Prinsessa herkkusuu on meidän perheessämme sensuroitua materiaalia!Minä en ollut ylipainoinen lapsi, mutta pyöreäposkinen ja pullukka. Ihan eri puusta veistetty kuin muut perheenjäseneni. Meillä oli kirja, eräs silloisista lempikirjoistani. Se kertoi tarinan herkuille persosta prinsessasta, joka muutti omenapuun herkkupuuksi. Mitä seurasi? Tietenkin koko hovi ahmi herkkuja ja heistä tuli - prinsessa etunenässä - lihavia, väsyneitä, laiskoja ja muutenkin vaivaisia ja huonovointisia (!!!). Onneksi kuningas sai muutettua herkkupuun takaisin omenapuuksi ja pian kaikki olivat taas terveitä - ja ennen kaikkea normaalipainoisia!
Minä olin omasta mielestäni ihan prinsessa herkkusuun näköinen. Siinäpä oli minullekin viimein prinsessa, johon samaistua. Taisipa äitikin muutamaan kertaan sanoa minua leikkisästi prinsessa herkkusuuksi.
Aikuisiälläni painoni on heitellyt 45kilosta 75kiloon. Olen aina tuntenut mielessäni itseni samanlaiseksi. Pikkuisen liian lihavaksi. Se, millaiseksi tunnen itseni, ei olekaan tekemisissä sen kanssa, paljonko oikeasti painan, tai olenko oikeasti ylipainoinen. Mielikuvaa on vain mahdoton laihduttaa pois.
Tulin katsoneeksi omaa profiiliani ensimmäisen kerran vasta aikuisena. Siihen on olemassa syy. Olin inhonnut koko elämäni kammottavan voimakkaasti ylöspäin taipuvaa nenääni, joka on kuin sian kärsä. Olin yllättynyt. Nenäni olikin sivusta aivan erilainen, kuin olin kuvitellut (ja minä olin luullut, että kaikki väärästä mielikuvasta mainitsevat halusivat vain olla kohteliaita). Tästä tiedosta huolimatta, en ole onnistunut muuttamaan mielikuvaa nenästäni.
Onko muilla vastaavia vääriä luuloja ja päähänpinttymiä? Jaa
20 kommenttia:
Pulleus lienee tyttölapsille aika yleinen kuvitelma itsestään. Vaimoni jaksaa vieläkin murehtia läskejään, vaikka oikeastaan hän on tavallista laihempi tai korkeintaan normaali. Olisiko tuollaisissa prinsessa herkkusuissa selitys naisten omaksumille käsityksille itsestään?
Jussi, tuo mielikuvalihavuus taitaa olla aika tyypillinen juttu naisilla. Tuossa prinsessa herkkusuussa ärsytti erityisesti, että lihavuuteen oli liitetty laiskuutta ja yleistä vetelyyttä ja saamattomuutta, kohtuuttomuuttakin.
Ja prinsessa herkkusuu itse oli ajattelematon ja typerä ja selkärangatonkin. Mutta opetuksen saaneena ja viisastuneena hän palasi tietenkin heti normaalipainoisten kirjoihin.
Tuo oman kehon kuva tai kaava on hyvin mielenkiintoinen. Veljeni nimittivät minua läskimoosekseksi ja kun äitikin aina tarkkaili painoani loputtomasti jäi minulle outo käsitys, että olisin lihava. En ole sitä koskaan ollut. Nyt on painoindeksi alle 20. Silti jossain elää edelleen kuva pullukasta. Kehonkuva on korvien välissä, ei peilissä eikä vaaasssa.
Lihavan äidin lapsena ja laihojen tyttöjen kaverina pidin itseäni myös lihavana, vaikka nuorena olin normaalipainoinen. Isä sanoi Polleksi, mikä oli julmaa tytölle. Nuorena sitä vaan keskittyi tuijottamaan vikojaan, milloin mitäkin. Pahin ongelmani on ollut äidin viha omaa vartaloaan kohtaan, sen tytär imee.
Meirami, kiitos vierailusta :) Meillä äiti sanoi minua vihaisena lihapullaksi. Kyllä tuollaiset asiat jäävät mieleen ja kuva itsestä vääristyy. Mutta kuinka ihmeessä sen saisi oikaistua nyt, kun tajuaa asioita pikkuisen paremmin?
Katriina, toit esiin arvokkaan pointin. Sillä voi tosiaan olla paljonkin väliä, millaisena omat vanhemmat kokevat itsensä ja kuinka he puhuvat itsestään ja vartaloistaan.
Äläpäs unohda, että sinä pääsit olemaan prinsessa Campanula! Minä en unohda. Olinhan itse noita samassa sessiossa! ; ) Mitä noihin vääristymiin tulee, niin onpa niistä kokemusta itsellänikin, kuten tiedät, etenkin tuon painon suhteen. Meidät naiset on kasvatettu vahtaamaan kilojamme. Ja siitä tavasta on kovin hankala päästä aikuisenakaan irti.
En ole koskaan kuullut tuota tarinaa prinsessa herkkusuusta. Mitenhän olen sen missannut, vaikka satuja luin paljon ja samaa ikäluokkaakin olen.
No, ei se mitään. Kyllä niitä paino-ongelmia muutenkin sai kehitettyä. Minulla on vähän samalla tavalla kuin sinulla, Ally. Olen aina pitänyt itseäni vähintään pyöreänä, jos en suorastaan lihavana.
En ole tosin koskaan ollut ylipainoinen, mutta sisareeni (joka oli kaikki maailman prinsessat yhteensä ja vähän ylikin) verrattuna kömpelö.
Olen tarkkaillut painoani lähes elämäni (mutta teininä vasta aloin laihduttaa) ja siitä lähtien paino on vaihdellut 43-50 kilon välillä. Lupasin joskus teininä, että teen itsemurhan, jos painan joskus yli 50 kiloa.
Noh, en tee, kun se päivä koittaa, mutta jotakin kieroutuneesta(?) ajatusmaailmastani kertoo se, että mieluummin kuolisin kuin olisin ylipainoinen.
Ja tätä ei, jos mahdollisesti joku on ylipainoinen, tule ottaa loukkauksena tai halveksuntana. Minusta muut saavat olla mitä ovat - toivoisin, että voisin itsekin uskoa olevani oikeutettu elämään sellaisena kuin olen ja pitää vartalostani.
Kuten Ally sanoikin jo: on aivan samantekevää paljon - tai kuinka vähän - painaa, sillä itselleen on aina läski.
Jotenkin lohdullista havaita, että monilla muillakin on tai on ollut vastaavia ongelmia mietittävänä. Tärkeästä aiheesta kirjoitit asiaa, Ally!
Muikku, ehkäpä sinua helpottaa näin vuosien jälkeen, kun muistat millaisia naisrooleja meidät laitettiin esittämään. Sinun hahmosi oli sentään vahva, vaikka perinteitä kunnioittaen hänestä oli toki tehtävä ilkeä ja fyysisesti luotaantyöntävä :)
Elegia, ylipainoon tosiaan suhtaudutaan, kuin se olisi joku aivan kammottava vitsaus. Ja yleensä se on juuri noin kun sanot; muiden painoasiat eivät voi vähempää kiinnostaa, mutta oma ruumis on vihattavan epätäydellinen.
Olen aina yrittänyt ymmärtää niitä laihoja, jotka tuskailevat läskiensä kanssa, sillä olen saanut huomata, kuinka voimakas juttu tuo mielikuvaläski on.
Kuitenkin synnytykseni jälkeen (kun painoin sen 75) olisi tehnyt mieli jaella bitchslappeja oikealle ja vasemmalle aivan hikihatussa, kun kaikenmaailman kukkakepakot valittivat kuvitteellisia läskejään. Mutta kaikki on suhteellista; joku olisi varmaan halunnut silloinkin mätkäistä minua :)
Mulla on töpselinenä. Piste. Ei se ole luuloa. Ei! ;D
Pankaapa paremmaksi, jos yhellä on töpselinokka, yks on lihapulla ja toinen herkkusuu, niin määpä painan 95 kiloa! Nih, voitin.
Mullakin on lapsuudestani tuo inhoten sanottu häpeällisyys olemassa: "Onpa sulla leveä perse ja tönkkösääret, ihan oot tullu isäpuoleiseen sukuun. Mummillakin on tuommoiset norsunjalat!". Tuon kuulin useasti äitini suusta. Oikeasti olin reilusti alipainoinen mutta leveälanteinen. Sääreni ovat lyhyet(toisin kuin äidilläni)mutta lapsena ja nuorena ne eivät olleet mitenkään paksut. Mutta lapsena ja nuorena se loukkasi ja satutti ja haavoitti herkkää mieltä. Opin inhoamaan kroppaani ja tässä on yksi seuraus: Nykyisin olenkin sellainen mitä äiti toitotti. Ylipainoinen ja norsunkoipinen tönkkösääri. Ja niin, pystynokka mulla oli jo lapsena ja äiti vielä nosteli ja tökki sitä ja nauroi kuinka olen ylpeä ja porsaan näköinen. Miten vanhemmat voivatkaan olla niin julmia lapsilleen! Monen nuoren tytön, ja miksei pojankin, kehonkuva vääristyy ja antaa tietä syömishäiriöille ja jopa itsetuhoajatuksille...
Polgara, niin mullakin, mutta se töpseli on sentään suorahkossa varressa :)
Hopsispopsis, joo, mutta määpä oonki tyhymä :)
Salka, kammottavaa julmuutta ja ajattelemattomuutta, pakko sanoa. Arvaavatkohan edes millaisia arpia jättävät pikkuistensa itsetuntoon?
Ei meidän äiti ainakaan... Vieläkin se nipistelee takapuolesta( riippumatta siitä onko joku näkemässä!!)aina tavatessa ja haukuu muka lempeästi että :"Voi kamala kun sä olet niin lihava! Etkö sä vois vähän alkaa liikkua?" Nyt kun olen sitten tällä liikuntapolulla niin hän muistaa joka puhelussa(soitellaan n.kerran viikossa)kysyä että "Kai sä oot käynyt siellä lenkillä vai joko luovutit?" Aika kova luottamus aikuisen pentunsa tekemisiin ja varsinainen kannustaja...
Ja mä oon sanonut hälle tuosta asiasta että kuinka paljon se mua loukkaa ja kuinka arka paikka se oli jo silloin nuorena tyttönä. Mutta se vain hymyilee ja sanoo :"No mutta hyvinhän sä oot pärjännyt?" Ja minä olen kyllä kertonut kuinka monta vuotta kesti tahkota äiti pois mun päästäni ja päätöksistäni. No, kaikki eivät koskaan tajua tai kieltäytyvät näkemästä omia virheitään...
Itse olen ollut aina sitä mieltä nenästäni että voisin vaihtaa sen toiseen.. On kyömyä ja kieroutumaa, osa on korostunut vanhempana väkivallan seurauksena ja osa on sitä syntymälahjaa isänipuolelta.
Lapsena ja teininä sain kuulla muilta keljuilua siitä ja luulenpa että se on sitten vääristänyt minä kuvaani jotensakin epäkelvoksi. :(
Aina sitä vain haluaa sen saman mitä muilla, eli minä halusin suoran nenän aina kunnes vaimoni sai mut uskomaan et se on hieno hänen mielestään. Luulen että kun hän jaksoi sanoa että hän pitää siitä ja se on persoonallinen ym. en olisi niin hyvän näköinen ilman sitä niin en nykyään enään niin kiinnitä huomiota kärsääni kriittisesti.. :D
Hyvä niin kun olemme sitä mitä olemme tai olemme Michael Jacksoneita.. Not good!
Salka, yleisesti olen sitä mieltä, että vanhempiaan pitää kuunnella ja kunnioittaa, mutta tämä tapaus on kyllä ehdoton poikkeus. Näkeeköhän äiti sinussa liikaa itseään ja laittaa sinut maksamaan omista epävarmuuksistaan??
Ihan puistattaa...
Mutta me täällä tykätään susta Salka tosi paljon. Ja vaimo ja kaikki oikean maailman kaveritkin. Niitä sun kannattaa kuunnella, joista saat voimaa. Ei niitä, jotka latistavat maan rakoon.
Sulfi, onpa sulla vaan viisas vaimo... Minä en tullut ensin edes huomanneeksi nenääsi, kun sinulla on noin komea, vihreä karva. Mutta nyt kun katson tarkemmin, en voi olla muuta mieltä, kuin että komea nenulihan sinulla on...
Moro,sano pirkanmaan likka. Nuorena kehityin rintavaksi ennen luokkakavereitani.Sen häpeän määrää tuskin kukaan voi ymmärtää. Luokan pojilla oli ikäänkuin tarve hihitellä ja tytöillä katsoa viistoon.Siitälähtien olen tuntenut olevani kummallinen. Nyt vanhana ja lihavana sillä ei niin väliä. Kuitenkin,naisellisuus jäi pilkkaamisen takia häpeälliseksi...
Pirkanmaan likka, ikävä kuulla, että muiden pilkka on vaikuttanut koko elämääsi ja siihen, kuinka olet naiseuden kokenut.
Me ihmiset ollaan kummallisia otuksia; voimme mennä pahasti rikki, vaikka ilmekään ei kasvoiltamme värähtäisi.
Halaus sinulle :)
Höh! Ajan saatossahan se karvakin vihertyy.. :D
Minäkin olen sitä mieltä Ally, että vanhempia ihmisiä pitää kunnioittaa, mutta silloin kun he toimivat selkeästi väärin toista kohtaan on oikeus puuttua epäkohtaan.
Se, että näkeekö äiti minussa itseään en osaa sanoa. Hän on ruumiinrakenteeltaan perinteistä naistyyppiä: kaunis sopusuhtainen keho, pitkät sääret ja sopivankokoinen rintavarustus. Eikä grammaakaan ylipainoa, hän kuntoilee edelleen päivittäin vaikka on jo 69-vuotias. Epävarma äitini on ollut ainakin nuoruudessaan vaikka olikin tanssilavoilla suosittu neito nimellä "Mustalaisruhtinatar"(meillä ei kyllä ole romaniverta suvussa mutta äitini sisaruksineen ovat aivan sysimustatukkaisia, ihonväriltään suklaanruskeita ja silmät tummansiniset).Minulla sen sijaan ei ole edes rytmitajua saatika selkeästi muutakaan perinteistä naisellisuuden ulkoista ominaisuutta.
Se on ihanaa kuulla että täällä plokimaailmassa olen pidetty hahmo! Juu, Vaimolle kelpaan kyllä tällaisenakin ja se on tuonut näinä yhteiselämän vuosina paljon lempeyttä ja hyväksymistä omaa kehoani kohtaan. Pikkuhiljaa alan uskoa että se kuva mitä äitini minussa näkee ei ole todellinen. Naisellinen voi olla niin monella tapaa ja oma keho voi olla seksikäs ja viehättävä siitä huolimatta että ei täytä yleistä kauneusihannetta.
"Niitä sun kannattaa kuunnella, joista saat voimaa. Ei niitä, jotka latistavat maan rakoon." Tuo on niin totta!Kiitos rohkaisevasta viestistä Ally!!
Salka, valitettavasti huono itsetunto tai epävarmuus omasta ulkonäöstä ei ole vain rumien oikeus. Kaipa aika harva on todella sinut itsensä kanssa.
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että sellaisiin ihmisiin, jotka ovat ilkeitä, julmia ja itsetuntoa tuhoavia, pitää tehdä selkeä pesäero. Olivat sitten äitejä, kumppaneita tai vaikka presidenttejä.
Hyvä, kun olet oppinut hyväksymään itseäsi paremmin. Kauneus on niin kovin yksilöllinen juttu, että tuskin kannattaa miettiä mitään yleisiä kauneusihanteita liikaa.
Lähetä kommentti