Valumista ja valmistautumista

Vanha tätimme Ulrika (Ulpu) oli suunnitelmallinen nainen. Hänen kotinsa oli yhtä aikaa kiehtova ja pelottava paikka. Kaikki oli nopeasti katsottuna ikuisesti samanlaista; matot näyttivät siltä, kuin niille ei olisi koskaan astuttu. Ikiaikainen, herra ties keneltä peritty piironki nökötti saman huoneen samassa nurkassa liikahtamatta. Tuntui, että sohvapöydän vasempaan laitaan aseteltu sanomalehtikin oli aina sama painos, johon joku ilveilijä kävi vain öisin muuttamassa päivämäärän kohdalle uudet numerot.

Ulpun kodin pienetkin muutokset aiheuttivat sukumme keskuudessa levottomuutta ja maailmanlopun tunnelmaa. Vierailuilla ollessani mieltäni kalvoi jatkuva pelko ja huimaus, kuin maan pinta olisi milli milliltä valunut kohti sulaa ydintään. Minulla oli aina kuuma ja hiukseni olivat sähköiset. Istuin tädin pöydässä, aina samalla tuolilla. Söin kaksi ässäkeksiä leuka huolellisesti pienen teelautasen yläpuolella, varoen keksinmuruja, jotka lattialle tippuessaan olisivat voineet suistaa maailman sulaan laavaan ällistyttävää pikavauhtia.

Tuijotin syödessäni Ulpu-tädin piironkia ja etenkin piirongin kansilevylle asetettuja, kehystettyjä valokuvia. Olin varma, että kuvat olivat liikkuneet edellisen vierailun jälkeen, mutta niin vähän, etteivät koskaan jääneet kiinni tekosistaan. Ulpun kuoleman jälkeen kuvat ja koko talo kivettyi ja valuminen loppui. Vaikka olinkin toki arvannut, että Ulpu-tätihän se oli meitä kaikkia valuttanut.

Ulpu oli äärimmäisen suunnitelmallinen ihminen, mutta ei tylsästi, kuten vanhat tädit usein ovat. Ulpu, kuten muutkin sen ikäiset naiset, pissi ja niisti nenänsä aina lähtiessään ulos. Hän taittoi paperinenäliinan sekä käsilaukkuunsa, että taskuunsa. Hän puristi avaimia nyrkissään työntäessään ulko-oven lukkoon. Nuo kaikki arkiset toimenpiteet hän suoritti kuin pyhän rituaalin, saaden muut ihmiset ympärillään tuntemaan itsensä täysin vailla suunnitelmaa oleviksi, tuulten riepoteltaviksi.

Ja Ulpulla oli paksu, ruskeanahkainen valokuva-albumi, johon hän dokumentoi pikkutarkasti kaikkien sukulaistensa vaiheet. Jokaiselle suvun jäsenelle oli varattu albumista tietty määrä sivuja (jokaisen sivumäärä oli eri), jotka vuosien saatossa täyttyivät elämän huippuhetkillä. Hautajaiskuva täytti aina kunkin sukulaisen sivumäärän viimeisen tyhjän kohdan. Koskaan tilaa ei jäänyt yli, eikä sitä olisi tarvittu lisääkään. Kuin Ulpu olisi suunnitellut kaiken valmiiksi. Minulla oli vain kolme tyhjää sivua, siinä missä veljelläni oli melkein kymmenen. Nuo minun vaivaiset sivuni loivat elämääni pelon möhkäleen, enkä ole vieläkään välittänyt puhua asiasta sen enempää.

Noihin aikoihin Ulpu alkoi käydä hitaammaksi, mutta maailman valuminen tuntui kiihtyvän entisestään. Joskus ulkoillessamme (hän halusi viedä minut aina samaa reittiä Laanaojan vartta) Ulpu pysähtyi ilman varoitusta ja ikään kuin höristi korviaan. Minusta hän näytti huolestuneelta.

En muista milloin näin Ulrikan viimeisen kerran, mutta muistan sen aamun, jolloin Petkelin Tauno (joku sukulaiseni Ulpun puolelta) rymisteli porstuassa polvilleen hengitys vinkuen. Tuskin mitään näistä asioita tarkoitettiin meidän lasten korville kuultavaksi, mutta kaikki tuli meillekin ilmi siinä rytäkässä. Ulpu oli kaiketi edellisenä iltana kasannut sohvapöydälleen kauniiseen riviin järkyttävän määrän erilaisia lääkkeitä, lähikaupan pussin mahdollista oksentamista varten, pullon pöytäviinaa ja toisen pullollisen kahvilikööriä (ilmeisesti sekoitettavaksi pöytäviinaan). Hän oli ollut juuri leikkaamassa valokuva-albumissa oman elämänsä kohdalla ollutta kahta ylimääräistä sivua pois, kun olikin yllättäen luikauttanut sakset kaulalleen niin monesti ja niin kovalla voimalla, että suoni oli katkennut. Siihen, albumin päälle, oli Ulpun elämä vuotanut ja siitä Petkelin Tauno oli hänet järkytyksekseen aamulla löytänyt.

Hautajaisissa koko suku mietti, kuinka tuo kaikkeen pikkutarkasti valmistautuva ihminen oli tehnyt jotain niin yllättävää viimeisillä voimillaan. Ihan kuin joku demoni olisi tarttunut häneen ja ottanut käden saksineen päivineen hallintaansa. Minä ihmettelin Ulpu-tädin asunnon liikkumattomuutta ja olin jollain tavalla helpottunutkin, että täti oli nyt kuollut. Petkelin Ensio (Taunon veli) tuumasi tädin ehkä olleen siinä lähdön hetkellä vasta ensimmäistä kertaa järjissään, kun toppasi vihdoin sen pahuksen suunnittelunsa.

Eikä siinä kukaan mitään vastaväitteitä esittänyt.


Tarinamaanantain aiheena on valmistelu. Jaa