Päivä 6 - Minun päiväni

Kirjaan seuraavassa ylös keskimääräisen päiväni, jotta kirjoittamani olisi lukijasta edes jossain määrin kiintoisa ja informatiivinen. Tämä päiväni on nimittäin vasta aluillaan, enkä ole ehtinyt suorittaa kuin muutaman, hyvin arkipäiväisen toimen, joista niistäkin suurin osa sijoittuu vessan puolelle.

Vessan puolella aloitan myös keskimääräisen päiväni, mutta otan tässä vapauden sumentaa aamuhämäräni viihteellisistä televisiosarjoista tuttuun ruusunpunaan ja tarkentua vasta aamiaispöytään puuroni, näkkileipieni ja appelsiinimehuni kanssa. Syön ja katselen ikkunasta. Ulkona näkyy mitä milloinkin. Tässä vaiheessa minua ei saa häiritä tai olen ärtyisä koko päivän. Yleensä minua ei häiritäkään.

Seuraavaksi luen kirjaa. Tällä hetkellä luen Jorma Palon kirjoittamaa teosta, Nils Gustafsson ja Bodomin varjo. Se on melkein yhtä viihdyttävä kuin saman kirjoittajan lääkärikirja. Huomaan pitäväni sanasta emeritusprofessori. Ihan kuin joku sivistynyt yrittäisi sanoa hienommin 'ameriikan rohvessori'.

Keskiviikkoisin kaupungin palkkaama kodinhoitaja saapuu siivoamaan ja viemään roskia. Piileskelen kirjani takana ja yritän pitää jutut minimissä. Edellisen kodinhoitajan kanssa tuli enemmän puhuttua, Laitelan Armas nimittäin sattui olemaan hänen isänsä pikkuserkku. Sain kuulla Armaksen istuneen joskus vankilassa taposta, mutta eipä hän ollut siitä aikoinaan mitään puhunut. Siinä tuli sitten aloitettua muutakin juttua. Joskus meni nauruksi asti, tai sitten istuttiin vain, tuuletusparvekkeen ovi auki, tupakoitiin ja luettiin lehtiä. Mutta se kodinhoitaja kuoli ja uuden kanssa en juttusille rupea!

Joskus saan kirjeen Port Luisista. Marcel vastaa sähköposteihini aina tavallisella kirjeellä, voidakseen liittää mukaan kuvia itsestään ja koirastaan (hän ei osaa käyttää liitetiedostoja, eikä luota niihin). Yleensä hän kirjoittaa englanniksi. Olen alkanut kirjoittaa hänelle naisten oikeuksista sen jälkeen kun jossain keskustelussa kävi ilmi, että Suomi on tunnettu tasa-arvostaan. Olemme molemmat lopen uupuneita aiheeseen ja minun sähköposteihini on eksynyt valitettavan saarnaava sävy.

Iltapäivisin minä menen ostarin penkille istumaan ja katselemaan. Joskus ajan bussilla torin rantaan ja istun siihen tietylle penkille josta voi rauhassa tarkkailla ympäristöään. Minulla on usein mukanani pullollinen vettä ja banaani. Ennen pidin mukanani pähkinöitä, mutta sitten tuli se valitettava välikohtaus paikallisten oravien kanssa... Aikani istuttuani käyn kaupassa, jos kaupassa käymisen tarvetta on. Ostan pakolliset tarvikkeet ja pari pulloa olutta. Jos on paljon rahaa, käyn Alkosta pari pulloa viiniä.

Teen ruuan, syön. Kuuntelen radiota tai katselen televisiota riippuen siitä, kuinka rasittunut silmäni on. Käyn suihkussa jos on keskiviikko ja kodinhoitaja on muistuttanut. Jos Jopi on nähnyt minut Alkossa ostoksilla, hän tulee yleensä näihin aikoihin oven taakse. Avaan, jos huvittaa. Yleensä päädyn vain istumaan omassa hiljaisuudessani. Hörpin hiljaa lasista tai pullon suusta ja kuuntelen mitä kaikkea viereisessä asunnossa keksitään. Siellä asuu muutama nuorehko mies, jotka pitävät löysiä pipoja, ja jotka eivät tervehdi käytävässä.

Jaa

Päivä 5 - Mitä on rakkaus?

Minun kokemukseni rakkaudesta ovat vasta edessä, jos sielläkään. Ehkä jossain tämän taivaan alla joku hivenen Fabion näköinen nostelee yksinäisenä ja turhautuneena, mutta hyvin lempeänä, jättimäisiä käsipainoja aamuverryttelykseen. Vanginvartijain terävät aamukomennot saavat hänet kohottamaan pienehköt, silti älykkäät silmänsä siihen kaistaleeseen harmaata taivasta, joka on jokaiselle vangille jaettu... ja toivomaan...

Onko rakkaus äärimmäistä tunnetta, vai onko se äärimmäistä uhrautumista? Onko se sitä, mitä Lucia tuntee antautuessaan kiellettyyn syleilyyn, Anselmon käsivarsille? Vai onko se sitä, mitä tuntee Manuel päättäessään niellä raivonsa ja toivoa onnellista elämää petolliselle vaimolleen?

Ehkä rakkaudessa ei olekaan mitään äärimmäistä, mistäpä minä sen tietäisin.

Vaikka en ole kenties saanut itse kokea tuota tunnetta, tulee mieleeni eräs kohtaaminen, jota minulla oli onni päästä seuraamaan sivusta.

Silloin oli talvi, jos en nyt aivan väärin muista. Yökerhossa oli ainakin pimeää. Siellä oli hämmästyttävän vähän ihmisiä siihen nähden, kuinka paljon tupakansavua ilmassa leijui. Se oli se Lasareetinkadun hotelli Jällivaarassa, niinpä olikin! Olin liikkeellä Gurnutse-Kaisan ja jonkun hänen poikakaverinsa kanssa. Sitä miestä en enää kunnolla muista... Joku rökäleen näköinen tyyppi kuitenkin. Kääri huonoja sätkiä...

Kaisa ja se tyyppi istuivat jossakin hotellin käytävillä riitelemässä ja häätöä saamassa, ja minä istuin yökerhossa itsekseni, odottaen jotain tapahtuvaksi. Siihen tuli sitten nuori, kolmilapsinen perhe. Oli vielä jotenkin inhimillinen aika vuorokaudesta, mutta kyllähän se porukka silti erottui joukosta. Baarimikko tuli tiskinsä takaa perhettä toppuuttelemaan. Ikäraja kun kuitenkin oli olemassa. Jotenkin perhe oli niin väsyneen ja tympiintyneen oloinen nuorinta lasta myöten, että heidät päästettiin istumaan. Perheen isä istui pojan kanssa looshin toiselle puolelle ja äiti kahden tyttären kanssa toiselle. Pöytään tilattiin kaksi lasia vettä, joista poistettiin nopeasti niihin koristeiksi laitetut sitruunanviipaleet.

Lasten annettiin juoda ensin. Äiti ohjeisti lapsiaan olemaan kuuntelematta musiikkia. Isän jalka naputti tahtia pöydän alla - tuskinpa hän itsekään tajusi sellaista tekevänsä. He puhuivat selvää suomen kieltä, mikä oli hyvä, sillä en vielä siihen aikaan juuri ruotsia ymmärtänyt. Minä höristelin lähistöllä parhaani mukaan ja sain selville, että perheen auto oli rikkoutunut ennen majapaikkaa. Äidin sisko asui jossain lähistöllä - perhe ei itsekään tiennyt hirveän tarkasti missä. Puhelinta ei siskon perheessä ollut.

"Kun vain tietäisi missä on Domänvägen", äiti tuskaili.

Lapset näyttivät väsyneiltä ja alkoivat uhkaavasti nuokkua vanhempiaan vasten. Aikuisten ryhti pysyi suorana ja he yrittivät tietenkin näyttää rauhallisilta, vaikka tilanne oli hankala. Tunnit kuluivat. Minä join sinisiä enkeleitä, Gurnutse-Kaisa poikaystävineen oli tietämättäni siirtynyt jonkun norjalaisen moottorikelkkailijan talvihuvilalle polttamaan huonosti käärittyjä sätkiä ja riitelemään. Aikuiset istuivat puoliksi juodut vesilasit edessään, sitruunalohkot tuhkakupissa ja nukkuvat lapset vieressään. Näki, että he yrittivät olla kuuntelematta musiikkia.

Lopulta tapahtui tämän kuvaelman huipennus. Sen muistan hämärämmin kuin kaiken muun, olivathan enkelit sumentaneet ajatteluani. Kävi niin, että eräs hyvin partainen äijä, jolla oli suhteellisen siisti paitapusero, mutta jotenkin kuottaiset ja risaisetkin samettihousut, nousi hyvin kärttyisen oloisena pöydästään, käveli koko pienen salin lävitse discopallon väläytellessä hänen ylleen. Mies lompsi perheen luo, nappasi isää ranteesta kiinni ja läppäsi tälle hotellihuoneen avaimen käteen juuri kun isä oli selvästi alkamaisillaan terästäytyä ja pelätä tappelua.

"Mie en tykkää Lestaation väestä, mutta menkää nyt helevetti soikoon nukkumaan siittä!"

Ukko kääntyi kärttyisen näköisenä ja harppoi takaisin omaan porukkaansa istumaan ja juopottelemaan. Avaimen saanut pariskunta istui hetken aikaa liikkumatta paikallaan. Sitten he keräsivät lapsensa, katsoivat kristallipalloa vähän sen näköisinä, että taisivat ajatella Jumalan johdatusta ja lähtivät yläkertaan nukkumaan.

Minä join vielä jokusen sinisen enkelin ja ajattelin, että todellinen rakkaus taitaa olla sitä, että antaa tarvitsevalle ihan ilman edestä. Kyllä tuota oppia on tullut joskus noudatettuakin, vaikka en tahdo tässä omaa rintaani röyhistääkään.

Jaa

Päivä 4 - Tätä olen syönyt tänään

Edessäni on kaksi siivua näkkileipää, neljän viljan puuroa kevytmargariinisilmällä ja runsaalla suolalla, sekä lasillinen lähikaupan kitkerintä appelsiinimehua. Mitään en ole kuitenkaan vielä tänään syönyt. Voi olla, että en syökään.

Minä olen nimittäin ollut viime yönä pienessä seikkailussa. Se alkoi, kuten parhaat seikkailut alkavat; kun päätin illalla ottaa pari lasillista punaviiniä. Se päättyi, kuten seikkailuista huonoimmat tapaavat päättyä. Tajusin että joko a) en mahdu sänkyyni, koska naapurini Jopi (oik. Joakim) Viitala nukkui siinä tai b) en mahdu naapurini sänkyyn, koska asunnon vuokrannut Jopi (tiedätte) Viitala nukkuu siinä.

Samalla kun olen yrittänyt selvittää, kumman asunnolla juuri nyt olen, olen siis valmistanut aamiaisen valikoimasta, jonka pääartikkelit ovat selvästi EU-ruokakassista. Tämä ei ole kummoinen johtolanka mysteeriäni ajatellen, olimmehan Jopin kanssa kassejamme jonottamassa samaan aikaan.

Join siis illalla jokusen lasillisen viiniä ja päätin lähteä ajelemaan hissillä. Minä olen sellainen, että vaikka viihdyn omissa oloissani, on joskus kiva nähdä ihmisiä. Hississä matkustaminen on poikaa; siinä näkee ja kuulee siinäkin. Menin siis hissin nurkkaan nojailemaan. On yllättävää kuinka pitkiä aikoja siinä voi nojailla ilman, että kukaan huomaa. Seisoskelin siinä ja kuuntelin seiskakerroksen esimurrosikäisten nulikoiden keksityt panojutut, näin kymppikerroksen aina niin asiallisen perheenäidin pienimuotoisen hermoromahduksen ja sarjatukkapöllyt kolmelle lapselleen. Valitettavasti haistoin nelosen miehen - sen ärsyttävän, joka vaikuttaa aina katselevan meitä vähäisempiä nenänvarttaan pitkin - lemuavat terveiset seuraavalle hissinkäyttäjälle. Sain jopa selville, kuka se aina kusee hissin nurkkaan. Vaan sitä en paljasta, saatoinhan tuo ilkimys olla lopulta minäkin. Minulla sattui olemaan siinä viiniäkin, ja naukkailin pullosta kun kerran olin sille päälle ruvennut.

Tilanne johti siihen, että lopulta joko a) Viitalan Jopi hoksasi minut hissin nurkassa ja vei minut kotiinsa tai b) minä hoksasin Viitalan Jopin ja vein hänet kotiini. Kohta a on todennäköinen, koska Jopilla on tapana haalia mukaansa esineitä ja asioita. Hänellä on kaksi tytärtä Parkanossa, ja hän lähettää heille joskus postitse löytämiään leluja, korulippaita ja joskus jonkun pienen huonekalunkin. Kohta b on sekin ihan mahdollinen, muuttaahan viini riittävissä määrin nautittuna luontaisen uteliaisuuteni tungettelevuudeksi. Joka tapauksessa äsken olin jonkun eteisessä, olkapää kolottaen ja vailla minkä tahansa vuoteen pehmeää mukavuutta.

Mutta Viitalan Jopi nukkua tursotti vuoteessa, kaikki laihat, valkoiset raajat niin pelottavasti ympäri vuoteen heitettynä, etten minä iljennyt sinne lomaan tunkea.

Mutta ei, tämä ei ole surullinen tarina vanhenevasta naisesta, joka ei saanut edes vuodetta nukkuakseen. Tämä on tarina vaatimattomasta aamiaisestani, jonka näkkileipä ja puuro ovat EU-ruokakassista. Tuo alkupuolen pikainen katsaus laajenee nyt käsittelemään Jopin ja minun elämää. Sitä kautta lukija voi peilata suomalaista vähäosaisuutta yleensä ja niitä sosiaalisia ongelmia, joita tämä yhteiskunnallinen asema taloudellisten ongelmien lisäksi aiheuttaa.

Tai sitten laitan aamiaisnäkkärini vanhaan leipäpussiin, annan puuron laastoittua lautaselle ja menen takaisin eteisen matolle. Ihan hetkeksi vain.

Jaa

Päivä 3 - Minun vanhempani

Tämä kirjoitus kertoo äidistä ja äijästä, joiden vanhemmuudesta minulla on omiksi tarpeikseni riittävästi näyttöä. En minä heistä tullut koskaan paljoa tietämään - olivathan molemmat hiljaista sorttia - aivan kuten minäkin nyt vanhemmalla iällä.

Äijä sanoi joskus äidin tulleen Taiwanista asti. Hän sanoi niin vain ollessaan hyvin juovuksissa ja pahalla päällä, eikä äiti vaikuttanut lainkaan pitävän sellaisesta puheesta. Enhän minä tuolloin edes tiennyt, missä Taiwan oli. Tunsin vain Vanttauskosken ja Rovaniemen, sekä olin kuullut Oulusta, Turusta (meillä kuunneltiin joulurauhan julistusta joka vuosi) ja Helsingistä. Myöhemmin olen päätynyt epäilemään äijän sanoja. Äidin hennosti vaaleanpunertava iho ja porkkanainen tukka ovat johdattaneet minut juuriani etsiessäni aivan toiseen suuntaan.

Kerran kahdessa viikossa äijä kävi kaupassa Vanttauskoskella. Hänen oli ensin käveltävä metsän läpi ja huteraa polkuakin useamman kilometrin matkan. Sieltä hän jatkoi Laitelan Armaksen kyydillä kauppa-asioille.

Kaksi kertaa vuodessa äiti ja minä pääsimme suurta maailmaa katsastamaan. Syksyisin matkustimme Armaksen kyydissä Vanttauskoskelle, mutta keväisin siirryimme onnikkaan ja ajelimme kuoppaisia teitä Rovaniemelle saakka. Äijällä oli nimittäin lahja, jota maailma ei antanut hänen olla käyttämättä. Hän oli sen maailmankolkan paras auton pyöräkulmien mittaaja.

Kuka vaan saattoi ottaa kepin käteensä ja mitata pyöräkulmia, mutta kukaan ei tehnyt sitä niin nopeasti, tarkasti ja vakavasti kuin minun äijäni. Tuntui hienolta istua Vanttauskoskella Aimon verstaalla, tai Rovaniemellä Raulin ja Osmon pajalla, ja katsoa paikalle äijän vuoksi kertyviä ihmisiä. Kun äijä otti kepin käteensä, muuttui hän taikuriksi taikasauvoineen ja ihmiset tuntuivat kunnioittavan häntä.

Kai minä siitä opin, kuinka kiehtovaa on seurata ihmisiä töiden touhussa. Siksi kai hakeudun edelleen usein kauppatorien laitamille seuraamaan ihmisten verkkaista kuljeskelua ja kauppiaiden innokasta tai vähemmän innokasta kaupustelua. Äijä ei työstä pitänyt, eikä ihmisistä. Hän yritti useaan otteeseen päästä taakastaan, jonka tuo harvinainen lahja hänelle toi, mutta hänen ei annettu.

Kuka sitten mittaa pyöräkulmamme, ihmiset huusivat ja aina äijä heltyi. Hän olisi varmasti iloinen tietäessään, että nykyään tietokoneet hoitavat tuonkin homman, ja vieläpä tarkemmin kuin äijä koskaan.

Sellainen vielä tuli mieleen, että erään kerran kevään pyöräkulmareissulla Mäkitalon Osmo yritti ostaa äitiä. Se oli kummallinen hetki se, ja vaivaannuttava. Osmo sylki ainakin kymmenen kertaa pajan edustan kuluneeseen maahan, joka vain hetki sitten oli ollut piilossa lumen alla, ja tarjosi äidistä kokonaiset sataviisikymmentä markkaa ja yhden romuauton, josta äijä voisi kunnostaa itselleen menopelin. Äijä sanoi miettimättä ei, ja asia oli sillä selvä. Maahan syljeskely loppui kuin leikattuna. Myöhemmin näin äidin kiertelevän tuota romuautoa mietteliäänä, vertailemassa sitä itseensä ja potkiskelemassa vanteita.

Jaa

Päivä 2 - Ensimmäinen rakkauteni

Ennen kuin kerron ensirakkaudestani, on minun tunnustettava, että hyvin monesti olen julistanut ilmoille lempeäni vain huomatakseni myöhemmin erehtyneeni. Uskon näin tapahtuvan jokaiselle, toisille silloin tällöin, toisille useammin. Kenties hyvin hiljaisille ja harkitsevaisille henkilöille näin käy harvoin tai ei laisinkaan, mutta kukapa tietää millaisia haihatuksia päällisin puolin hillityt päissään elättelevät. Liekki se on rinnassa heilläkin.

Kun ensimmäisen kerran luulin eläväni rakkauden aikaa, olin vielä hyvin nuori ja kokematon. Se oli juuri sitä loppukesän hetkeä, jolloin aletaan tähytä taivasta ja uumoilla ensimmäisiä ilmassa lentäviä syksyn lehtiä. Se oli siis hyvin otollista aikaa rakkaudelle, kuten tietenkin kaikki aika on, niin kauan kuin nuoruutta riittää.

En vielä tiennyt, että aikani kotimajassa oli käymässä loppuun, mutta uumoilin sitä jo mielessäni, kuten syksyäkin. Aloin nähdä majan jo lähteneen silmin. Saatoin juosta rantaan metsikön lävitse melkein kuin pakokauhun vallassa ja tuntea suurta rauhaa ja tyydytystä nähdessäni tuon ainoan paikan, jonka olin koskaan todella tuntenut.

Kukaan meidän kolmen lisäksi ei liikuskellut sillä alueella, mutta kerranpa majaan koputti nuori mies. Koputusta seurasi kaaos: Äiti jähmettyi nurkkaan suupieli nykien, saamatta edes yhtä ainutta voiherranjumalaa tiristettyä suustaan. Äijä harppoi ovelle, suoristi kumaraa selkäänsä ja oli kuin suureen juhlaan valmistautumassa. Minulle, nuorelle, tämä oli vaihtelua jota olin aina kaivannut.

Voisinko saada lasin vettä, mies kysyi. Mikä tuota tyttöä vaivaa?

Miehellä oli hieman kimakka ääni. Kävi ilmi, että hän oli eksyksissä ja siksi peloissaan ja uupunut. Äijä antoi juoda ja käski miehen suksia tiehensä.

Mikä lie hampuusi...

Äijä jupisi koko illan, silitteli päätään ja oli levoton. Äiti ei ollut liikahtanut nurkasta, mutta näytti rauhoittuneen. Kenties nukkuikin. Minusta tuntui, että se mies veti minua itseään seuraamaan. Ajattelin, kuinka se olisi minua riiannut, jos olisi ollut aikaa. Sinä iltana minä en mennytkään rantaan iltapesulle, vaan lähdin seuraamaan jälkiä, jotka mies oli jättänyt lähtiessään.

Tuota majalle eksynyttä miestä en enää löytänyt, mutta kun kauas kotoa vaellettuani ajattelin äitiä, äijää ja nuhruista tönöä Pikkukaarnijärven rannalla, tunsin jotain, mitä erehdyin kuvittelemaan rakkaudeksi. Nyt vuosien jälkeen ajattelen kuitenkin, että se oli lähinnä nälkää, vähän pelkoa ja väsymystä, sekä reilusti itsesääliä.

Sen olen oppinut rakkaudesta, että se elää mieluiten eilisessä ja huomisessa. Vaatii rohkeutta tuntea rakkautta siinä hetkessä missä kulloinkin on, enkä minä ole koskaan ollut erityisen urhea luonteeltani.

Minun ensirakkauteni siis sijaitsee tulevaisuudessa. Rakkauteni kohde on hieman väärin ymmärretty ja kenties jopa osittain väärin tuomittu, lempeä elinkautisvanki. Suhteemme on platoninen ja perustuu kirjeenvaihtoon. Kirjeissä teeskentelen olevani hyvin henkistynyt; ehkä meditoin, tai ainakin syön pelkästään elävää ravintoa (enkä tarkoita hyönteisiä. Söin niitä ihan riittävästi vaeltaessani Pikkukaarnijärveltä Vanttauskoskelle ja sieltä lopulta Rovaniemelle). Rakkautemme huipentuu yhteen, koruttomaan kosketukseen, kun kierrän sormeni hänen vielä hivenen lämpimän kämmenensä ympärille pari tuntia sen jälkeen, kun hän on kuollut vankitovereidensa salaliiton uhrina. Sellaista minä kuvittelen... Vaikka taidan olla jo liian väsynyt edes sellaiseen.

Jaa

Päivä 1 - Esittelen itseni

Koko tämä pitkä prosessi alkaa häpeällä, sillä en kykene aloittamaan kertomustani sillä tavoin kuin haluaisin. Tahtoisin laittaa kaiken liikkeelle kertomalla syntymäni hetkestä, muistelemalla varhaisimpia lapsuusaikojani ja niitä vaatimattomia leikkejä, joita olen silloin leikkinyt. Mutta minä en muista ensimmäisistä vuosistani mitään.

Äitini kertoi vielä eläessään, että oli vain erään kerran sattunut huomaamaan minut nurkassa. Hän muisteli, että olin kenties ollut siinä pitkäänkin heistä kummankaan kiinnittämättä silmiään minuun paremmaksi aikaa. Hän puhui asiasta aina samalla tavalla; arasti ja suupieli nykien, valmiina puolustautumaan etukäteen kuvittelemiltaan syytöksiltä. Olisin joskus saattanut kysyä äidiltä enemmänkin, mutta tuo arkuus ja etenkin nykivä suupieli saivat minut liian vaivautuneeksi.

Niin... En siis tiedä kuinka tai koska olen tullut olevaksi, mutta muutaman tiedossa olevan faktan perusteella olen tehnyt joitakin päätelmiä. Minut on ensimmäisen kerran havaittu Pikkukaarnijärven rannalla sijaitsevassa pienessä, vailla mukavuuksia (jos kalaisaa vettä ei lasketa sellaiseksi) olevassa majassa. Tuossa majassa ei koskaan käynyt kukaan minua ja noita kahta lukuun ottamatta.

Toista majan asukasta sanoin äidikseni. Hänellä oli samanlainen, oranssi otsatukka kuin minullakin, pyöreät kasvot ja punainen, pehmoinen vartalo. Toista minä ja äiti sanoimme äijäksi. Joku kenties yllättyy kuullessaan, että isäni - näin ainakin uskon - onkin ihminen. Luihuselkäinen, hiljainen ja mietteliäs olento, jolla oli tapana aina ovesta käydessään silittää harvahiuksista päätään kuin olisi tapaillut lapsosen päälakea. En nähnyt heidän koskaan osoittavan hellyyttä toisilleen, vaikka myönnän, että hienoeleiset katseet tai kosketukset ovat voineet mennä lapsen silmien ohitse. Saatan silti toki ymmärtää, kuinka Pikkukaarnijärven mäkäröitä kuhiseva rantapajukko, samoin kuin kaamosyön hyytävä pimeys ja metriset hanget ovat ohjanneet heitä toistensa tykö....

... Esittelyn tahdon siis hoitaa kertomalla varhaislapsuuden kehittäneen mielikuvitustani. Tahdon myös tunnustaa, etten sittenkään menettänyt oikeaa silmääni Vondelparkin hämyisessä nurkkauksessa järjestetyssä kohtaamisessa kahden Randstadista tulleen maanviljelijäveljeksen (joista toinen muistutti takaapäin hämmästyttävästi äijää) ja erään itseään merenneidoksi kutsuvan naisen kanssa. Tosiasiassa kaaduin kasvot edellä äijän katkomaan pajukkoon juostessani Pikkukaarnijärveltä majalle. Tahdon kertoa, että olen siis nyt rehellisempi kuin vielä eilen.

Ja sen vielä tahtoisin kertoa, että nimeni on Ally Alias (pohjoisen juhlakulttuurin tutkija ja nainen, jolla on toivoa).

----

Tässä siis Anonyymille, jolle hiljaisuuteni oli liikaa. Tällaisista pyysi kirjoittamaan:

Päivä 1 – Esittele itsesi
Päivä 2 – Eka rakkaus
Päivä 3 – Minun vanhempani
Päivä 4 – Tätä olen syönyt tänään
Päivä 5 – Mitä on rakkaus?
Päivä 6 – Minun päiväni
Päivä 7 – Paras ystäväni
Päivä 8 – Se hetki
Päivä 9 – Uskoni
Päivä 10 – Päivän asu
Päivä 11 – Sisarukseni
Päivä 12 – Käsilaukussani
Päivä 13 – Tällä viikolla
Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?
Päivä 15 – Unelmani
Päivä 16 – Eka suudelmani
Päivä 17 – Mieleisin muistoni
Päivä 18 – Mieleisin syntymäpäiväni
Päivä 19 – Kaduttaa
Päivä 20 – Tässä kuussa
Päivä 21 – Toinen hetki
Päivä 22 – Tämä järkyttää minua
Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin
Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään
Päivä 25 – Ensimmäinen
Päivä 26 – Pelkään
Päivä 27 – Suosikkipaikkani
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 30 – Soittolistallani
Päivä 31 - Viimeinen hetki

Jaa

Enhän minä tahdo udella, mutta...

"Hei rouva hei! Odottakaas... Vai neitikö se on, kun ei kauempaa tahdo tunnistaa? Nuuoori neitohan se siinä, eikö niin? Tuskinpa ylioppilas vielä. Sopiiko sitä kysyä minne suuntaan sitä ollaan menossa, vaikka arvaanhan minä sen jo sanomattakin. Kaupungillehan sitä viikonloppuna... noin pienessä hamosessa. Eikö neidon jalkoja palele, kun on noin ohuet sukkahousut jalassa? Mielelläänhän sitä tuollaisia sääriä katselee, mutta oi voi voi sentään, kuinka niitä illalla kylmä kalvaa. Onkohan niitä kukaan neidolle lämmittämässä, vai pitääkö yksin käpertyä peiton alle? Vaan taitaapa tuolta kaupungilta löytyä monta vapaaehtoista lämmittäjää, eikö vain? Kyllä setäkin tarjoutuisi, usko pois, mutta eipä taida noin nuori neito tällaista vanhaa ukkoa huolia. Setä kyllä lämmittäisi ja pitäisi hyvänä aamuun asti, suukottelisi ja rutistaisi syliin. Eikö ole pojilla tapana olla jo housut jalassa ja ulko-ovella kun naisella alkavat vasta varpaat lämmitä?

Saanko ihan uteliaisuuttani kysyä, mistä tuo takki mahtaa olla ostettu? Se on kyllä niin hyvin istuva, että harvoin näkee. Neidolla taisi olla melkoinen työ sovitella noita nappeja kiinni lähteissään. On niin piukka, että soi! Pitää olla sitten varovainen kotiin palatessaan, ettei poika repäise innostuksissaan takkia auki niin, että napit lentelevät. Eivät ne jaksa, nuoret miehet, nappien kanssa näperrellä. Vaan mitäpä luulet? Tokkopa näilläkään töppösormilla saisi tuollaisia hepeneitä nuoren neidon yltä riisuttua... Neidon pitäisi itse pujotella takki auki. Setä vaan seuraisi kärsivällisenä vierestä, vaikka kestäisi kuinka kauan. Vaan entäpä jos neito olisikin sedän kanssa niin innoissaan, että takki repeäisi? Kuka noin kauniin, piukan takin osaisi paikata? Tulisiko neidolla siitä suru puseroon? Kyyneliäkin vaikka valuisi poskea alas... Silloin setä kyllä keräisi joka kyyneleen töppösormiinsa, ottaisi syliin ja suukottelisi niin kauan, että olisi hyvä mieli taas. Setä ostaisi vaikka uuden tuollaisen takin, jos vain olisi varaa.

Ovatko neidon rinnat muuten kokoa c vai d? Itse olisin enemmän taipuvainen sanomaan d, mutta saatan erehtyä. Nykyaikana kun on niitä uusia konsteja... Ennenaikaan, silloin kun setä oli nuori, hän oli aika haka arvioimaan neitosten kuppikokoja. Kyllä olisi sedällä monta tuhmaa tarinaa niiltä ajoilta. Mutta tuskinpa noin säädyllisen oloinen nuori neito tahtoo kuulla niistä yhtään? Korvannipukat siinä vain helahtaisivat punaisiksi ja sitäpä kollit sitten kaupungilla ihmettelisivät. Tohtisiko neito kertoa, että tällainen, partainen vanha setä on saanut korvat niin somasti punoittamaan suputtamalla niihin liian tuhmia juttuja? Tuollaiset täyteläiset nuoren neidon rinnat, lyhyet hameet ja sorjat sääret saavat tällaisen vanhan ukkoparan ihan hämilleen. Saisiko sitä ihan nöyrimmin lähestyä ja pitää neitoa kädestä hetkisen? Neidolla on varmasti hyvin sileä ja pehmoinen iho kämmenselässä. Iltapäivällä, suihkun jälkeen neito on varmasti levittänyt siihen aloeveeraa. Arvaanko väärin, jos epäilen, että neito on levittänyt aloeveeraa noihin säihkysääriinsäkin ja muuallekin kehoon? Nyt jos setä tuoksuttelisi neitokaisen napaa, niin sieltä varmaan vielä häivähtäisi vartalovoiteen tuoksu. Oi, sellaisen muiston kanssa olisi hyvä lämmittää yksinäistäkin iltaa... kun olisi edes kerran päässyt kunnolla nuuskaisemaan. Ja hajuvettä korvan takaa. Sirotteleeko neito pikkuisen tuoksua reisilleenkin? Poikasia varten, pieneksi yllätykseksi? Sallitko sedän haistaa neidon rannetta pikkuisen? Ihan pieni aistinautinto tällaiselle hylkiölle? Setä laittaa silmät kiinni ja ajattelee, että onkin siinä tuoksuttelemassa neidon kylmettyneitä pikku reisiä... tuoksuttelemassa, suukottelemassa, pitämässä hyvänä. Mikäs siellä reisien yläpäässä odottaa innokkaita poikosia? Niitä se odottaa, vaan ei setää ollenkaan, eihän? Uskaltaisiko setä ihan pikkiriikkisen ajatella sitä aarretta, jota joku kolli pitää tänä iltana hetken hyvänä. Setä jaksaisi aamuun saakka... Ei setä kehtaa edes niin tuhmia asioita ajatellakaan noin viattoman oloisesta neitosesta. Mutta sallitko, että setä ottaa hetkeksi kädestä, tuoksuttaa pikkuisen rannetta, pistää silmät kiinni, ja ajattelee ihan pienen hetken tuhmaa ajatusta? Setä tulisi siitä niin onnelliseksi! Ihan silmät vettyisivät kiitollisuudesta. Ihan hetken vain setä ajattelisi sitä pyhintä, jota setä ei koskaan pääse koskaan itse pitämään hyvänä.

Saisinko ihan uteliaisuuden vuoksi kysäistä, sattuvatko neidon alushousut olemaan ohutta, mustaa pitsiä? Sellainen saisi sedän kyllä jo ajattelemaan niin tuhmia ajatuksia, ettei sellaisia sovi noin kunnialliselle neidolle paljastaakaan..."

Pakinaperjantai

Jaa