Minna astui lämpimään hääsviittiin ja oli iloinen, että oli jaksanut odottaa. Sadat kynttilät paloivat ympäri huonetta, ilmassa tuosui vieno ruusu. Minna riisui kengät jalastaan ja käveli peremmälle huoneeseen. Pöydällä oli kortti, johon oli kirjoitettu kultaisin kohokirjaimin hänen ja Pekan nimi. Jokin hellyttävä muisto hänen ystäviltään, epäilemättä.
Pöydälle oli asetettu pullo shampanjaa ja kaksi lasia pullon molemmin puolin. Minna löysytti korkin ja antoi sen poksahtaa jonnekin huoneen koko seinän mittaisiin, paksuihin samettiverhoihin. Hän kaatoi toiseen lasiin ja antoi kuohua surutta yli. Ovelta kuului vaimea koputus, mutta Minna käveli parvekkeen ovelle, kuin ei olisi kuullutkaan.
Ilma oli kolea ja sateinen. Minna hytisi nojatessaan kaidetta vasten. Kaukana alhaalla ihmiset kävelivät hotellin ravintolaan iloisesti nauraen. Autoja liukui hitaasti parkkipaikalle ja sieltä pois. Minna erotti vaimean bassojytkeen kaupungin tasaisen taustamelun joukosta. Tuuli puhalsi Minnan ihoa kananlihalle ja liehutti hänen ohuen hääpukunsa liepeitä.
Minna oli odottanut varmuutta tunteistaan koko heidän kymmenvuotisen yhdessäolonsa ajan, pohtinut asiaa häävalmistelujen keskellä, matkalla alttarille ja vielä sen jälkeenkin. Mutta nyt varmuus oli vihdoin tullut ja Minna oli siitä iloinen.
Minna kääntyi katsomaan ovelle, kun kuuli Pekan tulevan sisään. Mies virnisti ja nosti peukalon pystyyn sen merkiksi, että lapset olivat jääneet suosiolla Minnan äidin hoiviin. Minna kulautti lopun shampanjan kurkustaan alas ja astui hyvillä mielin ovesta sisään, suoraan heidän hääyöhönsä.
Hän tiesi, ettei se olisi mitään suurta rakkautta, ehkei rakkautta ollenkaan. Mutta oli siinä sentään jotakin. Jotain sellaista, jota voisi sitten tutkia ja kypsytellä tulevina vuosina kaikessa rauhassa. Nyt kun oli vihdoin saanut varmuuden.
Tarinamaanantai
Jaa
22 kommenttia:
Aika ovela täti, tuli mieleeni. Ensin pitää saada toiselta varmuus ennen kuin itse uskaltaa olla varma - tai rakastua. Kertonee myös jotain avioliiton rappeutuneesta merkityksestä - ainahan voi erota...
Miellyttävä ja toiveikas tunnelma heräsi, vaikka Minna minun makuuni vaikuttaakin joko laskelmoivalta tai sitten vain pelokkaalta antaa itsensä rakastua (ilman täyttä varmuutta, mutta sellaistahan ei kai ole olemassakaan). Hieno ja yllätyksellinen tarina!
Kiitos hyvästä lukemisesta - ei tässä muuta viitsi enää tehdäkään ;-)
Elegia, sinullapa alkaakin olla sellainen meininki siellä, että turhaan sitä enää tuossa vaiheessa paahtaa :)
Minä en ollut niinkään ajatellut tuota varmuutta niin, että Minna olisi halunnut varmuutta miehen tunteista, vaan omistaan.
Ally, minä ajattelin niin että Minan pitää saada ensin varmuus toisen tunteista ennen kuin osaa/uskaltaa edes alkaa tutkiskella omia mahdollisia tunteitaan.
Mutta tuonhan voi nähdä molemmin päin. Ehkä olen niin negatiivinen ja epäuskoinen ja pessimisti, että päädyin tuohon ilkeähköön tulkintaan ;)
(Hyvä kirjoitus herättää tulkintoja ja ajatuksia!)
Elegia, aivan totta. Kun vaan olisin katsos itsekin hokannut. Mutta minä olen aina tämän oman pääni kanssa niin pahassa solmussa, etten osaa alkaa hermoilla muitten mietteitä.
Kai se menee sitten samalla tavalla näissä tarinoissakin. Oma pää on pahin vastustaja. Sehän se vasta on paha juttu jos mikä :)
Yhdyn Elegian sanoihin, kyllä ennen avioliittoon astumista täytyisi suhteessa olla varmuutta sekä luotettavutta, rehellisyyttä ja tunnetta. Ehkä Minna ajatteli ettei hän enää parempaa miestä saa tai jaksa etsiä otti varmaan päälle.
Mutta, mikä positiivista, myös pitkässä suhteessa voi löytyä rakkaus. Joko uudestaan tai aivan uutena asiana.
Hansu, niinhän sitä perinteisesti ajatellaan. Mutta elämä ei ole satua, jossa kaikki ristiriidat ja epävarmuudet päättyvät yhteen päivään ja sen jälkeen eletään ikuisesti onnellisena yhdessä.
Aina ei ole suurta varmuutta, rakkautta tai intohimoakaan (tai sitten se on ehtinyt haalistua siinä kymmenessä vuodessa), mutta viisas ihminen osaa nähdä mahdollisuudet ja ymmärtää että pienikin mahdollisuus on kuitenkin mahdollisuus. Että kaiken tärkeän kasvamiseen tarvitaan aikaa.
Susupetal, rakkaus on niin erikoinen juttu, että en väitä sitä edes ymmärtäväni. Se on jotain kummaa sattuman ja tahdon yhteispeliä. Mutta suhteet voivat toki - sen sijaan että aina kuihtuisivat - myös uusiutuakin ajan kanssa.
Tunne ja Tunnelma syntyvät äkisti, juuri silloin kun vähiten sitä osaat odottaa. Sormen hipaisu saattaa sytyttää ilmiliekit!
Elämä on ihanaa.
Sivuaskel, olet oikeassa. Häät on kummallinen juttu. Silloin kun kaiken pitäisi olla juuri kohdallaan ja täydellistä. Ja liiat paineet tuppaavat usein latistamaan kaikkia mahdollisia latauksia.
Itse tulkitsin, että nainen oli hakenut juuri omaa varmuuttaan, Allyn intentiota tuntematta ;)
Minua jäi suuresti kiinnostamaan mistä se varmuus tuli, yhdeksän odotuksen vuoden jälkeen?
Kutuharju, mietin aamulla kahta asiaa, joista kirjoitin tämän pikku juttusen ja vähän muutakin.
Mietin, että estääkö pyrkimys romanttisesta kirjallisuudesta ja elokuvista tuttuun suureen rakkauteen ja onnen täyttymiseen näkemästä joitain ehkä aidompia ja käytännönläheisiä tunteita.
Rakkaustarinat päättyvät tuon suuren rakkauden täyttymykseen - siihen että rakastavaiset saavat toisensa. Mutta avioliitto on kartoittamatonta aluetta joka kuitataan sanoilla "sitten he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti".
Ehkäpä avioituminen vapautti päähenkilömme ajattelua, kun alkoi virallinen aika sen Suuren rakkaustarinan jälkeen. Ettei olisi vain joko se vuosisadan rakkaustarina tai sitten ei mitään. Ehkä hän heräsi huomaamaan sen pienenkin olemassaolon ja kasvun mahdollisuudet.
Aistittavissa surumielisyyttä ja haikeutta, kun prinssi ei saapunutkaan. Havaittavissa toki myös reipasta ja tervettä itseään niskasta kiinni ottamista, olevan elämän arvostamista.
Minä, jonkun-sortin-realisti, en ole koskaan haaveillut 1)rakkaudesta ensi silmäyksellä 2)päivästä prinsessana. Ensimmäiseen kohtaan olen liian haahuileva, en ymmärrä jos joku minuun sellaisia ensisilmäyksiä heittelisi vaan tarvitaan perinteinen nuijalla päähän ja tukasta vetämällä luolaan vienti. Kakkoskohtaan olen verenperintönä pihi ja liian erakko.
Almamaria, minä olen rakastunut kerran ensisilmäyksellä (tosin teininä. En tiedä lasketaanko sitä siis). Mutta ei siitä mitään kehittynyt, edes sanaa ei vaihdettu, eikä moista ole sen koommin tapahtunut. Eli ei se ensisilmäyksen rakkaus ole loppupeleissä kovin kummallinen tae mistään elämää suuremmasta.
Kakkoskohdasta olen kanssasi täsmälleen samaa mieltä. Avioliitto tuntuu kalliilta lystiltä ja instituutionakin jo kenties aikansa eläneeltä (ainakin siinä perinteisessä "yhdessä 4 ever"-mielessä). Mutta niinpä vaan satuin vakavoitumaan juuri sen miehen kanssa, joka ehdottomasti halusi mennä naimisiin.
Ja kai sitä tuli itsekin innostuttua jossain hääjärjestelyjen tuoksinassa...
Minusta on vallan hienoa, että ihmiset menevät naimisiin, siis noin yleensä ja mukavaa että sinäkin satuit yksiin naimisiin haluavan miehen kanssa. Varmaan itsekin jossain määrin intoutuisin, jos järjestelisin häitä. Mutta anteeksi vaan kaikki jotka ovat eri mieltä: en voi millään ymmärtää sitä, että yhteen päivään ja varsinkin siihen yhteen hetkeen saadaan törsättyä kassikaupalla rahaa. Syyksi riittää se, että häiden pitää olla sellaiset ja tällaiset. Kaikkein kauheinta on kuulla "Jokainen nainen on haaveillut päivästä prinsessana ja satuhäistä". Olen inhottava tylsimys (74 % !)ja toivon, että Miekkonen ja minä jaksaisimme toisiamme ilman kymmenien tuhansien eurojen kuorrutusta. Voisin minä käydä vihkaisemassa itseni ja siippani jossain, varsinkin jos tuttu pastorimme olisi vihkijänä. Kristillisten arvojen kannattajana kuulun siis niiden poikkeavien joukkoon, jotka elävät avoliitossa eli näillä eväillä mennään ;)
Almamaria, minä en ole ainakaan muistaakseni haaveillut päivästä prinsessana. Olen tuntenut itseni vialliseksi ja epänaiselliseksi, koska en halua samoja asioita kuin muut.
Uskon, että se tuhansien ja tuhansien eurojen panostus ei tosiaankaan liimaa paria yhteen yhtään avoliittoa paremmin. Päinvastoin. Jos avoliitossa käyttääkin ne rahat yhteiseen kivaan tekemiseen, matkusteluun tai harrastuksiin.
Tuota, tsih, tuli ihan Nyyrikki mieleen ,D
Polgara, tällä viikolla Nyyrikki, ensi viikolla Jallu ;)
Tuttuus on turvallista ja rakkaus pelottavaakin kun sen kanssa ei niinkään voi järjellä pelata ja et koskaan tiedä mitä se tuo tullessaan..
Aivan niin, Sulfidi.
Kaikki syyt, myös tekosyyt, ovat oiva aihe juhlaan. Naimisiin ja avioon meno on syistä parhaita, se houkuttelee suuren joukon ihmisiä, jotka muistavat asiat eri tavoin eri suunnilta. Ja sitä siten puidaan vuosikausia.
Peikko, kaikki syyt ovat riittävän hyviä juhlimiseen. Ja juhlia voi myös ilman syytä. Mutta monesti nämä tietyt pakolliset rituaalit rippiäiset/valmistujaiset/häät/vuosikymmeniset on kuin tekemällä tehty sellaisiksi, että niissä on melkein mahdoton pitää oikeasti hauskaa.
Ja varsinkin häiden pakollisiin kuvioihin hukkuu usein todella tuhottomasti rahaa.
Omassa "tarinassani", tositarinassa, lyhyessä, 105 vuoden takaa, tyystin toisenlainen kohtaaminen. Osallistuin tarinamaanantaihin jälkijunassa ensimmäistä kertaa.
Lähetä kommentti