Päivä 13 - Tällä viikolla

Olen kertonut tällä viikolla asustani, käsilaukkuni sisällöstä, uskon asioista ja sisaruksistani. Ulkona paistaa aurinko. Päätäni särkee. Sain aamulla sähköpostia, jossa Thomas Niedermann syyttää nyt minua ja muita vastahakoisia todistajiaan huumeongelmaisen poikansa huonosta voinnista. Hänellä ei kuulemma ole ollut rahaa kustantaa tätä kunnolliseen katkaisuhoitoon ja se on luonnollisesti meidän syytämme. Poika on sähköpostin mukaan sairaalassa ja kärsii jostain lääketieteellisestä tilasta, jota en osannut kääntää saksan kieleltä suomelle. Ilmeisesti kyseinen tila ja pojan huumeongelma kulkevat käsi kädessä.

Miten tapahtunut on minun vikani? Miten mikään, mitä tapahtuu voisi olla jotenkin minun aiheuttamaani? Minähän vain olen ja odotan jotain tapahtuvaksi ympäristössäni! Niedermann olisi saanut pitää limaiset sormensa irti karvaisesta (tai vanuahan se on) hanuristani ja työntää ne vaikka omaan takapuoleensa.

Minulla on ollut huono päivä, huono viikko ja ihan surkea elämä! Ja se tyhmä ukonrahja kehtaa ahdistella, vaikkei tehnyt aikoinaan kummoistakaan palvelusta.

Joskus totta vieköön tekisi mieli luovuttaa ja mennä vain talon edustalle, asfaltille makaamaan. Antaisi autojen ajaa ylitseen ja iloitsisi jokaisesta, joka säälisi edes sen verran, että painaisi jarrua tai tekisi äkkinäisen väistöliikkeen.

Että tämmöisellä tolalla on meikäläisen itsetunto tällä hetkellä.

Nyt menen katsomaan, mitä Sirakov ja sisarukseni aikoinaan laittoivat muovipussiini, että saisi edes jotain kompensaatiota ahdistelevasta Niedermannista.

Jaa

Päivä 12 - Käsilaukussani

Aina keväisin, kun valmistauduimme lähtemään Rovaniemelle pyöräkulmareissulle, äiti sanoi tärkeänä käsilaukku edessään, että jokaisella kunnollisella naisella oli aina oltava vaihtosukkahousut mukanaan.

Niinpä minunkin käsilaukustani löytyy käyttämättömät, ihon väriset (punaiset siis) sukkahousut nuhrautuneessa pakkauksessaan. En ole vielä kertaakaan elämässäni joutunut turvautumaan vaihtosukkahousuihin, sillä kuljen mieluiten paljain säärin.

Laukussani näyttää olevan yksi viidenkymmenen sentin pullokuitti edelliseltä kauppareissulta. Kolme kolikkoa; kaksi kymmensenttistä ja euronen.

Pieni suihkepullo tekstiilinpesuainetta.

Haalistunut, kriisityöntekijältä saatu käyntikortti. Puhelinnumerosta ei saisi selvää, vaikka saisin päähäni soittaa hänelle.

Kaksi käytettyä sormiparistoa.

Kindermunasta löytynyt, haalean sininen muovisormus.

Kourallinen vanhoja ja osin revenneitäkin kauppalappuja.

Päänsärkylääkettä.

Kertakäyttöinen sadetakki.

Lehtijuttu miehestä, joka oli löytänyt vaimonsa hukkuneena.

Avaimet munalukkoon, jolla on suljettu eräs pikkukaarnijärveläinen maja.

Jaa

Päivä 11 - Sisarukseni

Olin tietenkin ainoa lapsi. Sanon tietenkin, koska kaikki ymmärtävät, kuinka harvoin nukke ja ihminen ylipäänsä onnistuvat saamaan lapsia keskenään. Ehkä juuri ainokaisuuteni vuoksi minulla on jo pienestä lähtien ollut kova tarve löytää äidin puoleiset juureni.

Kun olin ansainnut riittävästi rahaa motellin siivoojana, päätin lähteä etsimään äitini sukua jostain maailman kolkasta. Taiwaniin en uskonut, enkä voinut kysyä äidiltäkään, joka oli yllättäen menehtynyt edellisenä kesänä. Gurnutse-Kaisa oli päättänyt mennä hetkeksi naimisiin erään motellin vakioasiakkaan kanssa, eikä näin ollen tahtonut lähteä mukaani juurimetsälle. Minua, pikkukaarnijärveläistä ummikkoa, tietenkin jännitti lähteä yksin seikkailuun, mutta sitten rohkaisin mieleni, liftasin tien varressa rekan kyytiin ja lähdin.

Jokainen voi ymmärtää että matka oli vaiherikas ja se kesti vuosia. Välillä seurasin ihmisiltä saamiani vihjeitä, mutta pääasiassa harhailin paikkakunnalta ja valtiosta toiseen uskoen tunnistavani äitini synnyinsijat ne nähdessäni.

Lopulta minut otettiin erääseen Kadonneen jäljillä - ohjelman esiasteeseen. Ohjelmaa ei tietenkään esitetty televisiossa vaan radiossa. Sain melko hiljattain katkeraa sähköpostia ohjelman kehittäjältä, Thomas Niedermannilta. Hän oli laittanut samaisen kirjeen kaikille sarjassa aikoinaan esiintyneille. Hän vetosi meihin, että todistaisimme hänen olevan ohjelmaformaatin todellinen isä. Hän oli hämmästyttävän avoin taloudellisen ahdinkonsa ja siihen johtaneiden syiden suhteen.

Minä luonnollisesti kieltäydyin, olihan Niedermann yrittänyt kiristää minulta erinäisiä palveluksia sukulaisteni osoitetta vastaan. Sähköpostinvaihdosta kävi ilmi, että hän oli tehnyt saman tempun kaikille osallistujille. Niinpä kukaan ei suostunut todistamaan hänen puolestaan.

Herr Niedermann saisi siis jäädä historian hämärään, häpeämään sitä, että oli yrittänyt turhaan myydä poikaansa Michael Jacksonin kartanoon viikoksi ja joutui Jacksonin edesmenosta ja poikansa huumeongelmasta huolimatta vastaamaan raskaisiin syytöksiin kahdella eri mantereella.

Minun kokemukseni sisaruksista on 20 häpeän, kauhun ja epäuskon kyllästämää minuuttia, Thomas Niedermannin kiihtynyt radioselostus taustalla. Tapahtumapaikkana tanskalaisen pikkukaupungin laidalla tönöttävän kerrostalon toiseksi alin kerros. Matthias, Mats, Mikkel, Matthilde, Freja, Ida, kaikki uudet sisarukseni rivissä seinustalla. Jokaisen suupieli nyki. Kukaan ei sanonut sanaakaan. Vanha isä, bulgarialainen käsinukke Sirakov, kyseli äidin perään. Kertoi, että oli ollut raskasta äidin jätettyä hänet kuuden lapsen kanssa ilman ennakkovaroitusta. Mukanani tuomaan muovipussiin kurkisteltiin ja sinne työnnettiin kehystettyjä valokuvia, päiväkirjoja ja ajan kellastama alushame.

Muovipussi on minulla edelleen vaatekaapissani, enkä ole tohtinut kurkistaa sen sisään vielä kertaakaan. Joskus olen miettinyt, että kirjoittaisin tanskalaisille sisaruksilleni, mutta se on aina jäänyt. Hämmästelen vieläkin, kuinka äiti ei heistä koskaan maininnut, eikä näyttänyt heitä lainkaan kaipaavan.

Jaa

Päivä 10 - Päivän asu

Tämä on helppo! Päässäni on punainen hilkka, jonka lieriosassa on valkoisia koristeviivoja. Tämä päähine minulla on aina, ilmeisestä syystä. Jos joku ei satu muistamaan, olen äitini puolelta nukke, ja perinyt ulkonäköni häneltä. Hilkka on minussa kiinteänä osana. Jos se otettaisiin pois, paljastuisi alta vanua, aivoja, tai jotain vastaavaa. Äidilläni oli samanlainen hilkka, mutta sininen, ja valkoisille ympyröillä koristeltu. Joskus kyllästyn hilkkaani ja peitän sen toisella hatulla tai jopa peruukilla. Hilkka harmittaa minua toisinaan, mutta kaikilla meistä on ristinsä kannettavanaan.

Vartaloni on punainen ja tasapaksu. Voin kulkea ulkona ilman muita vaatteita pahennusta herättämättä. Vartaloni keskisauma on revennyt rinnan kohdalta (pitkä tarina, jonka kerron toiste, jos silloinkaan). Vartalossani on kaksi pysyvää tahraa ja muutamia pestäviä. Saatan joskus hinkata niitä sohvien pesuun tarkoitetulla pesuaineella. Suihkussa käyminen on minulle työläs operaatio. Suoritan sen vain pakon edessä ja silloinkin illalla. Seuraavan yön vietänkin sitten kylpyhuoneen lattialla, hiustenkuivaaja suristen. Muutun nimittäin suihkun alla niin painavaksi, etten jaksa kävellä. Kestäisi päiviä kuivattaa itsensä narulla, mutta onneksi on sähkön aika ja kaikki on helpompaa.

Jos ei kaatosade pääse yllättämään...

Jaa

Päivä 9 - Uskoni

Lapsena ollessani äijällä oli tapana kertoa minulle Jeesuksesta. Pääsiäisen aikoihin hän kertoi tarinaa siitä, kuinka tuo äijän mielestä melkoinen mies pelasti oman henkensä uhraamalla kaikki ihmiset ikuiselta kadotukselta. Joulun aikoihin sain taas kuulla kertomuksen Jeesuksen syntymästä:

Ammoisina aikoina Helsingin taivaalle (ehkä äijä puhui etelästä ja Helsinki oli eteläisin paikka, josta olin kuullut) ilmestyi suuri tähti. Oli kolme viisasta miestä; suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen, jotka olivat jo pitkään kiistelleet siitä, kuka oli heistä kaikkein viisain. Kun nuo miehet näkivät tähden, nappasi heistä jokainen mukaansa arvokkaimmat esineensä ja he lähtivät seuraamaan tuota tähteä paremman tekemisen puutteessa.

"Hullua hommaa. Eihän tähteä kiinni saa", sanoi norjalainen.

"Hullua hommaa. Käännytään kotiin", sanoi ruotsalainenkin.

"Jatketaan eteenpäin", totesi jäyhä suomalainen ja niin sitä jatkettiin.

He kävelivät niin pitkään, että jopa suomalainenkin alkoi katua koko matkaa, mutta toisaalta olisi ollut noloa kääntyä takaisin niin pitkään kuljettuaan. Alkoi tulla talvi ja joulu.

"Me jäädymme", sanoi ruotsalainen.

"Ruumiita tulee", arvioi norjalainenkin.

Mutta suomalainen ei sanonut mitään. Hän otti repustaan keihään ja kaatoi sillä karhun. Sitten hän otti repustaan kuusen neulasen ja umpeli sillä norjalaiselle, ruotsalaiselle ja itselleen karvahatut, karvapalttoot, nahkakintaat ja nahkatöppöset. Nahkahousutkin hän umpeli jokaiselle, mutta siinä kohtaa karhun nahka loppui kesken. Yhdelle miehelle jäi vain mitätön kalukukkaro.

"Anna minulle pitkät housut", sanoi norjalainen.

"Anna minullekin pitkät housut", sanoi ruotsalainen.

Vedettiin pitkää tikkua. Lyhimmän tikun sai ruotsalainen ja hänen oli puettava kalukukkaro ylleen.

Onneksi ei tarvinnut kävellä enää kauan. Pian he saapuivat erään maatilan pihaan. Sen laidalla nökötti vanha navetta, jonka yläpuolella tähti näytti lepäävän. Viisaat miehet katsoivat toisiaan silmät kyynelissä pitkän matkan noin äkkiä päätyttyä. Sisällä navetassa oli lehmiä ja lampaita. Siellä oli myös vanha äijä ja ämmä, sekä heidän välissään pieni lapsonen, omassa kehdossaan nukkumassa.

"Jaa", sanoi norjalainen.

"Jaa", sanoi ruotsalainenkin.

"Jaa", sanoi suomalainen.

"No, viisaat miehet", navetan äijä sanoi äkkiväärällä äänensävyllä. "Mitä kampetta toitte tullessanne?"

Ruotsalainen polvistui kehdon eteen ja nosti repustaan kimpaleen kultaa. Norjalainen polvistui ja otti esiin poronluuta, hirvenluuta, karhunluuta.

"Mitä sinulla on", äijä kysyi suomalaiselta.

"Ei ole köyhällä paljon annettavaa. On vain tämä keppi, jota voi keihäänä käyttää ja tämä neulanen, jolla ummella lämpöisen nutun".

Silloin pienokainen päästi ilmoille heleän naurun, ja ojensi pienet kätösensä keppiä ja neulasta kohti. Norjalaisen ja ruotsalaisen oli myönnettävä, että suomalainen oli heistä kaikista kolmesta miehestä viisain.

Ja tuo lapsukainen oli tietenkin ilmielävä Jeesus-lapsi, joka tulisi aina siunaamaan erityisesti suomalaisia.

Äiti se aina kuunteli tarinaa tarkkaan. Se supatti illalla korvaani, että Jeesus oli vain puoleksi ihminen ja niin hyvin kävi hänellekin.

Jos nyt hyväksi käymiseksi lasketaan se, että kuolee kammottavan kidutuskuoleman joskus kolmikymppisenä...

Jaa

Päivä 8 - Se hetki

Tiedän kyllä mitä tässä haetaan; että paljastaisin julkisesti jonkin elämäni käänteentekevän tilanteen, jonka pohjalta jokainen voisi sanoa tuntevansa historiani ja ymmärtävänsä nyt, miksi minusta tuli se, kuka olen.

Kuten taisin aiemmin jo mainita, on minusta tullut iän myötä hyvin suojeleva tärkeiden muistojeni suhteen. Miksi siis jakaisin kaikkien kanssa hetken, joka on ollut minulle hyvin tärkeä? Ehkei minulla edes ole sellaista hetkeä. Tekisikö se minusta vähäisemmän?

Hah! Minä kerronkin teille jonkun paskaisen hetken! Siitäpä saatte, uteliaat.

Silloin tällöin minun on päästävä ulos vaikka olisi kuinka hankalaa. Kun olo tuntuu kovin irralliselta, katson yleensä parhaaksi pysytellä kotosalla. Mutta kun olen ollut tarpeeksi pitkään sisällä, minulla tulee aika sekava olo sielläkin. Päädyn pakenemaan ovesta ulos, vaikka tiedän kokemuksesta, että se on surkea ratkaisu. Minä kuitenkin menen - vuorokaudenaikaan katsomatta, välittämättä pällistelevistä naapureistakaan - ja päädyn yleensä ulkorappusille tai niiden välittömässä läheisyydessä olevalle penkille.

Se oli eräs tällainen pakeneminen ja minä olin päässyt ulkorappusille saakka, enkä senttiäkään pidemmälle. Istuin portailla, minua paleli ja tunsin kodittomuutta. Toivoin jopa olevani jälleen Pikkukaarnijärven rannassa, väistelemässä poron papanoita ja hirven suurempia jätöksiä. Minulla oli jopa ikävä mäkäröitä ja lokakuun loputtomia, räkäsateisia (räkäsateeksi äijä sitä aina sanoi) iltapäiviä.

Olin hyvin sekavassa ja haikeassa tilassa. Minulla oli kädessäni Lidlin mainoslehtinen. Selasin sitä kuin tuntemattoman maan karttaa, ja päätin huomauttaa hyvin edullisista sääasemista, jos joku sattuisi lähestymään minua.

Ei siinä mitään valaistumista tapahtunut, saakeli soikoon! Joku rakki jolkotti paikalle muina miehinä, nosti koipensa juuri kohdalla. Kusi kintuille ja mainoslehtiselle. Jatkoi sitten matkaansa numeroa tekemättä. Ei se mikään suuri hetki ollut. Ei syvällinen, eikä käänteentekevä. Eikä tätä tarinaa kannata tulkita surullisen elämän symbolina. Sattuuhan noita, niin minulle kuin teillekin. Hyvän elämän on elänyt se, jonka suurin murhe ovat kusiset kintut!

Älkääkä nyt hermostuko minuun. On ollut vähän paska päivä ja tullut ikävää postiakin. Nyt Jopin luokse (joka ihme kyllä näytti tänään tulevan kaupasta ison kassin kanssa).

Jaa

Päivä 7 - Paras ystäväni

Ei sitä tässä iässä tee ystävillä mitään. Lapsena ja nuorena sitä haluaa vielä jakaa hetkiä jonkun toisen kanssa, mutta iän myötä vastaavien hetkien suhteen tulee itaraksi. Kun nykyisin kokee jotain erityistä, sen kätkeekin nopeasti kämmeneensä ja varoo näyttämästä sitä muille. Minulla on Jopi ja tietenkin Marcel, mutta en minä erehdy luulemaan heitä ystävikseni. Jopi on lähinnä kiinnostunut viineistäni ja olisi toki oluestakin, mutta tietää, ettei siitä ole koskaan kahdelle. Marcelista olen eksoottinen. Hän epäilemättä kehuskelee ystävilleen kirjoittelevansa vanhan suomalaisnaisen kanssa, joka on kaiken lisäksi puolinukke. Marcel on vielä nuori ja haluaa jakaa minutkin, sen sijaan, että kätkisi kämmeneensä.

Ainoa todellinen ystäväni taisi olla Gurnutse-Kaisa. Hän oli varmasti ensimmäinen ihminen jonka kanssa satuin juttusille äidin ja äijän majasta lähdettyäni ja saavuttuani lopulta Rovaniemelle. Muistan hänen istuneen rautatieaseman edustalla penkillä, pitkät jalat rullalla allaan. Hän poltteli tupakkaa ja katseli silmät viiruina ohikulkevia miehiä. Hän oli niin vaikuttava näky, että sitä on hankala kuvailla millään sanoilla.

Istuuduin Kaisan viereen ja pyysin antamaan tupakan. Kaisa jätti pätkän imeskellystä sätkästään ja hymyili. Toinen etuhampaista oli auttamatta kateissa. Kerroin äitini olevan Taiwanista vaikutuksen tehdäkseni. Kaisa sanoi, että hän tietäisi minulle työpaikan.

Niin meistä tuli ystävät. Kaisa kyyditti minut pyöränsä tarakassa koko pitkän matkan ison tien varressa olevalle motellille. Minä sain työpaikan Kaisan siivoojaparina. Iltaisin sitten kauppasimme muita palveluksia rovaniemeläismiehille ja motellin asukkaille (jotka usein olivat myös sama asia). Ei sitä silloin nuorena osannut moralisoida, työ oli työtä ja sillä hyvä.

Eräänä iltana Kaisa paljasti minulle salaisuutensa. Jo monen vuoden ajan hän oli väsännyt hyvällä muodilla varustettuja käsilaukkuja kokonaiseksi mallistoksi. Gurnutse oli sen mallin nimi, niin hän oli päättänyt. Hän näytti minulle laukkujaan ja hienoja ne olivatkin. Minä otin aina tavakseni kysellä, kuinka mallisto edistyy ja Kaisa oli siitä mielissään. Hän tuntui ikään kuin vapautuvan koko olemukseltaan, kun sai viimein jonkun, jonka kanssa puhua salaisuudestaan.

Asiat etenivät niin pitkälle, että lopulta Kaisa päätti laittaa mallistonsa motellin aulaan esitteille. Kulkihan tuosta ohitse vaikutusvaltaisiakin miehiä ja osa jopa pysähtyi. Ehkä jonkun silmä sattuu noihin laukkuihin ja pääset Helsinkiin laukkumaakariksi, minä intoilin.

Ensimmäinen päivä oli täynnä odottavaa innostusta, joka - kuten odottavalle innostukselle niin usein käy - hiipui tulevien viikkojen kuluessa. Laukut eivät tuntuneet kiinnostavan ketään. Moni niitä hypisteli ja kysyi sitten, missä olivat ne oikeat lapin matkamuistot? Missä porontaljaa? Missä neljän tuulen hatut?

Kerran eräs ilta-asiakkaamme olisi vienyt erään laukuista vaimolleen tuliaiseksi, mutta Kaisa kävi sieppaamassa sen miehen kädestä ja tuijotti hyvin pistävästi niin pitkään, että mies tajusi mennä matkoihinsa.

Vähitellen Gurnutse-malliston tyyli alkoi muuttua. Ensin Kaisa lisäsi laukkuihinsa pienen poronkarvatupsun asiakkaiden innostamiseksi, sitten vähän isomman kaistaleen ja niin edelleen. Kauppa alkoi käydä hieman paremmin ja se kai kannusti Kaisaa entisestään. Vähitellen myyntipöytä komeili kaikenlaista tavaraa. Oli pieniä noitarumpuja, poronkarvatukkaisia lapinpeikkoja, ilmanpainemittareita poronkarvalla, ja nopeasti kaiverrettuja poronluukahvaisia puukkoja.

Mitä lie Kaisalle nykyään? Toivottavasti hän ei ole kuollut, sillä se olisi joka tapauksessa sääli. Me vietimme monta hyvää iltaa niihin aikoihin kun olin töissä motellissa ja vielä silloin tällöin sen jälkeenkin.

Jaa