Pakinaperjantain aihe on epäonni

Epäonni on näkökulmakysymys


Miettikääpä että olisi kaksi naapurusta, jotka asuisivat vaikka sellaisessa suuren omakotitalon näköisessä paritalossa, jota ei käy edes aidalla jakaminen. Se toinen perhe olisi ulkoilmahenkistä porukkaa, he olisivat aikaisin hereillä ja heti pirteinä puutarhatöissä tai kattamassa aamiaista pihalle. Kaikki olisi tälle perheelle ilo ja siunaus, vesisadekin muuttuisi heidän puheissaan elämänvoiman ylistykseksi. Heidän puolellaan ruoho olisi huomattavasti vihreämpää, oli aitaa tai ei.

Ja se toinen perhe harrastaisi lähinnä naapuruston tai television kyttäämistä, eivätkä he olisi lainkaan innostuneita heräämään kuuden aikaan aamulla ylipirteän ruohonleikkurin surinaan. Heille maailma olisi yhtä ikävien ja harmittavien sattumusten loputonta ketjua. Siis ihan tavallisia paksupohkeisia peruskansalaisia, kuten sinä ja minä.

Ajatellaan vaikka, että nämä ulkoilmanaapurit pitäisivät puutarhajuhlat parillekymmenelle ystävälleen ja olisivat toki kutsuneet mukaan myös televisionaapurit - kohteliaita kun olisivat. Telkkarinaapurit olisivat tietenkin kieltäytyneet kiireisiin vedoten ja keskittyneet sen sijaan tuijottamaan verhojen raosta coctail-asuisten juhlavieraiden koikkelehtimista yhteisellä takapihalla ja haistelemaan kaasugrillistä kantautuvia herkullisten, mutta vähärasvaisten ruoka-artikkelien tuoksua.

Johan alkaisi televisionaapuria ja ketä tahansa meistä paksupohkeista korpeamaan naapureiden tuntikausia jatkuva ilonpito. Telkkariperheen äitikään ei voisi lähteä edes iltalenkille, kun sellainen juhlakansa olisi pihalla ilakoimassa. Niinpä, kun juhlat hiljenisivät ja ilta koittaisi, ei olisi kummakaan jos televisioperhe vääntäisi yhteisestä sopimuksesta stereolaitteiden nappulat kaakkoon ja antaisi kansanomaisen iskelmämusiikin kajahtaa avoimista ikkunoista pihalle asti.

Kun vihaista ovikellon soittoa ei kuuluisi, eikä puhelin pirahtaisi, joutuisivat uteliaat televisionaapurit kurkkimaan pihalle kaikista mahdollisista ikkunoista, melkein normaalin varovaisuutensa unohtaen. Yllätys olisi melkoinen, kun he huomaisivat ulkoilmanaapurien siirtyneen viinilasien kanssa oikein pihalle asti nauttimaan musiikista ja iltatunnelmasta sieraimet nautinnosta väristen.

Eikä se tietenkään tuohon jäisi. Jos ei nyt ihan päivittäin, niin ainakin viikottain ulkoilmanaapurit kääntäisivät televisionaapureiden taholta tulleet epäystävällisyyden osoitukset omaksi ilokseen ja televisionaapurit puolestaan ottaisivat kaikki ulkoilmanaapureiden ilon- ja reippaudenpurkaukset henkilökohtaisena kiusantekona.

No, kävisi sitten niin ikävästi, että ilman kummankaan naapurin erityistä huolimattomuutta tai tahallista panosta, koko talo molempine puoliskoineen palaisi maan tasalle. Molemmat naapurukset ehtisivät kuin ihmeen pelastautua kalsarpäällisinä pihamaalle kotinsa tuhoutumista katselemaan.

Silloin, vuosien hyväntuulisuuden ja mielenhallinnan jälkeen, alkaisi ulkoilmanaapurien valitus. Katkeruus valtaisi mielen ja ulkoilmaperheen äiti yrittäisi syöksyä liekkeihin pelastamaan suvun arvokkaita valokuvia. Mutta televisioperhe olisi tyyni ja tyytyväinen. He laskeskelisivat mielessään, riittäisivätkö vakuutusrahat johonkin pikkuiseen mörskään mahdollisimman kaukana kaikista naapureista.

Vielä vuosia myöhemmin paikkakunnalla kiertäisi tarina kahdesta naapuruksesta, joiden kodit paloivat yhtä aikaa. Toisen perheen asenne oli negatiivinen. Se murehti materiaalisen omaisuutensa perään ja näki vain katastrofin negatiiviset puolet. Toinen perhe puolestaan katseli liekkeihin katoavaa omaisuuttaan tyynenä, jopa valaistunut ilme kasvoillaan. He osasivat selvästi iloita siitä, että olivat elossa. Tuon tavallisen, paksupohkeisen perheen suhtautuminen epäonneen oli sellainen, josta kaikkien muiden tulisi ottaa mallia, ihmiset toteaisivat tarinan kerrottuaan ja pudistelisivat päätään ihmetellen, kuinka jotkut osasivatkin muuttaa epäonnen onneksi pelkästään ajattelemalla.



Pakinaperjantaihin Jaa