torstaina, huhtikuuta 14, 2011

Päivä 31 - Viimeinen hetki

Ei tässä nyt vielä kuolemaa olla tekemässä, mutta on silti juhlallista, kun on koittanut tämän kuukauden viimeinen päivä. Olen kiitollinen anonyymille, joka antoi minulle tämän haasteen. Ehkäpä luet näitä joskus, tai sitten et. Kiitollinen olen kuitenkin.

Olin ajatellut päättää tämän kuukauden kuvaukseen siitä, kuinka istun ruokapöytäni ääressä kirjoittamassa tätä päällysvaatteet ylläni. Eteisessä odottaisi viitisen kappaletta täyteen pakattua muovipussia. Ruokapöydän laidalla olisi junalippu, jossa lukisi Oulu - Rovaniemi - Oulu. Kertoisin pitkähkössä kirjoituksessani, että olen ollut yhteydessä Gurnutse-Kaisaan ja että olen lähdössä hänen luokseen ystävyyttämme uudistamaan. Olisin kuvaillut nopeasti lähdön haikeuden ja rasittavuuden, antanut yleiskatsauksen muovipussieni sisältöön, kurkistellut välillä hermoillen ikkunasta ulos. Taksi saapuisi ajallaan. Ehkä viimeiseksi vielä jokin syvällisempi lause kertomaan, kuinka paljon tämä yksinäinen nukke oppi kuluneen kuukauden aikana elämästään ja kuinka hän lopulta ymmärsi ystävyyden ja muun sellaisen merkityksen.

No, todellisuudessa olen tietenkin aikeissa viettää päiväni kotona. Ehkä sulkemisajan liepeillä käyn kaupasta pari pulloa olutta ja jotain syötävää. Katson televisiota, kuuntelen radiota, istun ja katselen ikkunasta. Ehkä Jopi tulee jossain vaiheessa oven taakse. En aio avata.

Ehkäpä mitään Gurnutse-Kaisaa ei ole olemassakaan. Ehkä ei ole koskaan ollut majaa Pikkukaarnijärven rannalla tai simaa ja randstadilaisia maanviljelijäveljeksiä. Ehkä ei ole Marcelia, Laitelan Armasta, jättiritsaa, Sallia ja Eva-Majta, Frejaa, Sirakovia, sisaruksiani tai äitiä ja äijää. Kenties ei ole edes eksynyttä lestadiolaisperhettä matkalla Domänvägenille, tahi Thomas Niedermannia.

Ehkä on ollut aina näin, ihan siitä asti kuin muistan. Tämä talo, Jopi, penkki talon edessä, penkki torin laidalla. Lähikauppa. Seiskakerroksen esimurrosikäiset pojankoltiaiset ainaisine panojuttuineen, kymppikerroksen väsynyt äiti ja kolme sarjatukkapöllytettyä lasta, nelosen ylenkatseellinen pierumies. Kintuille kuseva koira. Vieraiden ja tuttujen eteisten matot.

Kiitos tästä kuukaudesta. Ehkäpä nyt olen hetken hiljaa.
Jaa

6 kommenttia:

Sirokko kirjoitti...

Kiitos. Kiitos. Olen viettänyt upeita hetkiä, ohikiitäviä mutta ajatuksen ja tunteen täyteisiä.
Eikö jokainen hetki ole aina viimeinen, sitä seuraa uusi, uusia, aina vaan uusia.. ehkä taas jaat niitä meillekin.. sitten joskus.

isopeikko kirjoitti...

Peikosta tämä on ollut mukavaa, ihan riippumatta siitä, onko kaikki totta vai satua. Allyn sanat ovat sllaisia mukavasti kihiseviä ja niitä maistelee ihan mukavikseen. Milloin vaan. :)

Kirsi Marttila kirjoitti...

Elä oo hilijaa!
Sua on kiva lukia :)

Anonyymi kirjoitti...

Eikä hiljaisuus ole aina hyvästä. JOskus voi olla. Pienen hetken.

Aurinkoa,Ally.

Lämpimiä ajatuksia.

vintti

Unknown kirjoitti...

muuta osaa sanoa kuin että VOU

Hallatar kirjoitti...

Olekko nää ihan kokonaan lakannunna kirjoottamasta tänne Ally-pieni?