Päivä 7 - Paras ystäväni

Ei sitä tässä iässä tee ystävillä mitään. Lapsena ja nuorena sitä haluaa vielä jakaa hetkiä jonkun toisen kanssa, mutta iän myötä vastaavien hetkien suhteen tulee itaraksi. Kun nykyisin kokee jotain erityistä, sen kätkeekin nopeasti kämmeneensä ja varoo näyttämästä sitä muille. Minulla on Jopi ja tietenkin Marcel, mutta en minä erehdy luulemaan heitä ystävikseni. Jopi on lähinnä kiinnostunut viineistäni ja olisi toki oluestakin, mutta tietää, ettei siitä ole koskaan kahdelle. Marcelista olen eksoottinen. Hän epäilemättä kehuskelee ystävilleen kirjoittelevansa vanhan suomalaisnaisen kanssa, joka on kaiken lisäksi puolinukke. Marcel on vielä nuori ja haluaa jakaa minutkin, sen sijaan, että kätkisi kämmeneensä.

Ainoa todellinen ystäväni taisi olla Gurnutse-Kaisa. Hän oli varmasti ensimmäinen ihminen jonka kanssa satuin juttusille äidin ja äijän majasta lähdettyäni ja saavuttuani lopulta Rovaniemelle. Muistan hänen istuneen rautatieaseman edustalla penkillä, pitkät jalat rullalla allaan. Hän poltteli tupakkaa ja katseli silmät viiruina ohikulkevia miehiä. Hän oli niin vaikuttava näky, että sitä on hankala kuvailla millään sanoilla.

Istuuduin Kaisan viereen ja pyysin antamaan tupakan. Kaisa jätti pätkän imeskellystä sätkästään ja hymyili. Toinen etuhampaista oli auttamatta kateissa. Kerroin äitini olevan Taiwanista vaikutuksen tehdäkseni. Kaisa sanoi, että hän tietäisi minulle työpaikan.

Niin meistä tuli ystävät. Kaisa kyyditti minut pyöränsä tarakassa koko pitkän matkan ison tien varressa olevalle motellille. Minä sain työpaikan Kaisan siivoojaparina. Iltaisin sitten kauppasimme muita palveluksia rovaniemeläismiehille ja motellin asukkaille (jotka usein olivat myös sama asia). Ei sitä silloin nuorena osannut moralisoida, työ oli työtä ja sillä hyvä.

Eräänä iltana Kaisa paljasti minulle salaisuutensa. Jo monen vuoden ajan hän oli väsännyt hyvällä muodilla varustettuja käsilaukkuja kokonaiseksi mallistoksi. Gurnutse oli sen mallin nimi, niin hän oli päättänyt. Hän näytti minulle laukkujaan ja hienoja ne olivatkin. Minä otin aina tavakseni kysellä, kuinka mallisto edistyy ja Kaisa oli siitä mielissään. Hän tuntui ikään kuin vapautuvan koko olemukseltaan, kun sai viimein jonkun, jonka kanssa puhua salaisuudestaan.

Asiat etenivät niin pitkälle, että lopulta Kaisa päätti laittaa mallistonsa motellin aulaan esitteille. Kulkihan tuosta ohitse vaikutusvaltaisiakin miehiä ja osa jopa pysähtyi. Ehkä jonkun silmä sattuu noihin laukkuihin ja pääset Helsinkiin laukkumaakariksi, minä intoilin.

Ensimmäinen päivä oli täynnä odottavaa innostusta, joka - kuten odottavalle innostukselle niin usein käy - hiipui tulevien viikkojen kuluessa. Laukut eivät tuntuneet kiinnostavan ketään. Moni niitä hypisteli ja kysyi sitten, missä olivat ne oikeat lapin matkamuistot? Missä porontaljaa? Missä neljän tuulen hatut?

Kerran eräs ilta-asiakkaamme olisi vienyt erään laukuista vaimolleen tuliaiseksi, mutta Kaisa kävi sieppaamassa sen miehen kädestä ja tuijotti hyvin pistävästi niin pitkään, että mies tajusi mennä matkoihinsa.

Vähitellen Gurnutse-malliston tyyli alkoi muuttua. Ensin Kaisa lisäsi laukkuihinsa pienen poronkarvatupsun asiakkaiden innostamiseksi, sitten vähän isomman kaistaleen ja niin edelleen. Kauppa alkoi käydä hieman paremmin ja se kai kannusti Kaisaa entisestään. Vähitellen myyntipöytä komeili kaikenlaista tavaraa. Oli pieniä noitarumpuja, poronkarvatukkaisia lapinpeikkoja, ilmanpainemittareita poronkarvalla, ja nopeasti kaiverrettuja poronluukahvaisia puukkoja.

Mitä lie Kaisalle nykyään? Toivottavasti hän ei ole kuollut, sillä se olisi joka tapauksessa sääli. Me vietimme monta hyvää iltaa niihin aikoihin kun olin töissä motellissa ja vielä silloin tällöin sen jälkeenkin.

Jaa