Olen jostain syystä varma, että sisarpuolistani keskimmäinen, Freja, on liimannut muistin (siis kiiltokuvan, äiti sanoi niitä muisteiksi) jokaiseen valokuvaan, jossa äitini esiintyy. Hän on liimannut muistin niin, että se peittää äitini kasvot kokonaan tai lähes kokonaan.
Voisin tietenkin yrittää saada kasvoja esille, mutta se tuntuisi väärältä. Pitäkööt sisareni hänet sellaisena kuin hän nuorena oli. He varmasti vihaavat minua jo aivan riittämiin niistä vuosista, jotka minä ja äijä saimme pitää hänet kahdestaan.
Freja on siskojaan suurikokoisempi, melkein tarkalleen lyhyenlännän Matthiaksen kokoinen. Frejan suu on pieni niin kuin äidillä ja minulla, mutta siinä missä me äidin kanssa hymyilemme, on sisareni suu jatkuvasti tyytymättömän näköinen.
Freja ei sanonut sanaakaan, mutta oli täysnukeksi yllättävän ilmeikäs. Pienillä silmien liikkeillä ja suupielten väristyksillä hän viesti minulle, ettei minua kaivattu tuossa asunnossa - ettei minua itse asiassa kaivattu Tanskassakaan.
Niedermannkin taisi vaistota tämän, ja puhui koko ajan suurempaan ääneen, jottei Frejan ja muiden sisarusteni paljon puhuva hiljaisuus olisi välittynyt radiokuuntelijoille.
Miksi he olivat halunneet antaa nuo kuvat minulle? Kiiltokuvalla peitetyn äitini ja nuoren Sirakovin hääkuva, muodollisia ja vähemmän muodollisia perhepotretteja, Sirakov leikkaamassa suurta kinkkua... Halusivatko he minun tietävän, etteivät he ainoina menettäneet jotain äidin elämästä?
Ehkä mieleisin muistoni on ollut olemassa jo ennen syntymääni. Ehkä se on tuossa hääkuvassa, tuon kiiltokuvan alla, pehmoinen käsi lepäämässä Sirakovin pökkelömäistä, pientä käsinukentöppöstä vasten.
Julmia, eivätkö olekin? Muistot siis...
Jaa
1 kommentti:
Jotkut muistot ovat julmia, jotkut iloisia, yhdet valoisia, kolmennet vihreitä, jotkut on unohdettu, toiset eivät ole vielä syntyneetkään. Mutta siinä olet oikeassa, ettei muistoissa kannata elää.
Lähetä kommentti