perjantaina, toukokuuta 04, 2007

Pakinaperjantain aihe on epäonni

Epäonni on näkökulmakysymys


Miettikääpä että olisi kaksi naapurusta, jotka asuisivat vaikka sellaisessa suuren omakotitalon näköisessä paritalossa, jota ei käy edes aidalla jakaminen. Se toinen perhe olisi ulkoilmahenkistä porukkaa, he olisivat aikaisin hereillä ja heti pirteinä puutarhatöissä tai kattamassa aamiaista pihalle. Kaikki olisi tälle perheelle ilo ja siunaus, vesisadekin muuttuisi heidän puheissaan elämänvoiman ylistykseksi. Heidän puolellaan ruoho olisi huomattavasti vihreämpää, oli aitaa tai ei.

Ja se toinen perhe harrastaisi lähinnä naapuruston tai television kyttäämistä, eivätkä he olisi lainkaan innostuneita heräämään kuuden aikaan aamulla ylipirteän ruohonleikkurin surinaan. Heille maailma olisi yhtä ikävien ja harmittavien sattumusten loputonta ketjua. Siis ihan tavallisia paksupohkeisia peruskansalaisia, kuten sinä ja minä.

Ajatellaan vaikka, että nämä ulkoilmanaapurit pitäisivät puutarhajuhlat parillekymmenelle ystävälleen ja olisivat toki kutsuneet mukaan myös televisionaapurit - kohteliaita kun olisivat. Telkkarinaapurit olisivat tietenkin kieltäytyneet kiireisiin vedoten ja keskittyneet sen sijaan tuijottamaan verhojen raosta coctail-asuisten juhlavieraiden koikkelehtimista yhteisellä takapihalla ja haistelemaan kaasugrillistä kantautuvia herkullisten, mutta vähärasvaisten ruoka-artikkelien tuoksua.

Johan alkaisi televisionaapuria ja ketä tahansa meistä paksupohkeista korpeamaan naapureiden tuntikausia jatkuva ilonpito. Telkkariperheen äitikään ei voisi lähteä edes iltalenkille, kun sellainen juhlakansa olisi pihalla ilakoimassa. Niinpä, kun juhlat hiljenisivät ja ilta koittaisi, ei olisi kummakaan jos televisioperhe vääntäisi yhteisestä sopimuksesta stereolaitteiden nappulat kaakkoon ja antaisi kansanomaisen iskelmämusiikin kajahtaa avoimista ikkunoista pihalle asti.

Kun vihaista ovikellon soittoa ei kuuluisi, eikä puhelin pirahtaisi, joutuisivat uteliaat televisionaapurit kurkkimaan pihalle kaikista mahdollisista ikkunoista, melkein normaalin varovaisuutensa unohtaen. Yllätys olisi melkoinen, kun he huomaisivat ulkoilmanaapurien siirtyneen viinilasien kanssa oikein pihalle asti nauttimaan musiikista ja iltatunnelmasta sieraimet nautinnosta väristen.

Eikä se tietenkään tuohon jäisi. Jos ei nyt ihan päivittäin, niin ainakin viikottain ulkoilmanaapurit kääntäisivät televisionaapureiden taholta tulleet epäystävällisyyden osoitukset omaksi ilokseen ja televisionaapurit puolestaan ottaisivat kaikki ulkoilmanaapureiden ilon- ja reippaudenpurkaukset henkilökohtaisena kiusantekona.

No, kävisi sitten niin ikävästi, että ilman kummankaan naapurin erityistä huolimattomuutta tai tahallista panosta, koko talo molempine puoliskoineen palaisi maan tasalle. Molemmat naapurukset ehtisivät kuin ihmeen pelastautua kalsarpäällisinä pihamaalle kotinsa tuhoutumista katselemaan.

Silloin, vuosien hyväntuulisuuden ja mielenhallinnan jälkeen, alkaisi ulkoilmanaapurien valitus. Katkeruus valtaisi mielen ja ulkoilmaperheen äiti yrittäisi syöksyä liekkeihin pelastamaan suvun arvokkaita valokuvia. Mutta televisioperhe olisi tyyni ja tyytyväinen. He laskeskelisivat mielessään, riittäisivätkö vakuutusrahat johonkin pikkuiseen mörskään mahdollisimman kaukana kaikista naapureista.

Vielä vuosia myöhemmin paikkakunnalla kiertäisi tarina kahdesta naapuruksesta, joiden kodit paloivat yhtä aikaa. Toisen perheen asenne oli negatiivinen. Se murehti materiaalisen omaisuutensa perään ja näki vain katastrofin negatiiviset puolet. Toinen perhe puolestaan katseli liekkeihin katoavaa omaisuuttaan tyynenä, jopa valaistunut ilme kasvoillaan. He osasivat selvästi iloita siitä, että olivat elossa. Tuon tavallisen, paksupohkeisen perheen suhtautuminen epäonneen oli sellainen, josta kaikkien muiden tulisi ottaa mallia, ihmiset toteaisivat tarinan kerrottuaan ja pudistelisivat päätään ihmetellen, kuinka jotkut osasivatkin muuttaa epäonnen onneksi pelkästään ajattelemalla.



Pakinaperjantaihin Jaa

28 kommenttia:

Hallatar kirjoitti...

Fiksua pohdintaa, Ally.

Varapygmi kirjoitti...

Vinha tarina, tosiaan. Täytyy vaan miettiä, oliko siinä opetus. Tai voiko siitä sellaisen johtaa. Enkä suinkaan tarkoita, että jutun laatua määräise tuo opetus-aspekti… kunhan mietin.

allyalias kirjoitti...

Kiitos Hallatar. Pohdintojani on kutsuttu monellakin nimellä, mutta tuo fiksu on tosi harvinainen... Miksihän?

Varapygmi, minä olin kirjoittavinani tähän opetuksentynkää, mutta en tiedä välittyikö se sitten vastaanottajalle. Mutta nou hätä, ei se mikään maailmoja mullistava tai kovin filosofinen opetus olisi ollutkaan :)

Hansu kirjoitti...

Mahdollista on. Eiähn kaikkien naapureiden mieltymykset voi osua sitten millään yhteen.

Ylipäätänsä elämästä saa olla kiitollinen. Ei naapuriansa voi valita. Ovatko paritalot suosittuja kohteita? Tai onko niitä paljon? Kauheaa jos toisessa puoliskossa asuisi anoppi tai omat vanhemmat.... Hyi.

Polgara kirjoitti...

Paritalot on inhotus nro 1. Seuraavana pieni rivari.... IIIissooo kerrostalo Malmilla on hyvä *tyytyväinen huokaus*. Welhotar vaikenee, Malmi hiljenee ,D

Pikku Sue kirjoitti...

Hahahaa, luin tämän "sieraimet nautinnosta väristen"... :D Täytyy kyllä sanoa, että eniten minuakin varmaan surettaisivat rakkaat valokuvat ja muut esineiden(kin) kautta elävinä pysyvät muistot.

allyalias kirjoitti...

Hansu, älä edes maalaa ajatusta, että joutuisi liian läheisten sukulaisten kanssa samaan paritaloon! Tukka nousee pystyyn ajatuksestakin ja tekee ihan väkisinkin mieli mennä suihkuun kuuraamaan nahkansa verille!

Polgara, sen verran erakkoluonne olen minäkin että en varmaan menestyisi paritalossa. Kerroskassa saa olla omassa rauhassaan, eikä kukaan välitä vaikka naapurissa leikattaisiin päätä.

Pikku Sue, minä varmaan syöksyisinkin liekkeihin valokuvien takia. On nimittäin hankala palata ajassa takaisin noita kuvia korvaamaan :)

SusuPetal kirjoitti...

Leben und leben lassen.

Kerran se vaan kirpaisee, jos maallinen omaisuus muistoineen palaa maan tasalle. Totta kai sellainen harmittaa ja tuntuu sillä hetkellä kamalimmalta mahdollisimmalta tapahtumalta, mutta ei enää sitten, kun aikaa kuluu. Kyllä ihminen sellaisesta toipuu -jos ei, on liian kiinni jossain muussa kuin nykyhetkessä, eikä se ole välttämättä hyvä asia.

allyalias kirjoitti...

Susupetal, tavaralla ei ole niin väliä, ihmishengillä on. Vaikka onhan kodin menettäminen taatusti turvallisuudentunnetta ravisteleva juttu.

katriina kirjoitti...

Ilo lukea! Aina nauru kuplii hiljaa jossakin pinnan alla. Joo, ei ikinä paritaloon, vaikka tähän asti en ole vielä naapureitten kanssa saanut riitaa aikaiseksi. Pihatalkoissa kuitenkin seisoo grillaamassa vain meidän sakki.

Elegia kirjoitti...

Hmm, minulla alkoi veri kiehua tuon tylsän telkkarinaapurin asenteelle. Ei voi edes lenkille mennä, kun pitää olla ikkunapoliisina vahtimassa, mitä naapurissa tapahtuu. Huh!

Kyllä minä samastuisin enemmän (vaikken samastu kumpaankaan) tuohon ulkoilmaperheeseen. Ihan varmasti asioista olisi voitu keskustella, jos telkkariperhe olisi ottanut aiheen puheeksi. Mutta mitenpä ottaa puheeksi mitään, kun tekee vain mieli marmattaa.

Tarinan on opetus oli, että "kun oma elämä kusee, niin muillakaan ei saa olla hauskaa". Tai niin minä sen tulkitsin. Kylläpä olikin tunteita herättävä kirjoitus. Kiitos, Ally, tästä! :)

allyalias kirjoitti...

Katriina, yllättäen olen itsekin välttynyt riitelemästä naapureiden kanssa. Minä pysyttelen yleensä aika lailla omissa oloissani. Olen vähän ujo sosialiseeraamaan ilman painavaa syytä.

Elegia, hienoa, että joku vihdoinkin älähti ja kieltäytyi olemasta samanlainen kuin telkkariperhe. Yritin vähän teitä kiusata ja ällyyttää ja provosoida, mutta kai tämä Älliskö-parka on siinä puuhassa huonompi kuin arkielämän sivupersoonansa. Sitä paitsi eihän täällä kukaan liimaudu ikkunan tai televisioruudun ääreen, saati välitä mitä naapurit puuhaavat. Mehän ollaan aina täällä netissä :)

Muistaako kukaan kirjoitti...

Niin, tulipalohan tarjosi kunniallisen eron ikävistä naapureista.
Ehkä he alkoivatkin jo hieman kyllästyttää, kaikki temput ja häiriköinnitkin tuli jo kokeiltua.
Eli toisen onni on toisen epäonni, vai mitenpäin se nyt menikään.

allyalias kirjoitti...

Muistaako kukaan, olen joskus kuunnellut juttuja kammottavista naapuruussuhteista, eikä realistisesti ajatellenkaan olisi mikään maailman ihme, jos mikä tahansa tapa päästä toisesta eroon otettaisiin ilolla ja helpotuksella vastaan.

Obeesia kirjoitti...

Onneksi ei tarvitse asua paritalossa! Oma koti korvessa on paras! Naapurit eivät häiritse, emmekä me naapureita.

Muikku kirjoitti...

Suhteellista on onni ja epäonni. Ei ihminen ikäänsä jaksa umpipositiivinenkaan sentään olla. Jossakin kohti se malja läikkyypi yli. Vaan on meillä ollut nyt kyllä paska säkä näiden matkasuunnitelmien suhteen. Ehkä jumalat vihaavat meitä tai yrittävät tosiaan pelastaa varmalta tuholta, joka meitä ilmeisesti odottaisi, jos matkalle pääsisimme. Itku kumminkin!

Paju kirjoitti...

Paukuttelen täällä käsiäni, niin osui. Paperi ei pakinassa maistunut, vaan elämä (olen asunut sekä kolhoosissa että paritalossa). (Nyt vaikenen, etten ryhdy huutamaan :=0) Onneksi ne vaiheet ovat menneisyyttä.


Jopas täräytit muistojen arkun auki. Hyvä!

herttileijaa

allyalias kirjoitti...

Obeesia, herää vain kysymys, että oletko sinä juuri tämä naapureiden positiivisuuteen pettynyt telkkarinaapuri, joka on löytänyt mieleisensä asunnon... Hmmm... Enpä uskoisi vaikka myöntäisit :)

Muikku, koska meillä on ollut aina sitä epäonnea näiden juttujen kanssa, niin olen aivan varma, ettei suhteemme kestäisi yhteistä matkustelua. Sen takia joku korkeampi tietoisuus yrittää estää meitä pääsemästä mihinkään hauskaan.

Paju, tekisipä mieleni kuulla enemmänkin (vaikka sitä huutoa sitten) seikkailuistasi eri asumismuotojen parissa.

helanes kirjoitti...

Kannattaa aina videoida puolin ja toisin, jää edes todisteet jäljelle.

Akkapaha kirjoitti...

Kui sie taas osasitkii noi salaovelast. Täshä joutuu tämmönen paksupohkeinekkii oikei miittimää.

allyalias kirjoitti...

Helanes, niin kannattaisi, mutta mietipä miten sitten harmittaisi, kun tuli nielaisisi sen rakkaan todistusaineistonkin.

Akkapaha, ei tätä todellisen paksupohkeen tarvitse miettiä. Me paksupohkeiset ollaan niin kieroa ja pahansuopaa porukkaa:)

Hansu kirjoitti...

Tziizus, mä vähän epäilen, että joudun joskus hamassa tulevaisuudessa muuttamaan anoppilan läheisyyteen... APUVA, tuleeko musta hullu!

allyalias kirjoitti...

Hansu, istu alas ja ota tukeva asento. Se, mitä kohta sanon, saattaa järkyttää sinua.

SINÄ OLET HULLU JO NYT!

Muussa tapauksessa ymmärtäisit, että anoppilan lähelle muuttamiselle on olemassa vaihtoehtoja. On pakko olla! Eikö olekin? Nyyh... *alkaa käpristyä sikiöasentoon*

Isopeikko kirjoitti...

Hmm... tuli muutti asenteita vai muuttiko. Toiset oli koko ajan itseensä käpertyneitä, toiset ulospäin suuntautuneita. Käpertyneille tuli toi ajatuksen hyötymisestä, noilta extroverteiltä se vei osan itsestä.

Ja koko tarinan ajan kummatkin olisi voineet oppia toisilta :)

allyalias kirjoitti...

Isopeikko, aivan noin. Ja myös niin, että harvat ihmiset ovat pelkästään telkkareita tai ulkoilmoja. Vaikka yleensä olemme toisillemme niin vieraita, kuin olisimme tulleet eri ulottuvuuksista.

Salka kirjoitti...

Ei meillä vaan tommosta ole vaikka rivarinpätkässä asustellaankin:)

allyalias kirjoitti...

Salka, ehkä teidän naapureillanne on hyvät naapurit :)

Salka kirjoitti...

Juu, on on:)