perjantaina, marraskuuta 23, 2007

Eivät unelmat siipiä tarvitse!

Kauniiden ja rohkeiden tähdet suutelivat varmaan tuhannennen kerran, kun Aino hidasti vauhtia ja pysähtyi lopulta kokonaan. Hän päästi epäuskoisen, huohottavan riemunhörähdyksen saaden murrosikäisen Tommin kääntämään laiskasti päänsä äidin suuntaan.
- Omille jutuilleni nauran, Aino selitti, vaikka Tommi ei ollut edes kysynyt.
Tommi ei tiennyt, sen paremmin kuin kukaan muukaan, että Aino oli tehnyt olohuoneen nurkassa matkaa lukuisia kuukausia - toista vuotta itse asiassa - yhä pahemmin natisevalla ja lonksuvalla cross trainerillaan. Hän oli matkannut 10 kilometriä päivässä, viitenä päivänä viikossa.

Kaikki oli alkanut siitä, kun Aino oli saanut ensimmäiset sata kilometriä jumpsutettua lahjaksi saamallaan kuntolaitteella. Matka oli taittunut yllättävänkin helposti. Hänhän olisi sillä tavalla matkannut maantiekäyttöisellä kojeella jo herra ties kuinka pitkälle! Jopa kauemmas sitä suurta kauppakeskusta, johon ei viitsinyt ajaa autollakaan kuin korkeintaan pari kertaa vuodessa. Silloin salakavala ajatus oli päässyt lipsahtamaan Ainon arkimieleen; kuinkahan kauan kestäisi rimpuilla tuon laitteen selässä Roomaan saakka?

Aino oli kaivanut esiin kouluaikojen karttakirjan päätään pudistellen ja omaa hulluuttaan manaillen. Silti matkasuunnitelma oli hahmottunut nopeasti, eihän hänen tarvinnut välittää viisumeista tai muista rajamuodollisuuksista. Nopea laskutoimitus paljasti, että hänen tulisi suoria 50 kilometriä viikossa ehtiäkseen, ei seuraavan, vaan sitä seuraavan vuoden kevääksi perille. Hän oli aina halunnut saapua Roomaan juuri keväällä, jolloin appelsiinipuut tuoksuisivat ilmassa. Tai niin hän oli ainakin kuullut kerrottavan.

Aino oli noussut trainerinsa selkään välittömästi päätöksen tehtyään ja aloittanut matkansa. Tilanne oli kaikkea muuta kuin juhlallinen. Aino oli punastellut koko kymmenen kilometrin matkan ajatellessaan, kuinka kaikki nauraisivat saadessaan kuulla hänen päähänpistostaan. Etenkin lapset, jotka eivät tienneet äitinsä kykenevän unelmoimaan. Ja kenties myös mies, joka oli aikoja sitten unohtanut.

Häpeää ja epäilyä oli jatkunut niin kauan, kun Aino oli Suomen rajojen sisällä, mutta viimeistään Pietarin kohdalla Aino oli alkanut ajatella matkaansa Salaisuuden sijaan Saavutuksena. Hän oli alkanut uskoa saavuttavansa tavoitteensa ennen pitkää. Samalla hän oli unohtanut, kuinka harvaan asiaan oli aikaisemmin suostunut luottamaan.

Oli kulunut aikaa; Aino kävi töissä, pyöritti arkea ja vähän juhlaakin. Hän värjäsi hiuksensa säännöllisesti kerran kuussa ja jätti riittävästi aikaa ystävilleen. Kukaan ei ollut koskaan huomannut Ainon uutta, intensiivistä ja kunnianhimoista katsetta, kukaan ei koskaan kysynyt. Ja niin Aino ei ollut koskaan kertonut matkastaan.


Aino nousi kuntolaitteen polkimilta ja kulautti kurkkuunsa jääkylmää vettä. Hän tiesi että jossain kaukana appelsiinipuut tuoksuivat. Jossain ihmiset rakastivat. Jossain oli elämä. Seuraavana päivänä Aino nosti säästönsä ja pakkasi laukkuunsa nuoruutensa liehuvahelmaiset hameet. Loppumatkan voisi jo kulkea lentäen.


Pakinaperjantain matkoihin... Jaa

19 kommenttia:

Sulfidi kirjoitti...

Unelmista todeksi.. :D

Näin sen elämän tulisi kulkea tökkimättä!

Unelmointia herättelevää.. Hmm.. Toisaalta vaarallista kun joutuu kohta lähteen lomalle mutta toisaalta haittaisiko tuo? Noup!

Anonyymi kirjoitti...

Tämä on hyvä.

Aino osaa unelmoida. Mutta osaapa hän ryhtyä myös (päänsisäisistä) sanoista tekoihin.

Mietiskelen, olenkohan minä hieman kateellinen Ainolle. En tiedä.

isopeikko kirjoitti...

Kylläpä Ally osaat aina nykäistä ovelasta narusta. Tarinoissasi on henkeä ja elämää.

Anonyymi kirjoitti...

Tuollainen matkustaminen sopisi minullekin. Minun unelmani on tosin saari, mutta onhan niitä soutulaitteita. Ja loppumatkan voi lentää.

SusuPetal kirjoitti...

Veikkaanpa, että Aimo oli aika timmissä bikinikunnossa saapuessaan ikuisen rakkauden kaupunkiin! Hyvä, Aino!!!! Eläköön unelmille.
(ja hyvä Ally!)

SusuPetal kirjoitti...

Aimo????? Aimo??????

No, ehkä hän teki Romassa leikkauksen...?

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä idea tuoda varsinaisen asia takaovesta etupihalle.

Allyalias kirjoitti...

Sulfi, katsos jotkut unelmat tarvitsevat pikkuisen työtä muuttuakseen mahdollisiksi.

Celia, minä ainakin olen kateellinen Ainolle. Hän pääsee Roomaan!

Kiitos Isopeikko! Kunpa saisi henkeä ja elämää itseensäkin näin pimeänä aikana.

Obeesia, sepä vasta olisikin! Joutua nyt viikoksi merihätään soutulaitteensa kanssa. Siinä alkaisi jo perhe ihmetellä...

Susu, Rooma toteuttaa kaikki toiveet, olkoon ne sitten millaisia hyvänsä. Ehkä Ainokin tulee Aimona takaisin :)

Oh-show-tah hoi-ne-ne, yleensä on parempi ajatus roudata kamat etupihalta takapihalle.

isopeikko kirjoitti...

Ally, kirjoita itsestäsi tarina, joka on täynnä elämää ja henkeä. Sinä osaat :)

ja sitten...

Ally, kirjoita itselläsi tarina, joka on täynnä elämää ja henkeä. Sinä osaat :)

Liisa kirjoitti...

Hyvä Aino! Alkumatka on ollut ekologistakin, joten hyvin voi loppumatkan lentää.

Näitä on ilo lukea!

Allyalias kirjoitti...

Isopeikko, pitäisi tosiaan alkaa kirjoittaan itsellään tarinaa. Ehkä sen avulla sujuisi.

Liisa, kyllä minustakin Aino saa lentää nyt hyvällä omallatunnolla :)

Anonyymi kirjoitti...

Opiksi meille muillekkin, eli toimeksi vain niiden unelmien suhteen.
Hyvä Ally!

Anonyymi kirjoitti...

Lahjoitan ilomielin Ainon matkakassaan pennosia, joilla hän saa nautittua monta lasillista viiniä appelsiinipuiden tuoksussa!

Elegia kirjoitti...

Tämä kosketti oikeasti minuakin. Ei ehkä kuntopyörän päällä, vaan soittaessa. Sitä antaa ajatusten ja unelmien juosta. Aino uskaltaa toteuttaa ne... Olkoon sitten se Aino tai Aimo (anteeksi, nauratti ihan hirmuisesti tuo Susun sekaannus!) ;))

Sinulla on taito kirjoittaa, Ally. Kiitos siitä :)

Anonyymi kirjoitti...

Tiukka mimmi.
Vähän minä kyllä epäilen, että piti mennä Rooman ulkopuolelle melko pitkälle ennenkuin appelsiinipuun tuoksut erotti.
Sen verta ilmansaasteinen city sentään.

Hansu kirjoitti...

Unelmat lennättävät meidät uusiin maisemiin ja antavat toivoa sekä rohkaisevat.

Anonyymi kirjoitti...

Tässäpä taas ihana kertomus. Hieno oivallus tuo haaveilu trainerin selässä, koska on niin vastenmielistä itsekseen on harjoitella yhtään mitään - edes kuntopyöräilyä.
Ja onhan siinä samalla kuntokin noussut ja paino pudonnut matkaa varten.

Anonyymi kirjoitti...

Unelmissa elämä on toisaalla, mutta todellisuudessa se on aina läsnä, korvien välissä.
Miksiköhän Aino ei kulkenut askelmittareineen ulkona - jotain parempaa katsottavaa.. Vai juuri ne Kauniit ja rohkeatko pitivät sisätiloissa?

Allyalias kirjoitti...

Mk, joskus unelmien toteuttaminen vaatii hieman mielikuvaharjoittelua. Pääasia että rohkeus lopulta riittää.

Almamaria, jaloa. Minusta appelsiinipuiden tuoksussa nautittu viini on kannustuksen arvoinen asia.

Elina, lopulta ihan samahan se, millä keinoilla sitä saa unelmansa lentämään, kunhan joku keino on olemassa. Minun unelmani lentävät levätessä.

Tienpäällä, enpä tiedä. En ole koskaan ollut Roomassa. Mutta raportoin sitten heti, kun olen käynyt siellä.

Hansu, ihan naulan kantaan!

Pantteri, tavallaan halusin kirjoittaa jostain muusta haaveesta ja pyrkimyksestä, kuin tuosta iänikuisesta painonpudotuksesta, josta ainakin me naiset niin usein haaveilemme.

Kutis, kauankohan kestäisi kävellä Roomaan...??? Luulenpa jo kävelleeni ainakin kerran, sen verran olen elämässäni laittanut tossua toisen eteen.