Onko rakkaus äärimmäistä tunnetta, vai onko se äärimmäistä uhrautumista? Onko se sitä, mitä Lucia tuntee antautuessaan kiellettyyn syleilyyn, Anselmon käsivarsille? Vai onko se sitä, mitä tuntee Manuel päättäessään niellä raivonsa ja toivoa onnellista elämää petolliselle vaimolleen?
Ehkä rakkaudessa ei olekaan mitään äärimmäistä, mistäpä minä sen tietäisin.
Vaikka en ole kenties saanut itse kokea tuota tunnetta, tulee mieleeni eräs kohtaaminen, jota minulla oli onni päästä seuraamaan sivusta.
Silloin oli talvi, jos en nyt aivan väärin muista. Yökerhossa oli ainakin pimeää. Siellä oli hämmästyttävän vähän ihmisiä siihen nähden, kuinka paljon tupakansavua ilmassa leijui. Se oli se Lasareetinkadun hotelli Jällivaarassa, niinpä olikin! Olin liikkeellä Gurnutse-Kaisan ja jonkun hänen poikakaverinsa kanssa. Sitä miestä en enää kunnolla muista... Joku rökäleen näköinen tyyppi kuitenkin. Kääri huonoja sätkiä...
Kaisa ja se tyyppi istuivat jossakin hotellin käytävillä riitelemässä ja häätöä saamassa, ja minä istuin yökerhossa itsekseni, odottaen jotain tapahtuvaksi. Siihen tuli sitten nuori, kolmilapsinen perhe. Oli vielä jotenkin inhimillinen aika vuorokaudesta, mutta kyllähän se porukka silti erottui joukosta. Baarimikko tuli tiskinsä takaa perhettä toppuuttelemaan. Ikäraja kun kuitenkin oli olemassa. Jotenkin perhe oli niin väsyneen ja tympiintyneen oloinen nuorinta lasta myöten, että heidät päästettiin istumaan. Perheen isä istui pojan kanssa looshin toiselle puolelle ja äiti kahden tyttären kanssa toiselle. Pöytään tilattiin kaksi lasia vettä, joista poistettiin nopeasti niihin koristeiksi laitetut sitruunanviipaleet.
Lasten annettiin juoda ensin. Äiti ohjeisti lapsiaan olemaan kuuntelematta musiikkia. Isän jalka naputti tahtia pöydän alla - tuskinpa hän itsekään tajusi sellaista tekevänsä. He puhuivat selvää suomen kieltä, mikä oli hyvä, sillä en vielä siihen aikaan juuri ruotsia ymmärtänyt. Minä höristelin lähistöllä parhaani mukaan ja sain selville, että perheen auto oli rikkoutunut ennen majapaikkaa. Äidin sisko asui jossain lähistöllä - perhe ei itsekään tiennyt hirveän tarkasti missä. Puhelinta ei siskon perheessä ollut.
"Kun vain tietäisi missä on Domänvägen", äiti tuskaili.
Lapset näyttivät väsyneiltä ja alkoivat uhkaavasti nuokkua vanhempiaan vasten. Aikuisten ryhti pysyi suorana ja he yrittivät tietenkin näyttää rauhallisilta, vaikka tilanne oli hankala. Tunnit kuluivat. Minä join sinisiä enkeleitä, Gurnutse-Kaisa poikaystävineen oli tietämättäni siirtynyt jonkun norjalaisen moottorikelkkailijan talvihuvilalle polttamaan huonosti käärittyjä sätkiä ja riitelemään. Aikuiset istuivat puoliksi juodut vesilasit edessään, sitruunalohkot tuhkakupissa ja nukkuvat lapset vieressään. Näki, että he yrittivät olla kuuntelematta musiikkia.
Lopulta tapahtui tämän kuvaelman huipennus. Sen muistan hämärämmin kuin kaiken muun, olivathan enkelit sumentaneet ajatteluani. Kävi niin, että eräs hyvin partainen äijä, jolla oli suhteellisen siisti paitapusero, mutta jotenkin kuottaiset ja risaisetkin samettihousut, nousi hyvin kärttyisen oloisena pöydästään, käveli koko pienen salin lävitse discopallon väläytellessä hänen ylleen. Mies lompsi perheen luo, nappasi isää ranteesta kiinni ja läppäsi tälle hotellihuoneen avaimen käteen juuri kun isä oli selvästi alkamaisillaan terästäytyä ja pelätä tappelua.
"Mie en tykkää Lestaation väestä, mutta menkää nyt helevetti soikoon nukkumaan siittä!"
Ukko kääntyi kärttyisen näköisenä ja harppoi takaisin omaan porukkaansa istumaan ja juopottelemaan. Avaimen saanut pariskunta istui hetken aikaa liikkumatta paikallaan. Sitten he keräsivät lapsensa, katsoivat kristallipalloa vähän sen näköisinä, että taisivat ajatella Jumalan johdatusta ja lähtivät yläkertaan nukkumaan.
Minä join vielä jokusen sinisen enkelin ja ajattelin, että todellinen rakkaus taitaa olla sitä, että antaa tarvitsevalle ihan ilman edestä. Kyllä tuota oppia on tullut joskus noudatettuakin, vaikka en tahdo tässä omaa rintaani röyhistääkään.
Jaa
1 kommentti:
Se oli rakkautta, ihan selvästi. Peikko muistaa ja tuon kärttyäijän. Se on kiertänyt maailmaa äkeissään ja tehnyt hyvää ihan piruuttaan kun ei ollut kehdannut tunnustautua ihmistykäksi. Tai sitten se oli joku muu tyyppi.
Lähetä kommentti