naista merkitsevästi silmiin ja sipaisen sormillani lasin ympärille kiertynyttä kämmenselkää. "Ei mietitä menneitä. Tehdään ennemmin jotain muuta".
Enpä olisi aamulla varaosaliikkeeseen lähtiessäni vielä arvannut, että minusta kuoriutuu päivän myötä ihan oikea don juan. Kun olisikin arvannut, niin olisi pukenut vallan black horsea housujen alle. Toisaalta tuollaiset nuoret ja innokkaat tuskin tajuavatkaan, mitä tulevat repineeksi miehen yltä. Minun on kuuma, kihelmöi vallan. Minun on saatava tuo nainen mukaani, painettava se kotimatkalla töherrettyihin porttikongeihin, laitettava se kaikkien vuosien varrella kertyneiden rakkaudenvelkojeni maksajaksi. Monestiko tuollainen jaksaa? Kolmesti yössä? Kymmenen kertaa?
Nousen ja painaudun tuon nuoren naisen suloista vartaloa vasten. Tyttö hätkähtää, tunnen muodot paidan lävitse. Tule. Mennään meille. Sanat pyörivät kielen päällä, mutta eivät uskalla tulla ulos. Nainen katsoo minua silmiin ja näyttää toiveitaherättävän ilahtuneelta. Minun on kuuma.
"No nyt mä keksin! Sähän olet aivan sen yhden hahmon näköinen. Sen Juri Kakan!"
Ainakaan tyttö ei ole vakava, vaan hymyilee nyt. Ilmeessä ei ole mitään pilkallista. Se on täynnä lapsen oivaltavaa iloa. Minä jätän tuoppini ja kävelen ulos pubista. Olen vähän pettynyt ja haikeakin. Toisaalta olisi ollut ihmeellistä, jos olisikin ollut niin, että olisin ollut sinä iltapäivänä hänen Clark Gablensa. Ja että hän olisi ollut minun pieni trampoliinini.


Pakinaperjantai Jaa

Jaakon päivä

On sadepäivä ja silloin kukaan kaveri ei saa olla ulkona. Vaikka Emilian luokse saa yleensä aina mennä kylään, sanoo Emilian äiti tänään, ettei hän jaksa ottaa vieraakseen niin kuraista poikaa. Jaakon kotipiha on vielä kamalan kurainen, sillä he ovat saaneet talon valmiiksi vasta keväällä. Muiden pihoissa kasvaa jo nurmikko, sillä muut saivat talonsa valmiiksi heitä aikaisemmin.

Jaakko kävelee kotitaloa ympäri. Rännit kuljettavat katolta valuvan veden talon nurkille ja saavat sen syöksymään putkea pitkin suuriäänisellä lotinalla. Mutta talon pitkillä sivuilla kävellessä kuulee äidin ja isän äänen ja pikkusiskon itkun. Äidillä ja isällä ei ole aikaa ottaa pikkusiskoa syliin ja lohduttaa sitä, mutta hän voisi auttaa vanhempiaan, jos hän vain saisi mennä sisään. Hän on yrittänyt kertoa, että ymmärtää kyllä, miksi äiti ja isä ovat nykyään niin vihaisia ja surullisia. Hän on itsekin surullinen, joutuvathan he pian muuttamaan uudestaan, vaikka isä ja äiti lupasivat, että uudessa kodissa asutaan koko loppuelämä. Hän haluaisi kertoa Emiliallekin, ettei välttämättä voi enää olla tämän ystävä kovin pitkään, mutta äiti ja isä ovat sitä mieltä, ettei kotiasioista saa kertoa kenellekään.

Jaakko leikkii sellaista leikkiä, että olisi muka ottanut liikaa velkaa. Hän kuljettaa punaisen polkutraktorinsa mutaisen pihan läpi ja työntää sen ojaan. Sade ja rännit ovat valuneet ojan puolilleen, mutta traktori on muovia ja osaa näemmä kellua. "Voi saatanan saatanan saatana!" Jaakko eläytyy traktorin menettäjän asemaan. Jos Emilia saisi tulla ulos, voisi se olla äiti, joka itkisi ja voivottelisi. Emilia osaa tosi hyvin leikkiä äitiä.
Naapurin nainen, joka on vanha ja ärsyttävä kyylääjä, kävelee ohitse sateenvarjon kanssa. "Noh, noh. Mitä se poika noin kiroaa? Et sinä saa olla ulkona tällaisella ilmalla. Ukkonenkin jyrisee". Kyylääjä yrittää katsoa heidän kotiinsa sisälle vihaisen näköisenä. Onneksi heidän perhe pitää aina sälekaihtimia kiinni. Jaakko tietää, ettei ole ollut vielä kovinkaan pitkään ulkona, mutta ukkonen tosiaan jyrisee kaukaisuudessa. Jaakko pelkää jonkin verran ukkosta. Siksi hän suuntaa varovasti kotiovelle. "... tehdään? Ei kun nyt sanot, mitä tässä tehdään? Persettäkö tässä pitää lähteä myymään?"
Jaakko seisoo ovenraossa, ja häntä alkaa aivan väkisin hymyilyttää, kun äiti huomaa hänet. Vaikka ei saisi nauraa rumalle sanalle.
"Hei, mitä sinä sisällä teet? Katso nyt, herätit pikkusiskonkin. Nyt se itkee".
Äidin kasvoilla on voivotteleva ilme, mutta isä näyttää vihaiselta. "Pojalla on pää umpiluuta. Kato nyt mitkä kurat lattialla! Meet siitä pihalle ja tuut sitte takasin kun sanotaan!"
Jaakko päättää totella, ennen kuin isä pääsee pidemmälle. Kuka sitä haluaa kuulla olevansa pelkkä rasite?

Jaakko istuu ojanpenkalla ja katsoo, kuinka vesi nostaa polkutraktoria yhä lähemmäksi. Ukkospilvet ovat tavallisia sadepilviä tummempia ja ne näyttävät kiertävän heidän asuinalueensa kaukaa. On silti aika pelottavaa nähdä salamoiden iskevän maata kohti ja kuulla jyrinää aikojen päästä. On ihmeellistä, miksi on sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat maan päällä aivan turhaan. Äiti on kertonut, että ampiaisillakin on merkitystä ja että ilman niitä ei saataisi kukkia, hedelmiä ja sellaisia. Mutta kaikilla ihmisillä ei ole mitään merkitystä, he vain ovat hyörimässä ympärillä ja häiritsemässä.

Jaakko riisuu kurahanskansa ja poimii maasta pienen kiven käteensä. Kiveä tuntuu palelevan melkein yhtä paljon kuin häntä. Äiti on sanonut keväällä, että koskaan ei saa mennä ojan lähelle, että multainen piha saattaa sortua jalkojen alta ja lapsi joutua ojaan. Jaakko leikkii, että äiti ei ole kertonut kivelle ojan vaarallisuudesta. Kivi menisi pahaa-aavistamattomana ojan lähelle... ja plumps. "Mene ulos", Jaakko sanoo eläytyen suuren ja möreä-äänisen Jumalan rooliin, tämän nähdessä hukkuneen kivipolon kyhjöttävän taivaan porteilla. "Sinä olet ollut virhe alusta alkaen. Mene HELVETTIIN siitä!" Jaakko sysää kiven ojaan, ja tajuaa että hänen käy kiveä tosi paljon sääliksi vasta sitten, kun kivipolo on vaipunut sameaan veteen. "Rakas Jumala, älä anna maailmassa olla turhia kiviä. Älä anna olla mitään turhaa".

Kivi pulahtaa veden kalvon läpi ja vajoaa mutaisen ojan pohjaan. Äiti maa havahtuu, kurottautuu ojan reunalla kyhjöttävää pientä poikaa kohti ja puhaltaa pienen suukon märälle pikkupojan poskelle. Pojan kosketus on muuttanut kiven hyvin tärkeäksi kiveksi. Se alkaa imeä ojaan sataneesta vedestä kesää talteen, jotta Äiti maa voi kerätä syksyllä kesän esiliinansa taskuun kuin marjan ja viedä sen vaatekaappiinsa talven jälkeistä aikaa odottamaan.
Jaakko pyyhkäisee sadepisaran poskeltaan ja hetken hänestä tuntuu, että kenties kivillä ja pienillä pojillakin on tarkoituksensa. Että ne ovat ihan yhtä tärkeitä kuin ampiaiset. Jaa

Oululaisen ajatusmaailman ABC

Oulusta riittäisi paljon hauskaakin kerrottavaa. Voisi vaikka päivitellä sitä, kuinka täällä syötetään rössypottua pahaa-aavistamattomille ulukomaalaisille. Mutta kun suututtaa niin ei kykene. Sen sijaan kirjoitan yhdestäkin asiasta, joka ei ole yhtään hauska.

Kun on siis ihan hirveää, että nyt yksi minun hyvä ystäväni on mennyt pilaamaan kaikkien Suomen lasten kouluretket, kun kehtasi vaatia koulua noudattamaan lakia, joka takaa maksuttoman opetuksen kaikille (retkiä myöten)! Tai niin täällä Oulussa ainakin tunnutaan ajattelevan. Yritänpä selittää nyt ihan maalaisjärkisesti tätä rakasta, oululaista ajattelutapaamme. Olkaa sen verran kulttuurirelativisteja, ettette käy meitä kaikesta tällaisesta vihaamaan. Muistakaa, että olemme vain kulttuurimme tuotteita, ja jossain muussa ympäristössä olisimme oppineet ajattelemaan toisella tavalla.

MUOKS: Jos kiinnostaa niin tästä pääsee Kirsin blogiin lukemaan vielä koko prosessin tapahtumajärjestyksessä. Se on ihan mielenkiintoinen malli siitä, kuinka tällaiset asiat etenevät. Ja kukapa tietää, ehkä viimeistä lukua ei ole vielä kirjoitettu. Siis Asioiden kulusta 1, 2, 3, 4, 5 ja 6

SIITÄ OULULAISESTA AJATUSMALLISTA:

Ajatellaan vaikka, että olisi joku laki, joka turvaisi kaikille lapsille yhtenäisen mahdollisuuden maksuttomaan opetukseen... niin, no sellainenhan on. Mutta ajatellaan, että olisi siis sellainen vähän erilainen laki kuin perustus- tai perusopetuslaki. Sellainen, jota pitäisi oikeasti noudattaa. Meillä Oulussa ollaan nimittäin aika lailla vakuuttuneita, että pelkästään kivoja lakeja tulisi noudattaa, etenkin kun on kyse lapsista. Mutta ajatellaan, että olisi vaikka sellainen laki, jota kaikkien pitäisi ihan oikeasti noudattaa ja se olisi vielä sellainen tyhmä laki, että kaikkein luusereimman sortin sakin kurjimmatkin kakarat saisivat muka samat oikeudet kuin muutkin. Mitä siitäkin oikein tulisi? Lapsethan kasvaisivat tuollaisella systeemillä ihan kieroon ja alkaisivat luulla, että tässä maassa muka pyritään johonkin ihme tasavertaisuuteen.

No, onneksi lapsia koskevat lait on tehty lapsille sopiviksi. Eivät ne mikään vitsi ole, mutta vähän niin kuin leikkiä. Ei niitä tarvitse ihan vakavissaan noudattaa, jos se ei ole ihan oikeasti hauskaa. Ei me täällä Oulussa mitään lakeja niin vakavissaan edes mietitä. Enemmän me ajatellaan mikä on hauskaa.
Arvatkaa mikä on hauskaa? Hauskaa on tietty kivat luokkaretket.
Arvatkaa mikä on reilua? Reilua on se, että ne lapset pääsevät luokkaretkelle, joiden vanhemmat ovat riittävän varakkaita maksamaan. Jos jonkun vanhemmat eivät ole riittävän varakkaita maksamaan, on reilua, että ne lapset jäävät koululle lukemaan matikkaa ja muita aineita.
Arvatkaa mikä on epistä? Sellainen tyhmä laki, jonka vuoksi niiden köyhienkin kakaroiden pitäisi päästä mukaan reissuun.
Mikä siinä on epistä? No kun sitten pitäisi rahoittaa ne köyhienkin lasten matkat, eikä sitä tietenkään kukaan halua tehdä. Siitä seuraa että retket perutaan ja ne lapset eivät pääse reissulle, joiden vanhemmilla olisi kyllä varaa. Se on epistä, koska köyhien lapset kärsivät jo muutenkin ja ovat jo sopeutuneet siihen, ettei heille tapahdu mitään kivaa. Jollekin rikkaan lapselle tämä voi olla ensimmäinen pettymys, ja siksi traumatisoiva.
Arvatkaa mikä ei ole hauskaa? Ettei se yksi äiti-ihminen tajua että MEIDÄN Martin tai Maijan hyvä mieli on tärkeää ja jonkun muun Martin tai Maijan hyvä mieli on yhdentekevää.
Arvatkaa mikä on ihan löhköä? Että joku vaatii noudattamaan sellaistakin lakia, mitä ei ole tässä kaupungissa ikuna noudatettu.
Arvatkaa mikä on ihan sikalöhköä? Että tällä menolla pitäisi kerätä luokkaretkivarat jollain työläällä ja rasittavalla puuhalla, kuten pitämällä myyjäisiä jne. Ei voisi vähempää kiinnostaa keksiä mitään rahankeruukeinoja, etenkin kun MEIDÄN perheellämme on kyllä varaa maksaa MEIDÄN lapset retkelle.
Arvatkaa mitä pitäisi muuttaa? No lakia tietenkin. Eihän siinä ole mitään järkeä, että kaikki olisivat tasavertaisia, kun fakta kuitenkin on, että MEIDÄN Martti tai Maija ovat kiistatta arvokkaammat kuin jonkun muun Martti tai Maija.
Arvatkaa mitä uuden lain pitäisi turvata? MEIDÄN kukkaroitamme ja MEIDÄN Martin ja Maijan oikeutta retkeillä.
Arvatkaa mitä kannattaa sanoa sellaiselle ilonpilaajalle, joka vaatii että koulussakin pitää noudattaa lakia (aivan kuin sitä ei joutuisi vapaa-ajalla noudattamaan ihan riittävästi)? Tyhmä ilonpilaaja, löllöllöö! Kannattaa jättää se mäyräkoira ostamatta!

Muistakaa, että ei se ole lain vika, että se on olemassa. Se on kuulkaa ihmisten vika, jos ne haluavat kaikenmaailman tyhmiä lakeja noudattaa! Ei tämä yhteiskunta lakien varassa pyöri. Kaikenlaisia sitä... lainkuuliaisia räyhääjiä... Oivoi! En tiijä! Jaa