Päivä 2 - Ensimmäinen rakkauteni

Ennen kuin kerron ensirakkaudestani, on minun tunnustettava, että hyvin monesti olen julistanut ilmoille lempeäni vain huomatakseni myöhemmin erehtyneeni. Uskon näin tapahtuvan jokaiselle, toisille silloin tällöin, toisille useammin. Kenties hyvin hiljaisille ja harkitsevaisille henkilöille näin käy harvoin tai ei laisinkaan, mutta kukapa tietää millaisia haihatuksia päällisin puolin hillityt päissään elättelevät. Liekki se on rinnassa heilläkin.

Kun ensimmäisen kerran luulin eläväni rakkauden aikaa, olin vielä hyvin nuori ja kokematon. Se oli juuri sitä loppukesän hetkeä, jolloin aletaan tähytä taivasta ja uumoilla ensimmäisiä ilmassa lentäviä syksyn lehtiä. Se oli siis hyvin otollista aikaa rakkaudelle, kuten tietenkin kaikki aika on, niin kauan kuin nuoruutta riittää.

En vielä tiennyt, että aikani kotimajassa oli käymässä loppuun, mutta uumoilin sitä jo mielessäni, kuten syksyäkin. Aloin nähdä majan jo lähteneen silmin. Saatoin juosta rantaan metsikön lävitse melkein kuin pakokauhun vallassa ja tuntea suurta rauhaa ja tyydytystä nähdessäni tuon ainoan paikan, jonka olin koskaan todella tuntenut.

Kukaan meidän kolmen lisäksi ei liikuskellut sillä alueella, mutta kerranpa majaan koputti nuori mies. Koputusta seurasi kaaos: Äiti jähmettyi nurkkaan suupieli nykien, saamatta edes yhtä ainutta voiherranjumalaa tiristettyä suustaan. Äijä harppoi ovelle, suoristi kumaraa selkäänsä ja oli kuin suureen juhlaan valmistautumassa. Minulle, nuorelle, tämä oli vaihtelua jota olin aina kaivannut.

Voisinko saada lasin vettä, mies kysyi. Mikä tuota tyttöä vaivaa?

Miehellä oli hieman kimakka ääni. Kävi ilmi, että hän oli eksyksissä ja siksi peloissaan ja uupunut. Äijä antoi juoda ja käski miehen suksia tiehensä.

Mikä lie hampuusi...

Äijä jupisi koko illan, silitteli päätään ja oli levoton. Äiti ei ollut liikahtanut nurkasta, mutta näytti rauhoittuneen. Kenties nukkuikin. Minusta tuntui, että se mies veti minua itseään seuraamaan. Ajattelin, kuinka se olisi minua riiannut, jos olisi ollut aikaa. Sinä iltana minä en mennytkään rantaan iltapesulle, vaan lähdin seuraamaan jälkiä, jotka mies oli jättänyt lähtiessään.

Tuota majalle eksynyttä miestä en enää löytänyt, mutta kun kauas kotoa vaellettuani ajattelin äitiä, äijää ja nuhruista tönöä Pikkukaarnijärven rannalla, tunsin jotain, mitä erehdyin kuvittelemaan rakkaudeksi. Nyt vuosien jälkeen ajattelen kuitenkin, että se oli lähinnä nälkää, vähän pelkoa ja väsymystä, sekä reilusti itsesääliä.

Sen olen oppinut rakkaudesta, että se elää mieluiten eilisessä ja huomisessa. Vaatii rohkeutta tuntea rakkautta siinä hetkessä missä kulloinkin on, enkä minä ole koskaan ollut erityisen urhea luonteeltani.

Minun ensirakkauteni siis sijaitsee tulevaisuudessa. Rakkauteni kohde on hieman väärin ymmärretty ja kenties jopa osittain väärin tuomittu, lempeä elinkautisvanki. Suhteemme on platoninen ja perustuu kirjeenvaihtoon. Kirjeissä teeskentelen olevani hyvin henkistynyt; ehkä meditoin, tai ainakin syön pelkästään elävää ravintoa (enkä tarkoita hyönteisiä. Söin niitä ihan riittävästi vaeltaessani Pikkukaarnijärveltä Vanttauskoskelle ja sieltä lopulta Rovaniemelle). Rakkautemme huipentuu yhteen, koruttomaan kosketukseen, kun kierrän sormeni hänen vielä hivenen lämpimän kämmenensä ympärille pari tuntia sen jälkeen, kun hän on kuollut vankitovereidensa salaliiton uhrina. Sellaista minä kuvittelen... Vaikka taidan olla jo liian väsynyt edes sellaiseen.

Jaa