Päivä 31 - Viimeinen hetki

Ei tässä nyt vielä kuolemaa olla tekemässä, mutta on silti juhlallista, kun on koittanut tämän kuukauden viimeinen päivä. Olen kiitollinen anonyymille, joka antoi minulle tämän haasteen. Ehkäpä luet näitä joskus, tai sitten et. Kiitollinen olen kuitenkin.

Olin ajatellut päättää tämän kuukauden kuvaukseen siitä, kuinka istun ruokapöytäni ääressä kirjoittamassa tätä päällysvaatteet ylläni. Eteisessä odottaisi viitisen kappaletta täyteen pakattua muovipussia. Ruokapöydän laidalla olisi junalippu, jossa lukisi Oulu - Rovaniemi - Oulu. Kertoisin pitkähkössä kirjoituksessani, että olen ollut yhteydessä Gurnutse-Kaisaan ja että olen lähdössä hänen luokseen ystävyyttämme uudistamaan. Olisin kuvaillut nopeasti lähdön haikeuden ja rasittavuuden, antanut yleiskatsauksen muovipussieni sisältöön, kurkistellut välillä hermoillen ikkunasta ulos. Taksi saapuisi ajallaan. Ehkä viimeiseksi vielä jokin syvällisempi lause kertomaan, kuinka paljon tämä yksinäinen nukke oppi kuluneen kuukauden aikana elämästään ja kuinka hän lopulta ymmärsi ystävyyden ja muun sellaisen merkityksen.

No, todellisuudessa olen tietenkin aikeissa viettää päiväni kotona. Ehkä sulkemisajan liepeillä käyn kaupasta pari pulloa olutta ja jotain syötävää. Katson televisiota, kuuntelen radiota, istun ja katselen ikkunasta. Ehkä Jopi tulee jossain vaiheessa oven taakse. En aio avata.

Ehkäpä mitään Gurnutse-Kaisaa ei ole olemassakaan. Ehkä ei ole koskaan ollut majaa Pikkukaarnijärven rannalla tai simaa ja randstadilaisia maanviljelijäveljeksiä. Ehkä ei ole Marcelia, Laitelan Armasta, jättiritsaa, Sallia ja Eva-Majta, Frejaa, Sirakovia, sisaruksiani tai äitiä ja äijää. Kenties ei ole edes eksynyttä lestadiolaisperhettä matkalla Domänvägenille, tahi Thomas Niedermannia.

Ehkä on ollut aina näin, ihan siitä asti kuin muistan. Tämä talo, Jopi, penkki talon edessä, penkki torin laidalla. Lähikauppa. Seiskakerroksen esimurrosikäiset pojankoltiaiset ainaisine panojuttuineen, kymppikerroksen väsynyt äiti ja kolme sarjatukkapöllytettyä lasta, nelosen ylenkatseellinen pierumies. Kintuille kuseva koira. Vieraiden ja tuttujen eteisten matot.

Kiitos tästä kuukaudesta. Ehkäpä nyt olen hetken hiljaa.

Jaa

Päivä 30 - Soittolistallani

Tässä

ja

tässä

ja

tuossa

ja viimein

siinä.

Jaa

Päivä 29 - Tähän pyrin

Ehkä joku on huomannut aikaisemmista kirjoituksistani, että minua vaivaa krooninen pyrkimisen tarpeen puuttuminen. Oikeastaan minulla on ollut elämässäni vain yksi suuri pyrkimys - halu selvittää juureni äitini puolelta.

Tämä aika on kuin elämää tarinan päättymisen jälkeen. Kun sitä joskus miettii kirjan luettuaan, mitä niille hahmoille muka myöhemmin kävisi, niin tämä on varmasti se. Ei ole jatko-osaa, eikä uutta seikkailua. Melkein pelkkää olemista vain.

Yleensä pyrkimättömyyteni ei sureta minua. Itse asiassa saan siitä enemmän iloa kuin harmia. Joskus maailma kuitenkin muistuttaa ikävällä tavalla, että tätä joutilaisuutta ei nykymaailmassa pidetä kovin viisaan ihmisen ominaisuutena, vaan viallisen ja puutteellisen merkkinä. Se tietenkin harmittaa toisinaan.

Niin kuin vaikka tämän päivän otsikko. Se jo itsessään pitää sisällään oletuksen, että jokainen pyrkii johonkin. Nyt sitten pitää selitellä laveasti mistä syystä ei kykene täyttämään otsikon tehtävänantoa. Miksi otsikko ei voisi kysyä pyrinkö minä johonkin? Siihen olisi helppoa ja luontevaa vastata ei.

Toisaalta pyrkimättömyyden voi naamioida johonkin nokkelaan. Voi sanoa vaikka että pyrin säilymään hengissä. Lause on minunkin kohdallani tavallaan totta. Toisaalta samalla sitä julistaisi, että koko olemassaolo on yhtä pyrkimistä. Se on minusta hyvin rasittava ajatus, uuvuttava jopa, olkoonkin kuinka totta hyvänsä.

Olen valmis julistamaan jonkinlaisena kompromissina, että minä yritän säilyä hengissä. Minä yritän säilyä kuivana. Näitä kahta minä yritän, elämäni jokaisena päivänä. Kaikesta muun yrittämisestä olen ollut altis luopumaan.

Jaa

Päivä 28 - Ikävöin

Kun elää tarpeeksi, huomaa alkavansa ikävöidä enemmän ja odottaa vähemmän.

Jopi kävi eilen ovella. Minä en päästänyt häntä sisään. Kevät, tai mikä lieneekään, saa minut alakuloiseksi. Ehkä minä kevättä enemmän murehdin tätä haastetta ja kaikkea, mitä olen sen kautta oppinut elämästäni.

Tämä on hyvin vaatimatonta elämää. Asiani voisivat olla paljon paremmin, niin luulen. Minä voisin olla paljon parempi.

Toivoisin, että vielä jonain päivänä saisin tietää minne meni se miekkonen, jonka perässä lähdin majasta maailmalle. Minne maailmankolkkaan hän oli matkalla ja pääsikö hän koskaan perille? En minä toivo pääseväni juttusille, enkä edes tahtoisi nähdä häntä nyt. Mutta tahtoisin tietää, niin, että ei tarvitsisi alitajuisesti aina pitää silmällä ja olla kuulolla.

Ikävöin heinäkuun lämpimiä öitä. Käyn aina keväisin aavistamaan pahaa, epäilemään, etten elä nähdäkseni enää ainuttakaan heinäkuun yötä. Mutta elämäni ei ole kovin dramaattista. Kevään päivät ja yöt kuluvat yksi kerrallaan. Ja niin lopulta heinäkuukin, jonossa muiden perässä.

Jaa

Päivä 27 - Suosikkipaikkani

Vaatii rohkeutta myöntää, että kaikkien näkemieni paikkojen jälkeen suosikkipaikkani on tämä koti, jossa tällä hetkellä elän. Pitkään matkoilla olleiden oletetaan aina nimeävän jotain lennokasta ja eksoottisen kuuloista. Mutta koti on paras paikka minulle. Tarkemmin vielä keittiö ja täällä pieni ruokanurkkaus, josta saattaa myös katsella ulkona tapahtuvaa.

On minulla muitakin paikkoja, vaikkeivat ne ole kovin eksoottisia nekään. Tietenkin ikävöin Pikkukaarnijärven rantaa ja kotimajaani siellä, mutta se alue on menetetty viholliselle, sen olen hyväksynyt. Tokkopa majastakaan on enää jäljellä muuta kuin avain käsilaukussani.

Minä pidän talon edustan penkistä ja portaistakin, pidän penkistä torin laidalla. Pidin siitä Gurnutse-Kaisan kodista, jossa vietin viikon viitisen vuotta sitten. Siinä kodissa tuoksui vanhalle paperille ja muutenkin vähän museolle. Siellä oli paksulla vaaleansinisellä maalilla maalattu, vanha ruokakaapin ovi, josta hilseili maali kuivina lastuina. Rapsuttelin tuota maalia vaivihkaa, eikä Kaisa pannut pahakseen.

Kaisa on varmaan taas muuttanut ja löytänyt jonkun uuden miehen. Joskus kaduttaa, ettei ole tullut oltua yhteydessä häneen.

Jaa

Päivä 26 - Pelkään

Kukapa ei pelästyisi nähdessään hämähäkin laskeutuvan katosta, tai hiljaisen metsän yllättäen risahtaessa. Pelkään kunnollisesti kerrottuja kummitusjuttuja ja toisinaan myös ajatellessani wc-istuimen alla lymyilevää käärmettä.

Arkielämässä pelkään ehkä eniten läpimäräksi kastumista. Saatan nähdä painajaisia sateesta, joka sattuu mitä epäsopivimmassa paikassa ja joka tulee niin yllättäen, ettei siihen ehdi valmistautua.

Näen painajaisia myös hitaan hivuttavasti lähestyvästä vesisateesta, kun olen juuri hetkeä aikaisemmin huomannut hukanneeni käsilaukkuni (jossa myös sadesuojani on). Näen pilvien lähestyvän ja painaudun puuta, tai jotain muuta hyvin huteraa suojaa vasten. Tunnen ensimmäisten pisaroiden osuvan ja uppoavan.

Olen huomannut, että pelkään silti vähemmän hitaasti saapuvaa sadetta kuin kertarysäystä. Jotenkin sitä, unessakin, ehtii käydä läpi pelon, vihan ja pakokauhun, lannistumisen ja lopulta hyväksymisen tien.

Jaa

Päivä 25 - Ensimmäinen

Aihe oikein yrittää houkutella kertomaan moraalittomia, mutta moraalittomia ensimmäisiä kertoja en muista, ja viimeisiä on jo käsitelty. Siksi kerron teille ensimmäisestä kerrastani jolloin maistoin simaa.

Meidän pikkukaarnijärveläisessä majassamme ei juuri maallisia iloja harrastettu. Näin ollen vappu, ja siihen elimellisenä osana liittyvä sima, jäivät minulta pitkäksi aikaa maistamatta. Se oli niitä aikoja, kun olin taittanut kappaleen matkaa erään Jussin kanssa. Hän oli STJKVTKYL:in Lapin osaston puheenjohtaja, ellei ollut sitten jo tullut vaihdetuksi kokouksiin osallistumattomuutensa kanssa. Joitakin viikkoja aikaisemmin olin jättänyt Jussin Gaasbeekin lähistöllä sijaitsevan pensaan alle nukkumaan ja jatkanut itse matkaani. Vaikka Jussi oli ärsyttävän pikkutarkka, jopa neuroottinen, mies, olivat hänen (tai paremminkin STJKVTKYL:in) ajatukset jääneet itämään mieleeni.

Niin päädyin eräänä vappupäivänä Vondelparkiin yhdessä Randstadista matkustaneiden veljesten ja "merenneidon" kanssa. Erään salaperäisen Einarin olisi pitänyt tulla myös paikalle, mutta hän oli juuttunut jollekin Euroopan lentokentistä (en muista enää mikä se oli). Einari oli lähettänyt meille hyvitykseksi 3 pullollista ehtaa simaa, jossa oli rusinoita ja kaikkea. Makoilimme sen illan nurmikolla, puhuimme henkeviä, hörpimme simaa ja mutustelimme vettyneitä rusinoita. Heidän mielestään minä olin ihmeellinen, minusta sima oli ihmeellistä.

Sitten Jelmer meni keksimään sen päättömän idean valtavasta ritsasta...

Jaa