maanantaina, marraskuuta 26, 2007

Valumista ja valmistautumista

Vanha tätimme Ulrika (Ulpu) oli suunnitelmallinen nainen. Hänen kotinsa oli yhtä aikaa kiehtova ja pelottava paikka. Kaikki oli nopeasti katsottuna ikuisesti samanlaista; matot näyttivät siltä, kuin niille ei olisi koskaan astuttu. Ikiaikainen, herra ties keneltä peritty piironki nökötti saman huoneen samassa nurkassa liikahtamatta. Tuntui, että sohvapöydän vasempaan laitaan aseteltu sanomalehtikin oli aina sama painos, johon joku ilveilijä kävi vain öisin muuttamassa päivämäärän kohdalle uudet numerot.

Ulpun kodin pienetkin muutokset aiheuttivat sukumme keskuudessa levottomuutta ja maailmanlopun tunnelmaa. Vierailuilla ollessani mieltäni kalvoi jatkuva pelko ja huimaus, kuin maan pinta olisi milli milliltä valunut kohti sulaa ydintään. Minulla oli aina kuuma ja hiukseni olivat sähköiset. Istuin tädin pöydässä, aina samalla tuolilla. Söin kaksi ässäkeksiä leuka huolellisesti pienen teelautasen yläpuolella, varoen keksinmuruja, jotka lattialle tippuessaan olisivat voineet suistaa maailman sulaan laavaan ällistyttävää pikavauhtia.

Tuijotin syödessäni Ulpu-tädin piironkia ja etenkin piirongin kansilevylle asetettuja, kehystettyjä valokuvia. Olin varma, että kuvat olivat liikkuneet edellisen vierailun jälkeen, mutta niin vähän, etteivät koskaan jääneet kiinni tekosistaan. Ulpun kuoleman jälkeen kuvat ja koko talo kivettyi ja valuminen loppui. Vaikka olinkin toki arvannut, että Ulpu-tätihän se oli meitä kaikkia valuttanut.

Ulpu oli äärimmäisen suunnitelmallinen ihminen, mutta ei tylsästi, kuten vanhat tädit usein ovat. Ulpu, kuten muutkin sen ikäiset naiset, pissi ja niisti nenänsä aina lähtiessään ulos. Hän taittoi paperinenäliinan sekä käsilaukkuunsa, että taskuunsa. Hän puristi avaimia nyrkissään työntäessään ulko-oven lukkoon. Nuo kaikki arkiset toimenpiteet hän suoritti kuin pyhän rituaalin, saaden muut ihmiset ympärillään tuntemaan itsensä täysin vailla suunnitelmaa oleviksi, tuulten riepoteltaviksi.

Ja Ulpulla oli paksu, ruskeanahkainen valokuva-albumi, johon hän dokumentoi pikkutarkasti kaikkien sukulaistensa vaiheet. Jokaiselle suvun jäsenelle oli varattu albumista tietty määrä sivuja (jokaisen sivumäärä oli eri), jotka vuosien saatossa täyttyivät elämän huippuhetkillä. Hautajaiskuva täytti aina kunkin sukulaisen sivumäärän viimeisen tyhjän kohdan. Koskaan tilaa ei jäänyt yli, eikä sitä olisi tarvittu lisääkään. Kuin Ulpu olisi suunnitellut kaiken valmiiksi. Minulla oli vain kolme tyhjää sivua, siinä missä veljelläni oli melkein kymmenen. Nuo minun vaivaiset sivuni loivat elämääni pelon möhkäleen, enkä ole vieläkään välittänyt puhua asiasta sen enempää.

Noihin aikoihin Ulpu alkoi käydä hitaammaksi, mutta maailman valuminen tuntui kiihtyvän entisestään. Joskus ulkoillessamme (hän halusi viedä minut aina samaa reittiä Laanaojan vartta) Ulpu pysähtyi ilman varoitusta ja ikään kuin höristi korviaan. Minusta hän näytti huolestuneelta.

En muista milloin näin Ulrikan viimeisen kerran, mutta muistan sen aamun, jolloin Petkelin Tauno (joku sukulaiseni Ulpun puolelta) rymisteli porstuassa polvilleen hengitys vinkuen. Tuskin mitään näistä asioita tarkoitettiin meidän lasten korville kuultavaksi, mutta kaikki tuli meillekin ilmi siinä rytäkässä. Ulpu oli kaiketi edellisenä iltana kasannut sohvapöydälleen kauniiseen riviin järkyttävän määrän erilaisia lääkkeitä, lähikaupan pussin mahdollista oksentamista varten, pullon pöytäviinaa ja toisen pullollisen kahvilikööriä (ilmeisesti sekoitettavaksi pöytäviinaan). Hän oli ollut juuri leikkaamassa valokuva-albumissa oman elämänsä kohdalla ollutta kahta ylimääräistä sivua pois, kun olikin yllättäen luikauttanut sakset kaulalleen niin monesti ja niin kovalla voimalla, että suoni oli katkennut. Siihen, albumin päälle, oli Ulpun elämä vuotanut ja siitä Petkelin Tauno oli hänet järkytyksekseen aamulla löytänyt.

Hautajaisissa koko suku mietti, kuinka tuo kaikkeen pikkutarkasti valmistautuva ihminen oli tehnyt jotain niin yllättävää viimeisillä voimillaan. Ihan kuin joku demoni olisi tarttunut häneen ja ottanut käden saksineen päivineen hallintaansa. Minä ihmettelin Ulpu-tädin asunnon liikkumattomuutta ja olin jollain tavalla helpottunutkin, että täti oli nyt kuollut. Petkelin Ensio (Taunon veli) tuumasi tädin ehkä olleen siinä lähdön hetkellä vasta ensimmäistä kertaa järjissään, kun toppasi vihdoin sen pahuksen suunnittelunsa.

Eikä siinä kukaan mitään vastaväitteitä esittänyt.


Tarinamaanantain aiheena on valmistelu. Jaa

25 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tulipa taas tekstiä. Pakko lukea uudelleen, ennenkuin muodostan lopullisen mielipiteeni.

isopeikko kirjoitti...

Sinulla on erikoisia sukulaisia, Ally. Se voi tietty olla syy miksi mielesi on vallaton :)

Anonyymi kirjoitti...

Hyvin valmisteltu! Hyvin!

Jos minä olisin sinun ukkosi ja sinä tulisit myöhässä kotiin, niin minä EN haluaisi kysyä sinulta missä viivyit! Se on vissi!

Teemu kirjoitti...

Maailman valumisen kaitseminen on rankkaa. Joutuu psyykekin koville kun tietää liikaa ja tulee kuitenkin nähdyksi niin yksiuloitteisena.
Ymmärrän hyvin.

Allyalias kirjoitti...

Obeesia, näitä tosiaan näyttää tulevan taas tasaiseen tahtiin :) Silti mieli on positiivisempi kuin aikaisemmin syksyllä.

Isopeikko, onneksi kyse ei ole Allyn, eikä Allyn kirjoittajan sukulaisista vaan kertoja lähipiireineen on täysin fiktiivinen.

Toisaalta minunkin sukuni on sen verran vänkää porukkaa, että kylläpä silläkin voi vallatonta mieltä selittää.

Oh-Show-tah hoi-ne-ne, minun ukkoni haluaa kysyä. En kyllä tiedä, mikä sitä siihen ajaa...

Offset, sas muuta! Toisaalta maailman muuttuminen (valui tai mitä ikinä) on yksi tosiasia, johon pitää sopeutua.

SusuPetal kirjoitti...

Jotenkin minun kävi sääli Ulpua. Kävi kyllä sääli kertojaminääkin, jolle oli varattu vain kolme tyhjää sivua ja kulku kävi Laanaojan vartta pitkin.

Surullinen ihminen, Ulpu siis. Liian valmiiksi ei kannata suunnitella, ei siitä tule mitään ja siinä tapauksessa, kun kontrollin tunne katoaa, ihminen hajoaa.

Anonyymi kirjoitti...

ihanaa Ally, että tunnet olosi pirtsakammaksi ... pirtsakoita ovat tarinasikin!
...dramaattista, mutta rohkeaa! olisiko tässä kohden mautonta sanoa; hyvin valmisteltu on puoliksi tehty!

Anonyymi kirjoitti...

Kertalukemisen jälkeen mulle tuli samanlainrn tunne kuin Susulle. Kävi Ulpua sääliksi. Hän oli jotenkin niin yksinäinen ja surullinen hahmo.

Nää sun juttusi jää kyllä mieleen.

Anonyymi kirjoitti...

Ihana tarina. Tunnistin muutaman sukulaistädin osasta rutiineista.
Maailma valuu, hyvin todettu!

Teemu kirjoitti...

Ally, maailma muuttuu, mutta kaikki muutos on suhteellista. Ajopuukin joessa näkee kaiken muun kuin virran viemän pysähtyneenä.

Elegia kirjoitti...

Hyvin valmisteltu ja silti meni pieleen... Ulpu ei ehkä ollut sinut itsekään järjestelmällisyytensä kanssa. Vai pitäisikö jo puhua pakkomielteestä. Surullinen tarina, herätti ajatuksia.

Allyalias kirjoitti...

SusuPetal, juuri niin. Ulpu oli varmasti kovin ahdistunut ja surullinen henkilö. Sen taisi päähenkilö, samoin kuin koko sukukin aistia.

Oldghost, tuota viisautta ei ole koskaan mautonta sanoa. Sillä se on niin totta!

Alastalo, jotkut meistä rakentavat muurin ympärilleen itse, toiset muurataan maailman toimesta.

Tekosyy, minä tunnistan noista maneereista ainakin itseni :)

Offset, muutos on todellakin subjektiivinen kokemus. Niin kuin kaikki muukin, minkä tässä maailmassa aistimme.

Elina, ehkä olen itse pikkuisen piip-piip-tööt-tööt päästäni, mutta en ole koskaan ollut kamalan sinut liiallisen suunnitelmallisuuden kanssa. Ajatuskin ahdistaa.

Anonyymi kirjoitti...

Sain vihdoinkin piilotettua Allyn lahjan. Vihjeet minun blogissani. Anteeksi kaikille kun meni näin kauan! Ja kiitokset Allylle tosi kivasta ideasta. :) Hyvää Joulun odotusta ja pikkujouluaikaa kaikille!

Allyalias kirjoitti...

Mahtavaa Kristiina! Kiitos hirmusti kun osallistuit. Sinulla on riittävästi leikkimieltä mukanasi. Niin kuin Karillakin :)

Elegia kirjoitti...

Niin, pakkomielteen ja liiallisen suunnitelmallisuuden raja voi olla aika häilyvä.

Pakomielteen tuskin ovat kenellekään hyväksi, normaali suunnittelu sen sijaan ihan ok. Henkilöstä riippuu, kuinka paljon suunnitelmallisuutta sietää.

Anonyymi kirjoitti...

Ulpu parka. Yritti pitää pakonomaisella järjestyksellä elämänsä kasassa, mutta sitten kraks. Joku meni pieleen. Näitä kaiken hallitsijoita taitaa löytyä yhden jos toisenkin lähipiiristä.

Hyvin kirjoitettu tarina!

Anonyymi kirjoitti...

Helpotus tavallaan, tuollaisen ihmisen kuolema. Ei tietysti saisi ilahtua kenenkään kuolemasta :( mutta miten paljon pakkomielteisen yksilön elämä sitoo läheisiä. Siitä ovat nyt Ulpun sukulaiset vapaita.

Anonyymi kirjoitti...

Ulpu etsi turvallisuudentunnetta barrikadeista; mitkään (esineet ennen kaikkea) eivät saaneet liikkua paikaltaan tai Ulpun maailma järkkyi. Olisiko mitään (muuta) tietä, jotta pakkomielle menisi ulos ja turvallisuudentunne astuisi sisään?

Teemu kirjoitti...

Vallan mielenkiintoisaa.

Muutos on nimenomaan suhteellinen käsite. Sen kokeminen, kuten kaiken muunkin, on tietysti subjektiivista. Se on kuitenkin ihan eri asia.

Kysymys on että mistä tiedämme Ulpun jämähtäneen maneereihin. Siitäkö että se sille meistä näyttää, suhteessa siihen miten meidän mielestämme pitäisi olla? Mistä me tiedämme sortiko Ulpua järjestys, sen puute vai aivan jokin muu? Tai yleensä mikään, mistä voi päätellä ettei hän voinut olla ihan onnellinen? Ehkä kämppä pysyi järjestyksessä ja arki kaavamaisena vain siksi että hän ei pitänyt näitä asioita lainkaan oleellisena ja teki vain kuten oli aina tehnyt? Murehti tai oli kiinnostunut jostakin aivan muusta. Tai ei murehtinut mistään, ennen kuin silloin kun pääty itsetuhoon. Kuuli vaikka jonkin kamalan uutisen?

Allyalias kirjoitti...

Elina, hyvä kiteytys. Kyllä suunnitelmallisuuttakin tarvitaan, ainakin, jotta niitä suunnitelmia voi sitten muuttaa :)

Neulekirppu, onneksi kaikkien lähipiirin suunnitelmalliset eivät sentään mene näin äärimmäisyyksiin. Asiaa puhut ystäväiseni!

Stina, joskus jonkun kuolemaan voi liittyä helpotustakin. Mutta sehän onkin vähän eri asia, kuin iloita toisen kuolemasta...

... rupesin heti miettimään onko minulla elämässäni ketään, jonka kuolemasta ilahtuisin.

Paju, hienosti sanottu. Turvallisuus kai tulee siitä, että huomaa elämän kantavan, vaikkei kaikkea voi hallita. En tiedä, vähän hankala juttu minullekin.

Offset, emme tiedäkään. Jokainen näkemys asiasta on yhtä oikea.

Teemu kirjoitti...

Ally, pitää korostaa etten ole tarkoittanut arvostella mitään erillisiä näkemyksiä ja vielä paljon vähemmän perustanut kilpailua eniten oikeasta mielipiteestä.

Minulla tuli vain mieleen hieman puolustaa tätisi elämäntapaa kun kaikki tuntuivat pitävän häntä täysin kajahtaneena epäonnistujana jonka elämä oli yhtä suurta kärsimystä. Semmoinen on epäreilua kun juuri mikään ei tunnetusti ole mille yhtäkkiä näyttää.
Pidin tätä suhteellisen turvallisena ottaen huomioon tätisi virtuaalisen olomuodon, jonka sinä niin taitavasti tekstiksi maalasit.

Saattaa hyvin olla että olin väärässä, pahoitteluni mikäli olen loukannut ketään millään tavalla.

Anonyymi kirjoitti...

Offsetin kommentit olivat mielenkiintoisia. Asioilla on tosiaan monta puolta. Minä ainakin unohdan helposti muut kuin oman näkemykseni. Pitäisi petrata.

Itse olen ollut helpottunut kahden hyvin eri-ikäisen (vauva ja vanhus), vakavasti sairaan ihmisen kuolemasta. Kai nimenomaan tuon sairauden takia.

Anonyymi kirjoitti...

Yllättävä (ollakseen Ulpun tarina) ja erittäin tarkkanäköisesti kerrottu. Tämä on hyvä!

Allyalias kirjoitti...

Offset, Ulpu kuitenkin vain elää tässä mielikuvassa jonka kertojahahmo on hänestä lapsena saanut.

Minusta teet ihan oikein ajatellessasi, että lapsen yksioikoinen näkemys asioista ei välttämättä ole koko totuus.

Ehkä Ulpu onkin ollut hyljeksitty ja kiusattu lähipiirinsä taholta. Näin voisi ajatella vaikka Petkeli Ension kommentin valossa.

Stina, kaiketi on vain niin, että kuolema ei ole pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. En ole koskaan joutunut seuraamaan hyvin sairaan ihmisen kamppailua, mutta olen kuullut monien muidenkin (sinun lisäksesi) kertoneen tästä helpotuksen tunteesta.

Kutuharju, Ulputkin voivat yllättää.. Kiitos!

Anonyymi kirjoitti...

Onpa taas vaikuttava tarina. Ihana kerrassaan. Tuleeko teksti ihan yhdellä kertaa vai joudutko sitä hiomaan? kyselee Pantteri