Äitini ei ollut kouluaikojen innokkaimpia osanottajia, mutta yksi taito hänen hihaansa oli oppivuosilta tarttunut. Äiti ilmaisi jo varhaisessa lapsuudessamme osaavansa kieliä suhteellisen hyvin. Ei nyt tietenkään ihan sujuvasti, mutta sen verran että toimeen tulisi, jos olisi pakko. Tämä taito sai meidät lapset suuren ihailun ja jumaloinnin valtaan. "Klokkan Sjuu" katsottiin kellotaulusta moneen kertaan ja seitsemänhän se oli suomeksi, ihme ja kumma. Äiti sanoi osaavansa melkein kaikki kasettiensa englanninkieliset laulut ulkoa. Emme epäilleet mitään, sillä lauloihan hän - ja isolla äänellä lauloikin.
Vaan jo tuli aika pistää vakava mietintämyssy päähän, kun omat kouluvuoteni alkoivat ja oli aika tutustua Lontoon kieleen ihan perskohtaisesti. Ensimmäinen yllätys taisi olla, kun englanninkielinen onnittelulaulu ei alkanutkaan sanoilla "Häpi beigdyktyjyy". Ja minä kun olin luullut osaavani... Samoihin aikoihin kävi ilmeiseksi, että ihana, lainetukkainen Elvissetä ei laulanutkaan "Lav mii tendö, lav mii juu, ou mai tsastömii". Ehkä englanninope olikin väärässä sillä tuo "ou mai tsästömii" oli niin monessa muussakin äidin suosikkibiisissä. Joka tapauksessa epäilyksen siemen oli kylvetty.
Silti elämä pääsi yllättämään. Koulun laulutunneilla yksinäinen ääneni kajahti muista lapsista poikkeavasti, riippumatta siitä, oliko laulu suomen-, englannin- vai ruotsinkielinen. En enää yllättynyt vaikka The Beatlesit lauloivat oikeasti jotain ihan muuta kuin "Huuriskreis in ö jelou sakmariin". Opin englantia enemmän ja aloin itse huomata äidin sanoituksissa piilevät kompastuskivet.
Onneksi lukiossa jaettiin Gaudeamus Igiturin sanat oppilaille; äiti ei ollutkaan koskaan maininnut latinanopinnoistaan...
Nyt olen kolmikymppinen ja elämä ei ole heittänyt minulle kielellistä kierrepalloa enää pitkään aikaan. Jo lähes kymmenen vuoden ajan olen saanut sopeutua ajatukseen, että tappara on kaksiteräinen kirves, eikä piikkipallo ketjun ja kepin päässä, sellainen, jota voi heiluttaa ympyrässä pään yläpuolella.
Tiedän jo kuka on Antonio Paradox, Arnold Svartsenniggernegger, Robert Retniro, Matroona, Meryl Steep, dr Fiil, Autrey Hepspöön tai vaikka Salma Hävek.
Äitini osaa kieliä juuri sen verran, että tulee toimeen jos on pakko, se on todistettu muutamaan otteeseen. Mutta osaanko minä? Ainakin synttäripäivänä herätän lapset laulamalla
Häpi beigdyktyjyy
Häpi beigdyktyjyy
Häpi beigdyktyjyyyyyy'yyy
Häpi beigdyktyjyy
Häpi beigdyktyjyy
Häpi beigdyktyjyyyyyy'yyy
Häpi beigdyktyjyy
Mutta vain, koska se on niin paljon kotoisampaa.
Pakinaperjantai Jaa
20 kommenttia:
Ohos!
Noin meilläkin kävi kun nuoriso oppi itse englantia! ;DDDDD
Ihana, lämmin pakina.
Löytöretkellä!
Kotoiseksi tuli olo: ikäni olen huhuillut "anna mulle takaisin mun ikioma enklanttini", ja täällähän se piileskeli, äitisi suussa ;)
Kieli on uskollisuutta omalle äänelle. Ja ääntämykselle :)
Mukavaa luettavaa :) Parempi tankeroenglantikin kuin ei mitään!
Hallatar, omaenglanti vasta onkin luovaa kieltä, samoin luovuutta vaatii sen kuunteleminen.
Susu, kiitos :)
Paju, Ei muuta kun ammentamaan äidin varastoista. Omaa englantia riittää enemmän kuin tämän pienen pintaraapaisun verran.
Hansu, välillä lapsena kyllä toivoin, että äiti olisi ollut oman englantinsa sijaan hiljaa... Mutta nykyään on oikein mukava kuunnella äidin lauluja. Puudetään vanhoja suosikkeja uudelleen, pilke silmäkulmassa.
Vaan mitäpä järkeä sitä olisi englantia niin puhuakaan ettei sitä kukkaan ymmärrä.. häpi beigtyktyjyyn ymmärtää kaikki! Ja mitä joihinkin ulukomaan eläviin tulee niin v***nko niistä taas on..
Elä unoha Melrose-posea!
Kaunis muistelopakina. Tätä oli mukava lukea ja miettiä omia "ulkomaa" sanojaan.
Näissä kielipuoliasioissa usein ihmetyttää kuinka me olemme iloisia ja rohkaisemmekin muukalaisia, jos ovat onnistuneet oppimaan vaikkapa: "Hjyve Paive" tai muuta.
Mutta kun meidän sitten ka. yli 5 vuoden koulutuksella pitäisi vastata, niin olemmekin hiljaa, koska emme osaa omasta mielestämme ääntää kieltä oikein. Ei tämmönen ole mistään kotoisin. Eihän Ally?
Olli, tuo on totta. Häpi beigdyktyjyyn ymmärtää kaikki, jolla on väliä. Mitä ensinnäkin kirjoittavat ne sanat ihan väärin siellä ulukomailla?
Muikku, joo, Melrouse-pouse melkein unohtui. Ja AlimaxBell :)
Alastalo, ei muuta kun paljastamaan omat ulkomaansanat meille innokkaille lukijoillesi :)
Oh-show-tah hoi-ne-ne, tuota olen usein itsekin miettinyt, mutta silti sorrun itsekin usein turhaan ujouteen. Sitä paitsi ymmärtävät ne muunkinkieliset vähän huonommalla ääntämyksellä ja kieliopilla rakennettuja lauseita, aivan kuten mekin.
Olipa kiva muistelusjuttu, semmostahan elämä on.
Katriina, mukaviahan muistoja nuo ovat, enkä onneksi ole saanut koskaan nolattua asialla itseäni kunnolla, esim. esittämällä äiskän version karaokessa yms...
Nämä omat versiot niitä parhaita on jos jotkin.. :D
Tää oli vallan mainio!
Tärkeintä on puhua, vaikka millä kielellä sitten. Ja laulaa.
Ihastuttava pakina! Agricola teki vallan viisaasti kun laittoi kirjaimet ja äänteet vastaamaan toisiaan.
Kyllä englantia puhuville oikeinkirjoitustaidon hankkiminen on suurempi urakka kuin meille suomalaisille.
Sulfidi, omat versiot ovat tosiaan parhaita. Nykyään äiti jo myöntää, ettei se kielitaito ole ihan ykkönen ja hauskuuttaa meitä sanoituksillaan, kun jaksamme oikein kovasti kärttää.
Liisa, olet oikeassa. Puhuminen on tärkeintä, ilo ja kommunikointi. Ja Agricola antoi meille tosiaan kelpo lahjan, kun antoi kielemme.
Tosin nyt emme pääse huvittamaan itseämme tavauskilpailuilla :)
Hauska tarina. Äitini kävi aikoinaan englannin kurssilla. Ainoa mitä hän oppi oli tämä: Diana lausutaan Daijaana.
Ja sekin on jo jotain se, eikö niin Tekosyy :)))
Aivan ihana pakina, kiitos!
Itse "opetin" äidilleni englantia kolmasluokkalaisen suurella kielitaidolla. Ei oppinut äiti koska "Miten niin tää lausutaan ö boi kun tässähän lukkee a boy?" Siinä vaiheessa turhauduin ja lopetin alkavan kieltenopettajan urani:)
Kiitos, Salka! Kuulostaa tutulta tarinalta tuo sinun kielikoulusi :D
Äitisihän olikin Hurriganesin jalanjäljillä! Pööpön stree, pööpön stree, pööpönstree, apsubai beipe! :D
Lähetä kommentti