Ensimmäinen lukemani sana oli isoäiti. Olin jo pitkään tuijotellut kirjaimia, valinnut äitien kirjojen joukosta mielenkiintoisen näköisen ja teeskennellyt lukemista. Olin opetellut kirjaimia, piirrellyt niiden muotoja kömpelösti vihkooni. Olin odottanut tietäen, että rakastan lukemista, tietämättä vielä miksi.
Tuo sana, isoäiti; sillä on vieläkin erityinen merkitys minulle. Koko maailmankaikkeus yhdistyi tuolla hetkellä joksikin merkitykselliseksi. Oli kuin olisin elänyt siihenastisen elämäni vedenpinnan alla ja vasta nyt hengittänyt ilmaa ensimmäisen kerran.
Maailma oli täynnä kirjoitettuja tajuntoja, joista moni puhui suoraan minulle. Vaikka joskus tunsin olevani yksinäinen, muista eristyksissä ja kykenemätön käsittämään ympärilläni tapahtuvaa, oli minulla lohtunani ymmärrettävien mielten ulottuvuus. Lukeminen sopi mielikuvitukselleni paremmin kuin nukkeleikit tai television lastenohjelmat. Lukeminen oli trippi, jonka avulla pääsi kauas pois saven päälle rakennetusta kylästä. Lapsena en kaivannut minnekään. Menin vain koulusta kotiin ja luin loppuun aamulla aloitetun kirjan.
Kirjojen maailma on paljon todellisuutta parempaa. Nopeasti vilkaistuna romaanin tapahtumat saattavat imitoida elämää, mutta siinä missä elämä on sarja ennalta-arvaamattomia sattumia, on romaani puolestaan ketju tarkasti harkittuja syitä ja seurauksia.
Kuten varmaan jokainen lukija, myös minä tunnen välillä huonoa omaatuntoa harrastukseni vuoksi. Pelkään, että tuhlaan aikaani, että "oikea" elämä jää elämättä. Epäilen olevani elämää pelkäävä erakko, että suostun nauttimaan todellisuutta vain sellaisessa muodossa, jonka pystyn täysin hallitsemaan. Lukija on romaanin jumala. Hänellä on valta laittaa kirja kiinni, jos sisältö ei miellytä.
Toisaalta emmekö me ihmiset rakenna tarinaa, omaa elämäkertaamme, alati omassa tajunnassamme? Järjestämme menneisyytemme irralliset tapahtumat syy-seuraus-ketjuiksi, juoneksi, joka on johtanut päähenkilön (oman itsemme) tilanteeseen, jota kutsumme nykyhetkeksi. Epäoleelliset tai juoneen sopimattomat tapahtumat me yleensä unohdamme tai muokkaamme niitä tarinaamme sopiviksi.
Joululahjapaketista paljastui Sofi Oksasen Puhdistus. Olen lukenut takakannen tekstit ja sivellyt sormellani pehmeäkantisen yksilön epätasaista pintaa. Olen katsonut kirjoittajan kuvaa ja miettinyt, että kirjoittajalla on jännän näköinen suu, vai onko se maalattu sellaiseksi. Olen lehteillyt kirjan nopeasti läpi. Sanoissa on käytetty tavallisesta poikkeavaa fonttia. Vasta lähipäivinä alan lukea.
Jaa
7 kommenttia:
Sain saman kirjan joululahjaksi(=ostin itse) ja vieläkin se odottaa lukijaansa. Viime yöntä tuli sentään Fanny ja Alexander. Kirjat eivät onneksi karkaa minnekään.
Anna lainaa pienimälle siskolle sitte kun olet sen lukenut..Se vanginlukko on ihan mahdoton ratkasta, äläkä vaan sano että te ootte sen jo hiffannut :)
Jos olisimme olleet lapsia samalla vuosikymmenellä tunnistan että sinusta olisi varmaan saanut kaverin; olisimme lukeneet hiljaa rinnakkain, välillä vaihtaneet kirjoja, kirjoitelleet toisillemme pieniä satukirjoja ja pudotelleet niitä postiluukusta vaikka olisimme ihan naapuruksia...
Kirjojen maailma on ihana jossien ja ehkien ja kaikkien mahdollisuuksien kohtauskenttä.
Näin Puhdistuksen teatterissa viime vuoden keväänä; se oli kipeän puhdistava kokemus, varsinkin (omien) yt-neuvottelujen aikaan.
Kiitos joulukortista! :)
Minullakin on Puhdistus odottamassa lukemista (valitettavasti vieläkin on opintoihin liittyvät kirjat kesken...). Ostin sen jo kesällä, mutta en ole vielä saanut luettua. Äitini luki ja piti kovasti. Sanoi, että parhaita tuo on kirjoja, joita on koskaan lukenut!
Lukeminen on ollut minulle aina vähän samanlainen juttu...
Itse asiassa juuri tänään puhuin siitä, kuinka epätodennäköistä olisi, että olisin selvinnyt näinkään pitkälle ilman kirjoja ja musiikkia. Ja tietysti elokuvia.
Mutta erityisesti kirjoista ja musiikista olen aina löytänyt jonkinlaista "vertaistukea".
Ja paikan, johon olen aina ollut tervetullut, jossa ei koskaan sanota, että olen huonoa seuraa tai että minulle ei ole aikaa.
Puhumattakaan itse- ja maailmantuntemuksesta, joka on ehdottomasti parantunut kirjallisuudenkin myötä.
Lukeminen on kuin ottaisi oman itsensä omaan käteensä ja sijoittaisi itsensä siihen tarinaan ja siihen kohtaan tarinaa mihin milloinkin haluaa. Miksi ihmeessä niin ei tekisi jos kerran osaa.
Meillä kävi niin, että olimme kumpikin Saiman kanssa päättäneet ilahduttaa toisiamme tuolla kirjalla.
Yöpöydälläni on parhaillaan saman kirjoittajan Stalinin lehmät, väkevää tekstiä, joka ei jätä kylmäksi.
Celia, luulen että aika moni on saanut tämän saman lahjaksi. Minä ehdin jo aamulla lukea ensimmäisen luvun. En istu tällä hetkellä kirjan maailmaan imautuneena, joten mitään tajunnanräjäyttävää vaikutusta se ensimmäinen luku ei tehnyt. Katsotaan mihin kehittyy...
Sisko, ehdottomasti lainaan sen sulle. Meilläkään lukkoa ei ole vielä avattu, tosin itse en ole sitä uskaltanut juuri kokeillakaan. Pelkään, että ratkaisisin sen vahingossa...
Kutis, niin olisi varmasti voinut käydä. Lukevat ihmiset ovat minun käsitykseni mukaan usein hengenheimolaisia keskenään. Vähän niin kuin muutkin narkkikset ;)
Mymskä, eikö ole ihanaa, kun tietää, että hyvä lukukokemus on odottamassa rauhallisempia aikoja. Elämä tuntuu silloin olevan pidemmälle turvattu kuin normaalisti.
Isopeikko, sitä minäkin mietin. Miksi ei niin tekisi, jos osaa niin tehdä? Sehän on taikuudesta hienointa!
Äijä, jaamme näköjään melkein kaikki saman lukukokemuksen. Mukavaa. Vertaillaan sitten kun olemme saaneet luettua.
Lähetä kommentti