Kun olin ansainnut riittävästi rahaa motellin siivoojana, päätin lähteä etsimään äitini sukua jostain maailman kolkasta. Taiwaniin en uskonut, enkä voinut kysyä äidiltäkään, joka oli yllättäen menehtynyt edellisenä kesänä. Gurnutse-Kaisa oli päättänyt mennä hetkeksi naimisiin erään motellin vakioasiakkaan kanssa, eikä näin ollen tahtonut lähteä mukaani juurimetsälle. Minua, pikkukaarnijärveläistä ummikkoa, tietenkin jännitti lähteä yksin seikkailuun, mutta sitten rohkaisin mieleni, liftasin tien varressa rekan kyytiin ja lähdin.
Jokainen voi ymmärtää että matka oli vaiherikas ja se kesti vuosia. Välillä seurasin ihmisiltä saamiani vihjeitä, mutta pääasiassa harhailin paikkakunnalta ja valtiosta toiseen uskoen tunnistavani äitini synnyinsijat ne nähdessäni.
Lopulta minut otettiin erääseen Kadonneen jäljillä - ohjelman esiasteeseen. Ohjelmaa ei tietenkään esitetty televisiossa vaan radiossa. Sain melko hiljattain katkeraa sähköpostia ohjelman kehittäjältä, Thomas Niedermannilta. Hän oli laittanut samaisen kirjeen kaikille sarjassa aikoinaan esiintyneille. Hän vetosi meihin, että todistaisimme hänen olevan ohjelmaformaatin todellinen isä. Hän oli hämmästyttävän avoin taloudellisen ahdinkonsa ja siihen johtaneiden syiden suhteen.
Minä luonnollisesti kieltäydyin, olihan Niedermann yrittänyt kiristää minulta erinäisiä palveluksia sukulaisteni osoitetta vastaan. Sähköpostinvaihdosta kävi ilmi, että hän oli tehnyt saman tempun kaikille osallistujille. Niinpä kukaan ei suostunut todistamaan hänen puolestaan.
Herr Niedermann saisi siis jäädä historian hämärään, häpeämään sitä, että oli yrittänyt turhaan myydä poikaansa Michael Jacksonin kartanoon viikoksi ja joutui Jacksonin edesmenosta ja poikansa huumeongelmasta huolimatta vastaamaan raskaisiin syytöksiin kahdella eri mantereella.
Minun kokemukseni sisaruksista on 20 häpeän, kauhun ja epäuskon kyllästämää minuuttia, Thomas Niedermannin kiihtynyt radioselostus taustalla. Tapahtumapaikkana tanskalaisen pikkukaupungin laidalla tönöttävän kerrostalon toiseksi alin kerros. Matthias, Mats, Mikkel, Matthilde, Freja, Ida, kaikki uudet sisarukseni rivissä seinustalla. Jokaisen suupieli nyki. Kukaan ei sanonut sanaakaan. Vanha isä, bulgarialainen käsinukke Sirakov, kyseli äidin perään. Kertoi, että oli ollut raskasta äidin jätettyä hänet kuuden lapsen kanssa ilman ennakkovaroitusta. Mukanani tuomaan muovipussiin kurkisteltiin ja sinne työnnettiin kehystettyjä valokuvia, päiväkirjoja ja ajan kellastama alushame.
Muovipussi on minulla edelleen vaatekaapissani, enkä ole tohtinut kurkistaa sen sisään vielä kertaakaan. Joskus olen miettinyt, että kirjoittaisin tanskalaisille sisaruksilleni, mutta se on aina jäänyt. Hämmästelen vieläkin, kuinka äiti ei heistä koskaan maininnut, eikä näyttänyt heitä lainkaan kaipaavan.
Jaa
2 kommenttia:
Aloitin tämän tietenkin väärästä päästä, jos tekstissä lukee nro 11 ja edellisessä vilahtaa 10, ja tuoreimmassakin 12, pitäisi jo ymmärtää siirtyä sinne ykköseen! Mutta ei! Kun alkuun pääsin, silmä ei irronnut ja loppuun asti piti lukuimu. Kiinnostavaa, vaikken yhtään tiedä miten tähän on jouduttu.
Aika ketku se niedertyyppi. Että sillai viitsi toisia. ai jai.
Lähetä kommentti