maanantaina, huhtikuuta 16, 2007

Tarinamaanantai kuva-aihe

Pappa


Otso ja Santtu antavat pyöriensä kaatua maahan niin, että lokarit räsähtävät ja juoksevat heti papan porstuaan. Räsymatto pölläyttää ilmoille paksun, maanhajuisen pölyn. Pirtti on autio, pöydässä on pakka näkkileipää ja rasiallinen pinnasta kellertynyttä margariinia. Edes kello ei raksuta.
- Se on ehtiny mennä jo eeltä, Santtu sanoo.
Pojat säntäävät pihalle niin vaudilla, että ovikin pamahtaa ikävästi rävölleen. He juoksevat rantaa kohti peräkanaa, kumisaappaat äänekkäästi lonksuen. Otso alkaa pienempänä jäädä Santun jälkeen ja hänen kasvonsa kurtistuvat, kun hän ponnistelee pysyäkseen perässä. Vielä pari vuotta sitten olisi alkanut itkettää, mutta ei enää. Sellaista on olla iso poika.

Pappa ei ole vajassa, eikä laiturilla lastaamassa tavaroita veneeseen. Soutuvene puuttuu omalta paikaltaan moottoriveneen vierestä.
- Ei se olis lähteny ilman meitä, Santtu sanoo.
Vedessä kelluu jotain. Otso poimii maasta kepakon ja kalastaa aikansa kuluksi sen jonkun laiturille.
- Kato, tää on papan hanska, Otso sanoo.
Mutta Santtu ei katso, eikä vastaa, katsoo vaan kauemmas rannan viertä hiljaisena. Otso katsoo samaan suuntaan ja huomaa lähellä rantaa veneen, joka on vettä täynnä, melkein upoksissa. Pojat lähtevät taas juoksemaan. Tällä kertaa Otso ei kuule heidän kumisaappaidensa lonksetta. Tällä kertaa hän ei halua pysyä isoveljen vauhdissa.

Santtu juoksee suoraan veteen, eikä välitä vaikka housut kastuvat ja kumisaappaat hörppivät vettä.
- Voi saatanan saatana, Santtu huutaa.
Otso ei ole ennen kuullut Santun kiroilevan.
Vene on raskas, eikä se halua tulla rantaan, vaikka Santtu vetää voimiensa takaa. Otso seisoo rantaheinikossa ja yrittää katsoa veden levottoman pinnan läpi pohjaan saakka. Hän ajattelee pappaa nukkumassa jossain veden alla silmät kiinni ja käsi poskella. Väkisinkin alkaa surettaa.

- Kattokaapa millaisia matosia minä perkasin tuolta naapurin kukkamaasta, papan ääni sanoo heidän takaansa.
Otso kääntyy katsomaan. Pappa onkin siinä, eikä veden alla nukkumassa. Santtu kahlaa rantaan.
- Vai te ootte tehny ootellessa löyön, oikeen vanhan venneenhylyn. Antakaas, kun minä käyn hinnaamassa sen rantaan, pappa sanoo ja kahlaa veteen venettä vetämään.
- Pittääki tännään mennä tuolla moottorisella, ku naapuri otti soutuvenneen lainaksi. Että saapi tyttären lapset souvella. Mennäänki tuosta järven yli jokisuulle saakka, pappa jatkaa.

Santtu kaatelee vettä saappaistaan ja itkee hiljaa. Otsokin itkee, vaikka on jo iso poika.


Tarinamaanantai Jaa

29 kommenttia:

Isopeikko kirjoitti...

Olet taitava tunnelman luoja. Kerrassaan. Mitähän se pappa tuumi. Miehenä se ei kyllä sano mitään vaikka huomaiskin kaiken. Luulisin.

Alastalo kirjoitti...

Mukaansa tempaava tarina ja mukaansa vievä kerronta.
Onneksi loppui hyvin. :-)

allyalias kirjoitti...

Isopeikko, luulenpa, että pappa ei voinut olla huomaamatta poikien hätää. Mutta eipä hän taida mitään sanoa.

Alastalo, kiitos. Ja onhan niitä onnellisiakin loppuja jokus kirjoiteltava.

Stina kirjoitti...

Voin kuvitella, millainen tunne pojilla on ollut, kun vene on upoksissa eikä pappaa näy missään.

Vastaavanlaista hätää tunsin lapsena, kun minua kolme vuotta nuorempi veli ui kellukkeiden kanssa uimahallin isossa. Kellukkeet irtosivat ja veli alkoi vajota. Minä olin 10 metrin päässä, kauhoin kuin viimeistä päivää, mutten ehtinyt. Ääntä en saanut, isä oli selin veljeen.

Jotenkin isä kuitenkin huomasi veljen uppoamisen ja sai kiinni. Pärskien veli nousi pintaan. Voi sitä helpotuksen tunnetta!

Anonyymi kirjoitti...

Draamaa. Onneksi ei tuossa tarinassa melodraamaa. Väkisinkin tuppasi ajatukset kaikkein pahimpaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne kirjoitti...

Draamaa. Onneksi ei tuossa tarinassa melodraamaa. Väkisinkin tuppasi ajatukset kaikkein pahimpaan.
Ronkeli vekotin tää Bloggeri. On-on!

SusuPetal kirjoitti...

Olipa ahdistava tarina, onneksi loppui hyvin. Tavoitit tunnelman hienosti.

Jussi kirjoitti...

Muistan itsekin lapsena pelänneeni vanhempien ihmisten kuolemaa, jos nämä viipyivät. Vaikka oikeastaan en tiennyt mitä kuolema on, sitä pelkäsi.

Oli hyvin tehty tarina.

allyalias kirjoitti...

Stina, onpa sinulla ollut kammottava kokemus! Onneksi kaikki kääntyi parhain päin. Tämän tarinan tunteet olen kokenut itsekin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne, Bloggeri on välillä jänskä kapistus ;) Helpostihan sitä ensin tuleekin ajateltua sitä pahinta.

Susupetal, ehkäpä se ahdistavuus vähän lieveni tuolla lopulla.

Jussi, me lapset ainakin kuulimme kun joskus aikuiset arvuuttelivat, että tokkopa tuokaan enää kauan elää. Alkoihan sitä toki itsekin katsoa sitä ihmistä "sillä silmällä" ja pelätäkin.

Sulfidi kirjoitti...

Sinä kettu sait jo luulemaan että pappa rukka oli kadonnut veden pimeään...

Senkin satu-täti! :D

Obeesia kirjoitti...

Hieno kirjoitus, taas kerran!

Muikku kirjoitti...

Tämä oli oikein hieno, hyvä tarina!

allyalias kirjoitti...

Sulfidi, tällainen ketku minä joskus olen...

Kiitokset myös teille kehaisuistanne, Obeesia ja Muikku :))

av-mamma kirjoitti...

Hieno tarina, tunnelma taitavasti viritetty!

Salka kirjoitti...

Olipahan tarina! Minä sain olla syän kurkussa loppuun saakka...Mutta niinhän ne hyvät tarinat just olevatkin, tunnelmaan tempautuu mukaan ja on osa tarinan tunneilmastoa. Siitä tuntee hyvän tarinan!

allyalias kirjoitti...

Kaunis kiitos, Av-mamma :)

Salka, sinäkö menit ihan elläytymmään? No onneksi kirjoitin sen onnellisen lopun :)

Almamaria kirjoitti...

Voi pieniä. Kipeätä tekee, kun ymmärtää että tärkeä ihminen voi kuolla ja kadota elämästä. Olisikohan poikien mummo suhtautunut eri tavalla kuin pappa?

Hallatar kirjoitti...

Hui!
Mie ihan järkymätyin..

allyalias kirjoitti...

Almamaria, on vissi ja varma, että mummo olisi suhtautunut toisin, joskaan en pidä papankaan suhtautumista yhtään hullumpana. Päinvastoin.

Hallatar, älähän nyt sentään...

Helena kirjoitti...

Voi näitä sinun taitavia kuvauksiasi. Osaat todella maalata tunnelmia ja elämää. Toivottavasti joku päivä kirjoitat kirjan.

allyalias kirjoitti...

Helena, kiitokset kauniista sanoistasi. Tällä hetkellä tähän blogiin kirjoittaminen on kaikkein huipuinta. Kiva kun joku siellä jaksaa lukeakin :))))

sivuaskel kirjoitti...

Huikeaa mielen kuvitusta! Piti otteessaan alusta loppuun.

Hansu kirjoitti...

Hieno, mutta silti hiukan surkuhupaisa tarina. Ihan kuin oikeasta elämästä. Tiedä, vaikka pappa tekikin sen tahallaan. Oli piilossa jossain nurkan takana.

Almamaria kirjoitti...

Pappa teki tosiaan kauniisti, kun ei "nolannut" poikia. Mummoille sen hössötyksen suo, ne nyt on sellaisia.

Paju kirjoitti...

Kesäjärven rannalla kasvaneena, syvältä pohjalta nousee tarinan myötä pintaan hätä ja huojennus, kuolema ja elämä. Huikeaa. Tunnen suurta kiitollisuutta. Me elämme, kaikki ;)

Anonyymi kirjoitti...

Voi lasten pelkoa ja hätäännystä... Saappaat vettä täynnä kiskomassa papan venettä rannalle.Itkien räkä nenässä menetystään ja ymmärtämättä miten toimia.Sen järkytyksen ja helpotuksen määrää voi vain kuvitella,kun pappa nurkan takaa tulee tehden kaiken hyväksi jälleen.Se kokemus seuraa poikia ikuisesti.Sinä Ally teet totta kuvitelmista,tai päinvastoin,kiitos.

allyalias kirjoitti...

sivuaskel, kiitokset sanoistasi :)

Hansu, hui pappaa, jos tuollaista keppostelisi! Vaikka minä olenkin ikuinen kepposten ystävä, niin joku raja sentään :)

Almamaria, aivan niin. Toisaalta se hössötyskin on tarpeen joskus. Kiitollinen saa olla, jos osaa olla kumpaa vaan, aina oikeaan aikaan.

Paju, kuolemaan liittyy niin kovin pahoja tunteita ja ahdistusta, surua ja menetystä. Välillä sitä muistelee omia ja muiden läheltä piti-tilanteita ja kylmät väreet kulkevat selässä. Onneksi ollaan elossa!

Anonyymi, varmaan kaikki muistavat lapsuudestaan ensimmäiset kunnon pelot, surut, rakkaudet ja vihat. Kiitokset kauniista sanoistasi :)

Liisa kirjoitti...

Onneksi tarina! (syvä huokaus)
Hienosti kirjoitat!

allyalias kirjoitti...

Liisa, niin, onneksi oli vain tarina. Kova säikähdyshän tuollainen olisi lapsille!