Päivä 3 - Minun vanhempani

Tämä kirjoitus kertoo äidistä ja äijästä, joiden vanhemmuudesta minulla on omiksi tarpeikseni riittävästi näyttöä. En minä heistä tullut koskaan paljoa tietämään - olivathan molemmat hiljaista sorttia - aivan kuten minäkin nyt vanhemmalla iällä.

Äijä sanoi joskus äidin tulleen Taiwanista asti. Hän sanoi niin vain ollessaan hyvin juovuksissa ja pahalla päällä, eikä äiti vaikuttanut lainkaan pitävän sellaisesta puheesta. Enhän minä tuolloin edes tiennyt, missä Taiwan oli. Tunsin vain Vanttauskosken ja Rovaniemen, sekä olin kuullut Oulusta, Turusta (meillä kuunneltiin joulurauhan julistusta joka vuosi) ja Helsingistä. Myöhemmin olen päätynyt epäilemään äijän sanoja. Äidin hennosti vaaleanpunertava iho ja porkkanainen tukka ovat johdattaneet minut juuriani etsiessäni aivan toiseen suuntaan.

Kerran kahdessa viikossa äijä kävi kaupassa Vanttauskoskella. Hänen oli ensin käveltävä metsän läpi ja huteraa polkuakin useamman kilometrin matkan. Sieltä hän jatkoi Laitelan Armaksen kyydillä kauppa-asioille.

Kaksi kertaa vuodessa äiti ja minä pääsimme suurta maailmaa katsastamaan. Syksyisin matkustimme Armaksen kyydissä Vanttauskoskelle, mutta keväisin siirryimme onnikkaan ja ajelimme kuoppaisia teitä Rovaniemelle saakka. Äijällä oli nimittäin lahja, jota maailma ei antanut hänen olla käyttämättä. Hän oli sen maailmankolkan paras auton pyöräkulmien mittaaja.

Kuka vaan saattoi ottaa kepin käteensä ja mitata pyöräkulmia, mutta kukaan ei tehnyt sitä niin nopeasti, tarkasti ja vakavasti kuin minun äijäni. Tuntui hienolta istua Vanttauskoskella Aimon verstaalla, tai Rovaniemellä Raulin ja Osmon pajalla, ja katsoa paikalle äijän vuoksi kertyviä ihmisiä. Kun äijä otti kepin käteensä, muuttui hän taikuriksi taikasauvoineen ja ihmiset tuntuivat kunnioittavan häntä.

Kai minä siitä opin, kuinka kiehtovaa on seurata ihmisiä töiden touhussa. Siksi kai hakeudun edelleen usein kauppatorien laitamille seuraamaan ihmisten verkkaista kuljeskelua ja kauppiaiden innokasta tai vähemmän innokasta kaupustelua. Äijä ei työstä pitänyt, eikä ihmisistä. Hän yritti useaan otteeseen päästä taakastaan, jonka tuo harvinainen lahja hänelle toi, mutta hänen ei annettu.

Kuka sitten mittaa pyöräkulmamme, ihmiset huusivat ja aina äijä heltyi. Hän olisi varmasti iloinen tietäessään, että nykyään tietokoneet hoitavat tuonkin homman, ja vieläpä tarkemmin kuin äijä koskaan.

Sellainen vielä tuli mieleen, että erään kerran kevään pyöräkulmareissulla Mäkitalon Osmo yritti ostaa äitiä. Se oli kummallinen hetki se, ja vaivaannuttava. Osmo sylki ainakin kymmenen kertaa pajan edustan kuluneeseen maahan, joka vain hetki sitten oli ollut piilossa lumen alla, ja tarjosi äidistä kokonaiset sataviisikymmentä markkaa ja yhden romuauton, josta äijä voisi kunnostaa itselleen menopelin. Äijä sanoi miettimättä ei, ja asia oli sillä selvä. Maahan syljeskely loppui kuin leikattuna. Myöhemmin näin äidin kiertelevän tuota romuautoa mietteliäänä, vertailemassa sitä itseensä ja potkiskelemassa vanteita.

Jaa