sunnuntaina, joulukuuta 21, 2008

Ei mitään lööppimateriaalia

Kai minä olin elämässäni kärsinytkin. Mutta sen ensimmäisen elämäni osuuden kärsin jotenkin niin värittömästi, etten tullut itsekään panneeksi sitä merkille. Sen huomasin jo varhain, että korvani olivat aina liian herkät terävinä kajahtaville sanoille tai sulkeutuvien ovien vihaisille laukauksille. Lähtevien ihmisten perään itkin aina.

Sitten tulit sinä ja teit tahallasi suuren lumienkelin koskemattomaan pakkaslumeen. Tuon sekunnin ajan ilma oli täynnään kimallusta, tuhansittain millinpikkuisia lumitähtösiä, jotka laskeutuessaan nipistivät poskia. Ja naurusi oli kuin ihanaa epä-ääntä, se ei saanut minua säpsähtämään. Luulin voivani kestää kaiken tuon yhden muiston tähden.

Mutta minä en kestänyt kaikkea. Kestin sen, kun lempeät sanasi muuttuivat vihaiseksi vaatimukseksi. Ja sen, kun iloinen seuranpitosi vaihtui pitkiin, mykkiin juomaputkiin ja jossain juoppohulluuden rajalla tempoilevaan mielenterveyteen. Vielä senkin kestin, että ennen niin pitkät ja lempeät sormesi kovettuivat nyrkeiksi ja tekivät niin kipeää.

Siinä rinnalla sinäkin kärsit, menetit työsi ja läheistesi arvostuksen. Jos sinulla ei olisi ollut minua, ei sinulla olisi ollut ketään muuta soimattavaa kuin itsesi. Sinä masennuit, ahdistuit, olit minusta kipeän riippuvainen. Silloin tarjosit minulle yhteistä matkaa. Sellaista, jolta ei tultaisi takaisin. Ja sitä minä en enää kestänyt.

Niinä viikkoina olimme kuten sinä päivänä, jolloin sinä teit tahallasi enkelin puhtaaseen lumeen. Sinä nauroit kuten silloin, sormesi oikenivat ja olivat lempeät taas. Veit minut ampumaradalle ja yritit opettaa minua ampumaan mahdollisimman tarkasti. Ollakseni samalla tavoin innostunut, minun oli teeskenneltävä.

Sitten tuli odotettu päivä, meidän matkustuspäivämme, sanoit. Sinä ja minä yhteisellä sängyllä toisiamme katsoen. Aseet ohimoilla. Sinä halusit meistä mehukkaan jutun tuleviin lööppeihin. Lasketaan viiteen, sitten mennään yhtä aikaa, matkustetaan sinne missä on hyvä olla. Sinun kätesi tärisi, ase tanssi ohimohiuksiasi vasten. Minun käteni oli vakaa.

Minä laskin viiteen. Ääneni oli rauhallinen. Kuului terävä räsäys, mutta minä en säpsähtänyt. Silmäni olivat auki. Sinä elit vielä, näytit palelevan. Minä katsoin sinua silmiin, mutta et nähnyt minua enää. Nyt tiesin miltä syyllisyys tuntuu. Se oli pelkkää tyhjää, kuolemaakin parempaa. Ei tulisi mehukasta lööppiä. Olisi vain mies, joka teki viimeisen ratkaisun. Lähti matkalle, jonne kukaan ei voinut häntä seurata.


Pakinaperjantaissa tahdotaan jokin mehukas. Jaa

12 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Todella rankka tarina. Hyvin kirjoitettu ja jännityskin säilyy. Ehtaa allylaatua :)

SusuPetal kirjoitti...

On matkoja, joile ei voi lähteä, ei edes seuraksi.

Hyvä tarina.

Anonyymi kirjoitti...

Olipa selkäpiitä karmiva tarina. Ja hyvin kirjoitettu. Kuin olisit kokenut itse. Ja sehän tästä tekikin karmivan.

Ja tuollaiselle matkalle ei tarvita kaveria. Jokaisen tätyy lähteä sille yksin ja muita vokottelematta.

isopeikko kirjoitti...

Vahva, niin vahva tarina. Melkein en uskaltanut lukea sitä loppuun.

Minä sitten pidän Allyn kirjoittamista tarinoista. Niissä on aina paljon ajatuksia sisällä.

Elegia kirjoitti...

Matkan pahaenteisyys oli aavistettavissa ennen viimeisiä kappaleita. Olit raottanut verhoa juuri sen verran, että epäilys heräsi, mutta epäusko kielsi uskomasta.

Rankka tarina, sinä se osaat kirjoittaa!

Allyalias kirjoitti...

Kari, rankkoja tarinoita saa kuulla aina silloin tällöin. Ja osa niistä on tottakin.

Susupetal, ja on matkoja, joille ei edes tulisi lähteä mukaan, vaikka voisi.

Alastalo, onneksi en sentään ole itse kokenut mitään tuollaista. Toivottavasti ei kukaan muukaan.

Peikko, toivottavasti uskalsit kuitenkin. Olihan tarinassa sentään osittain onnellinen loppu.

Elegia, tuollaisen matkan suunnittelu ei saisi ainakaan minua hilpeäksi. Paitsi tietenkin silloin kun olen masentunut.

Anonyymi kirjoitti...

Olen sanaton.. kyyneleet silmissä.
Todella hieno tarina.

Anonyymi kirjoitti...

Ahdistavan todellista. Ainoastaan tuo yhteinen viimeinen lepohetki tuo tunteen, ettei se sittenkään ollut totta. Mutta ainahan on totta toinen puoli...

Allyalias kirjoitti...

Kiitos, Anu. Jotenkin tuntuu välillä, että maailmasta on pakenemassa kaikki järki ja mieli. Ehkä se valuu jostain otsonikerroksen aukosta avaruuteen.

Pantteri, ja totuuksiakin on niin monia kuin ihmisiä.

Anonyymi kirjoitti...

Tämä on muuten tosi tarina, kauhean sattuvia sanoja. Ikävä kyllä mulla on ollut 'läheinen' ihminen joka suunnitteli tällaista matkaa vuosikausia, kunnes sitten lähti, onneksi yksin --

Allyalias kirjoitti...

Kutis, voi sentään. Ikävä kuulla! Toivottavasti tämä tarinani ei satuttanut sinua tai tuottanut pahaa mieltä. Se ei missään nimessä ollut tarkoitukseni.

Sulfidi kirjoitti...

Liian rankkaa mulle syystä tai toisesta mut anywei, tulin pahoinvoivaksi tätä lukiessani ja hirvityksen väristyksiä hiipiessäni selkäpiillä.. HRR!!!