Runotorstai

Ajelehtija

Ei ole vihureilta välttynyt.

Niiden syliin on vain tehnyt

itselleen pesän ja antanut repiä

hiuksia, tuudittaa.

Ja keinunut on avaruuteen asti,

satanut vetenä syyspellon multaan ja

tottunut elämän kiertokulkuun.

On tuudittanut käsillään kuolevaa

lehteä, antanut ikävän kääntää

silmänsä sisäänpäin.

Ajelehtinut on monta arkea

testannut pysyvyyttään viimeisissä

oljenkorsissa. Riemuinnut kun kaikki

on kuten pitää, kuten ennenkin.

Ja hyväksynyt, ennen kaikkea

on hyväksynyt.

Nyt kumara ja vanha, merkitty.

Keho huokaa lahoa ja maata.

Mieli kuin kirkas haiku.

Silmissä maratoonarin kuumeinen

äly.

Runotorstaissa oli aiheena Juice Leskisen säkeet: Päivä päivältä/ ihminen muistuttaa itseään/ entistä enemmän.

Jaa

Jano vai koti-ikävä?

Näillä näkymillä meille tulee huomenna kirkasvalolamppu kylään ja saan katsella sitä yhden kuurillisen verran, kiitos K-ystävälle. Huomenna tulee muitakin vieraita joten uskoisin päivästä tulevan mukavan. Tänään on ollut vähän kiireistä ja ankeaa. Oli tarkoitus ulkoilla mutta vettä tuli aivan tosissaan, enkä uskaltanut lähteä. Vatsassa on kummallinen tunne, luultavasti sellainen, josta siskot aina sanoivat etteivät osaa erottaa onko se jano vai koti-ikävä. Kirjat ovat myöhässä kirjastosta ja minulla on pikkuisen huono omatunto, sillä kyse ei ole ollut unohtamisesta vaan viitseliäisyyden puutteesta. Jos ne lähettäisivät minulle sellaisen kilpikonnamuistutuslapun, joita oli silloin ennen, niin minä alkaisin varmaan itkeä.

Kysyin tänään K:ta kaveriksi Tallinnaan. Olisi kiva päästä hetkeksi vain pois kaikesta tästä, nähdä uusia paikkoja, nauttia kivasta seurasta ja ottaa vaikka muutaman valokuvankin. Sitä paitsi passini on voimassa ainoastaan ensi kesään saakka, ja olen vannonut mielessäni että sitä ennen lähden katsastamaan sen Tallinnan kun se on kerran niin nätti paikka että siellä kehtaa käydä vaikka selvinkin päin (vaikka suurin osa kai ei käykään). Vielä on hämärän peitossa kuinka sinne olisi järkevintä mennä täältä Oulusta käsin. Eli siis jos joku asiasta tietoinen sattuisi lukemaan tilitystäni, olisin oikein kiitollinen vinkeistä.

Toivottavasti se kirkasvalolamppu auttaa näihin helkkarin univaikeuksiin. Muuten olen taas viittä vaille unilääkettä kerjäämässä. Toistaiseksihan unettomuus on loppunut juuri ennen kuin olen käynyt hakemassa lääkkeitä. Minä olen tässä suhteessa kai vähän turhankin varovainen sillä monille niistä on ollut aivan oikeasti apua. Kai minulla on vain jokin kumma uskomus että kaikki lääkkeet joita ei ole tehty suoraan hengen pelastamiseksi ovat saatanasta ja minun pitäisi vain yrittää rentoutua ja ajatella miellyttäviä ajatuksia... Aivan kuin ei olisi kokeiltu jo. Itselleen anteeksi antaminen on myös käynyt kuluneeksi jutuksi eikä se auta enää. Pitäisiköhän tänä iltana kokeilla lastata ne murheensa veneeseen ja päästää ne menemään. Sekin saattaa kuulemma auttaa. Jaa

Oppia ikä kaikki

Tänään on ollut laiska olo. Varmaan aika pitkälti kiinni vähäisiksi jääneistä unista. Ei sitä uskokaan kuinka tärkeää nukkuminen on ennen kuin sen asian kanssa joutuu temppuilemaan. Siispä olen ollut tänään hidas ja väsynyt ja maailmani on ollut sumea. Onneksi A soitti ja pyysi kävelylle, muuten olisin varmaan vain lojunut perseelläni kaukosäädin kädessä ja paha silmä valmiina siltä varalta että joku lapsi uskaltaa tulla vaivaamaan minua tarpeillaan. M:llä oli hyvä mieli melkein parin tunnin reissullamme, sillä mukana oli koira ja M suorastaan rakastaa koiria. Lisäksi sain A:lta lainaan kirjan jonka nimi on Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan (Liza Marklund, Lotta Snickare), kenties siitä enemmän myöhemmin, jos siinä on jotain mainitsemisen arvoista.

Kävelyllä näimme pari paloautoa ja sukeltajia rannassa. Varmaan niillä oli vain harjoitukset, mutta me aloimme heti luulla että ne yrittävät siellä nostaa ruumista vedestä. Minulla tuli vaistomainen tarve pois paikalta. Ensinnäkin, minua alkoi pelottaa. Tunne osoittautui suuremmaksi kuin luontainen uteliaisuuteni, vaikka olen aina luullut uteliaisuuden voittavan tuollaisissa tilanteissa. Toiseksi minun askeleitani siivitti jokin kummallinen häveliäisyyden tunne. Minulla tuli sellainen olo että jos siellä olisi ollut ruumis, olisi ollut väärin jäädä katsomaan sitä. En minäkään pidä ajatuksesta että jokin kuollut läheiseni olisi vain yksi jutunaihe ohikulkijoille. Nämä ajatukset ja reaktiot olivat minulle uutta, en ollut tiennyt olevani tällainen. Siis hyvin opettavainen kävelyretki. Jaa

Vitun korrekti

Tiedättekö tyypin: Hänen isänsä on koulun rehtori tai muu arvostetussa asemassa oleva henkilö. Hän itse on 30+ otsahikoiluun ja kaljuuntumiseen taipuva lyhyenläntä pikkuruutuhousuissa kulkeva mies jolla on vasemmassa nimettömässään niin paksu kultasormus että se kelpaisi paatuneellekin "gangstalle" kaulakoruksi. Tämä mies on kaikissa helvetin tilaisuuksissa joita pikkukylällä järjestetään ja hänen hikensäkin haisee koulun jumppasalille. Hänellä on konservatiivinen solmio ja hikiläikät kainaloissa. Hänellä on suuret hampaat ja hän hymyilee mielellään ja kaikille. Hän on sanavalmis ja saa ihmiset hymyilemään, jopa nauramaan. Hän tuntee kaikki ja kaikki tuntevat hänet. Kun hän kuolee, häntä tituleerataan pidetyksi. Hänellä ei ole mielipiteitä, tai jos on hän ei kerro niitä kenellekään. Hän hymyilee, myötäilee ja laittaa asioita leikiksi.

Ihmiset pitävät hänestä mutta he eivät puhu hänestä koskaan hyvää eivätkä pahaa. He eivät tietoisesti tai tiedostamattaan voi uskoa että se mies näyttää itsestään kaikkea, että hänellä täytyy olla jokin kammottava perversio tai muu salaisuus. Ja että he itse asiassa pitäisivät hänestä enemmän jos he edes kerran näkisivät hänet vesisateessa, hymy hyytyneenä, sanomassa VITTUH tervehdykseksi kaikille tilaisuuksista tutuille vastaantulijoille. Minä en ole yleensä sellainen ihminen kuin tuo mies, mutta välillä tunnen tyypin pulpahtavan väkisinkin pintaan. Tunnen itseni virnisteleväksi ääliöksi jolla ei ole mitään sanottavaa mistään ja vaikka olisikin, turpani pysyy siinä ikuisessa, ääliömäisessä irvistyksessä ja juttuni ovat sievisteltyjä ja ainakin pintapuolisesti sensuroituja.

VITTUH! Jaa

Byääh.

M huusi viime yönä varmaan melkein kaksi tuntia pallo punaisena eikä mikään auttanut. Hän olisi halunnut olla papaa (vapaa) mutta emme voineet tietenkään antaa neiti diktaattorin vaateille periksi. Niinpä kävimme henkisen taiston loppuun hänen valitsemallaan kellonlyömällä. Siinä ehti Kalevakin tulla välissä, mutta onneksi tyttö uupui ennen "auringonnousua".

Heti aamulla saimme kuulla että yksi tuttu koira oli kuollut edellisenä yönä. Tuli tosi paha mieli, vaikka en ole mikään maailman suurin eläinsentimentaalikko. Enemmänkin suretti tämän henkiinjääneen ihmisperheenjäsenen puolesta. Kyllähän niiden eläinystävienkin kanssa muodostuu aivan oikea suhde vuosien myötä ja tietysti toisen kuolema koskettaa. Onneksi koira oli kuollut tosi äkkiä, eikä ollut kaiketi joutunut juuri kärsimään.

Tänään on ollut niin väsyttävä päivä ettei oikein ole jaksanut pitää päätä pystyssä. Unohdin jopa uuden päätökseni alkaa kulkemaan selkä vähän suoremmassa, se on yllättävän hankalaa jos ei käy luonnostaan. Mutta pitäisi auttaa selkävaivoihin (samoin kuin se että pysyisi pois tietokoneelta, mutta minkäs teet) ja kyllähän sitä näyttääkin pikkuisen reippaammalta yksilöltä. K oli töllöttänyt kirkasvalolamppuaan ja se oli todella auttanut. Hän kuulosti paljon pirteämmältä kuin tässä vähän aikaa sitten. Hän lupasi tuoda minulle lampun töllötettäväksi ja elän siinä vakaassa uskossa että se tulee myös olemaan vastaus kaikkiin ongelmiini. Ja tulen olemaan sydänjuuriani myöten järkyttynyt, jopa traumatiseerautunut, jos näin ei käykään. Jaa

Sähkökyntteliköt ovat täällä!

Yritän kirjoittaa vaikka niskaani sataa jäätävää räntää kanssa-asukkini toimesta. Muistan ajan joitain vuosia sitten, jolloin en voinut kerta kaikkiaan ymmärtää ihmisiä jotka jäkittävät hiljaisuudessaan omissa puuhissaan vaikka toinen purkaa itseään vaihtelevalla intensiteetillä. Nyt minä olen yksi sellainen, olen kehittänyt itselleni kelmun jonka pintaan suurin osa rännästä takertuu, eikä se koskaan ylety minun nahkaani asti. Muuten, pahoin pelkään, olisin niin jäässä etten saisi käsiäni liikkumaan.

Ulkona on plus 8 astetta ja lumesta oli jäljellä jokunen orpo kinos ja jäätä joissain suvantopaikoissa joen rannan tuntumassa. Nopeimmat olivat ottaneet jo jouluvalot ja sähkökyntteliköt käyttöönsä. Viikon päästä, näin ennustan, niitä alkaa olla esillä kokonainen armeija. En minä halua olla erilainen kuin muut ja jos haluaisin, se ei automaattisesti tarkoita sitä että minä haluaisin olla jotenkin parempi. Haluan sanoa tämän tässä, sillä välillä minulla tulee sellainen olo, että joku vaikka ajattelisi että minä yritän olla jotain. Näillä pohjustuksilla sanon että olen vahvempi siinä päätöksessäni etten laita kynttelikköä ikkunaani tänä vuonna. En luonnollisesti tee tästä periaatteellista kysymystä jos joku perheemme asukki vaatii kapistuksen esillepanoa. Minä haluaisin miettiä miten minä juhlistaisin joulua, enkä vain tunnollisesti sonnustaa kotia joulu-uniformuun ja pitää naamaani joululukemilla aattona.

Ehkä tämä on vain sitä että koen tarvetta kyseenalaistaa ja päättää, enkä ole löytänyt muuta kohdetta kuin sinänsä nätit ja harmittomat sähkökyntteliköt. Ehkä minun pitäisi kiinnostua maailmasta ja epäkohdista ja oikeuksista, puoltaa tai vastustaa jotain merkittävää asiaa. Ehkä minun pitäisi piestä itseni tästä apatian tilasta ja alkaa elää ja nauraa tarkoituksettomasti ja taistella ja uhmata kuolemaa. Jaa

Elämä on kuolemista

Tekstiteeveessä sanottiin että Juice Leskinen (19.02.1950-24.11.2006) on kuollut. Tuntui kummalliselle vaikka uutinen ei ollut tietenkään niin yllättävä kuin jonkun perusterveen ihmisen kuollessa. Soitin äidille asiasta kun tiedän että sille nuo "aikalaisten" menot ovat suuria juttuja. Se sanoi "Joo, kiitti kun kerroit yks jätkä just sano että se on kuullu jotain sellaista mutta ei ollu varma mutta mää olin mielessä ihan varma ehdin jo itkee muutaman kyyneleenkin mun ei pitäis olla täällä kun multa käännettiin takkikin eilen Evakossa mun lempikappale on varmaan se musta aurinko nousee mikä sun sori en mää kuule täällä on niin kova melu ei mulla oo yhtää rahhaakaan niin varmaan mää meen kohta kotia multa käännettiin eilen takki Evakossa ku siellä ei oo narikkaa ja mää jätin sen siihen niin tietäähän sen että se käännettiin heti yks tyyppi anto mulle tään nahkatakin saatana hävettääkin ku tää on niin iso ja tiiäkkö mää inhoon nahkatakkeja ja tää on isokin mutta on tää yhen aikakauden loppu tiiätkö sillonki tuntu pahalta kun Rautavaarat ja nämä meni mutta nyt se pelottaa kun nää oman aikakauden ihmiset mennee elämä on kuolemista niin se Juice itekki sano emmää täällä ennää kauan oo kai juon muutaman vielä ei mulla oo yhtään rahhaakaan ei jaksa lähtee vielä kottiin tiiäkkö kiitti kulta että sää kerroit mulle tään se yks jätkä ei ollu varma mutta sydämessä mää tiesin onko sulla kaikki hyvin sori mää en kuule mittään täällä on hirvee melu mun pittää nyt lopettaa mun pittää miettiä tätä Juicen kuolemista mun pittää miettiä sitä".


Kuinkahan monta Syksyn säveltä karaokessa tänään lauletaankaan... Jaa