Oli oikeastaan hauska katsoa, mitä se keksii kunakin päivänä. Kun se muutti meidän rappuun, minä inhosin sitä, koska sillä oli vaalea pitkä tukka ja vaaleat pitkät jalat. Ja se oli laiha, eikä pitänyt kotimekkoja, tai niin minä siitä ajattelin. Mutta sitten sen kulkemiset alkoivat, enkä minä inhonnut sitä enää sillä tavalla niin kuin tuntemattomia inhotaan.
Se kulki siinä meidän pihalla ja sillä oli aina kädessä siideripullo keskellä päivää. Kyllä sitä varmasti ihmeteltiin ympäri pihaa. Mutta ei se peitellyt pulloaan vaan kulki sen kanssa, istui penkillä ja kävi välillä ostamassa lähikioskista jäätelöä tai kolmioleipiä. Sitten se istui taas penkille, söi ja joi. Jos siitä kulki ohitse, se tuijotti kulkijaa niin kuin lapsi tuijottaa. Sen silmät olivat harmaat niin kuin lapsella, eikä sillä ollut kulmakarvoja ollenkaan. Vaikka kauempaa katsottuna näytti kuin se olisi ollut aina lomalla, läheltä huomasi ettei se ollut.
Joinain päivinä sillä oli jalassa tummansiniset farkut ja toisinaan vaaleansiniset. Mutta sillä oli aina vaaleanruskea toppaliivi. Sen kädet näyttivät joskus kilpikonnan tassuilta, kun se oli syksyllä kylmissään.
Illalla se meni aina kotiin, meidän yläkertaan. Kuulin sen askeleet rappukäytävässä. Ne olivat aina yhtä hitaat ylös saakka. Joskus myöhään yöllä se saattoi vielä istua käytävän valossa portailla, siideripullo kädessään. Silloin sen hiukset olivat märät ja kampaamattomat. Mietin, mahtoiko se käydä joskus saunassa. Silloin öisin minulla tuli joskus pakottava tarve mennä puhumaan sen kanssa, halusin sanoa sille jotain ja nähdä mitä tapahtuisi, kun jonkun ääni osuisi sen korviin. Mutta yleensä juuri silloin käytävän valo sammui, enkä sitten mennytkään. Siitä jäi mieleeni niin levoton olo, että niinä öinä oli vaikea nukkua. Kuljin yksin pimeässä ja kuuntelin, kuinka yö...
Aamuisin katsoin ensin ilmat ja mietin millaisessa säässä se joutuisi taas olemaan. Tuntui, että aina oli kylmä tai sade tai tuuli. Olisi edes kantanut mukanaan kuumaa kahvikuppia siiderin sijaan. Aina se tuli, säällä kuin säällä, heti työläisten lähdettyä. Eikä sitä olisi kai kukaan saanut ajettua pois. Tuntui pahalle olla itse sisällä lämpimässä kun toinen oli sillä tavalla säiden armoilla. Vaikka olihan silläkin koti, jossa se sai kaiketi olla päivälläkin. En tiennyt mikä sen tarina oli, mutta arvuuttelin sitä mielessäni usein. Kaikilla ihmisillä oli tarina, etenkin tuollaisilla. Erilaisilla. En ollut järin kiinnostunut ihmisten tarinoista, ne olivat usein joko liian melankolisia tai liian melodramaattisia. Mutta tuosta ihmisestä olin alkanut olla jotenkin huolissani.
Eräänä iltapäivänä näin sen istuvan sellaisessa kaatosateessa, että sen vaaleanruskea toppaliivi oli kauttaaltaan tumma ja hiukset olivat vähemmän vaaleat. Sillä oli kädessään vetinen kolmioleipä, jonka kärki oli pehmentynyt ja juuri taittumaisillaan. Se ei välittänyt kolmioleivästään eikä siideristään. Se katseli taivaalle ja näin sen nauravan, vaikken kuullut lasin lävitse. Näin sen nauravan uupuneen ihmisen katkeamatonta naurua.
Silloin minä ikään kuin heräsin jostain kummallisesta horroksesta, jossa olin niin pitkään ollut. Pukeuduin kädet täristen päällystakkiin ja puutarhakenkiin, kävelin sateen läpi sen luokse (se todellakin nauroi suurella äänellä ja väsyneesti läähättäen) ja istuuduin vettä valuvalle penkille sen viereen. Sen nauru vaimeni vähitellen satunnaisiksi herähdyksiksi ja näin sen odottavan minun sanojani. Ja sitten minä yllätyksekseni kerroin sille oman tarinani, joka kuulosti enimmäkseen kovin melankoliselta ja osin melodramaattiseltakin. Ja sillä tavalla, vähitellen, tuo ihminen, jota olin ensin inhonnut, tuli jollakin tapaa pelastaneeksi minut.
Pakinaperjantaissa nimetön ja tarinamaanantaissa näkemys
Jaa
tiistaina, huhtikuuta 21, 2009
sunnuntaina, huhtikuuta 12, 2009
Kolmivuotias pääsiäis-Ally
Tänään on päivä, jolloin blogihistoriaani tulee täyteen kolme vuotta. Viime vuonna juhlittiin oikein olan takaa. Tällä kertaa tyydyn kiittämään lämpimästi teitä kaikkia jotka olette luonani vierailleet ja kommenttiakin heittäneet. Tuntuu, että niskaan hönkivässä pääsiäisessä on ihan riittävästi.
Kiitos myös kaikista ihanista, liikuttavista, hauskoista ja mukaansatempaavista jutuista, joita olen saanut lukea muiden blogeista!
Viime aikoina minulla on ollut hieman huolta ja murhetta. Muutama päivä sitten varmistui, että joudun luopumaan ihan jokaisesta kirjastani, mieheni urheista ja väsymättömistä pelastusyrityksistä huolimatta. Tiedän, että monelle esimerkiksi huonekalujen menettäminen olisi paljon pahempi asia. Minulle tuo huonekalujen menetys ei ollut oikeastaan mitään, mutta kirjoista menin todella poissa tolaltani. Ensimmäistä kertaa elämässäni olo tuntuu aivan täysin irralliselta.
Kirjojen joukossa oli
Danten Jumalainen näytelmä, jonka Paratiisi jäi lukematta.
Mika Waltarin Surun ja ilon kaupunki (jota säästin sitä lukematta 10-15 vuotta todella TODELLA pahan päivän varalle)
Dostojevskin Kirjoituksia kellarista (jonka kantta en voinut katsoa muistamatta hiekan ja mullan ja märän heinän tuoksun)
Andrei Makinen Idän sielunmessu (joka on ehkä kauneinta mitä on)
Chet Raymon Yötaivaan alla (kirjakaupan täti huudahti tätä ostaessani "Oi! Ostatko sää tämän? Tää on IHANA! Minusta kirjakaupan täti oli oikeassa.)
Repaleinen vauvakirja (jonka äiti osti odottaessani esikoistani 17-vuotiaana. Sitä lukiessani saatoin välillä uskoa, että tulisin ymmärtämään jotain vauvojen hoidosta).
Katherine Alffeyn Delfiinikesä (jonka lukeminen lapsena vakuutti minut siitä, että jossain maailmassa täytyi olla joku toinen samanlainen kuin minä.)
Sitten on vielä kymmeniä muita, joita en vielä uskalla edes ajatella.
Ensin ajattelin, etten koskaan enää osta yhtään kirjaa, tosin tällä hetkellä omistan niitä jo kaksi sillä tosielämän persoonallanikin oli vasta syntymäpäivät (kiitos onnitteluista Kutuharju!!!). Mutta sitten päätin, että kerään kaikki kirjat takaisin, yksi kerrallaan, vaikka siihen menisi koko loppuelämä! Saapa nähdä kuinka se lähtee onnistumaan.
Rakkaasta kirja"kokoelmastani" on siis jäljellä pelkkä lista. Kerro ihmeessä sinäkin - parahin paikalleosuja -lempikirjasi, niin lisään sen mukaan listaan. Miksipä en saisi hankkia myös entistä parempaa hyllyntäytettä!
Hyvää pääsiäistä ihan jokaiselle! Jaa
Kiitos myös kaikista ihanista, liikuttavista, hauskoista ja mukaansatempaavista jutuista, joita olen saanut lukea muiden blogeista!
Viime aikoina minulla on ollut hieman huolta ja murhetta. Muutama päivä sitten varmistui, että joudun luopumaan ihan jokaisesta kirjastani, mieheni urheista ja väsymättömistä pelastusyrityksistä huolimatta. Tiedän, että monelle esimerkiksi huonekalujen menettäminen olisi paljon pahempi asia. Minulle tuo huonekalujen menetys ei ollut oikeastaan mitään, mutta kirjoista menin todella poissa tolaltani. Ensimmäistä kertaa elämässäni olo tuntuu aivan täysin irralliselta.
Kirjojen joukossa oli
Danten Jumalainen näytelmä, jonka Paratiisi jäi lukematta.
Mika Waltarin Surun ja ilon kaupunki (jota säästin sitä lukematta 10-15 vuotta todella TODELLA pahan päivän varalle)
Dostojevskin Kirjoituksia kellarista (jonka kantta en voinut katsoa muistamatta hiekan ja mullan ja märän heinän tuoksun)
Andrei Makinen Idän sielunmessu (joka on ehkä kauneinta mitä on)
Chet Raymon Yötaivaan alla (kirjakaupan täti huudahti tätä ostaessani "Oi! Ostatko sää tämän? Tää on IHANA! Minusta kirjakaupan täti oli oikeassa.)
Repaleinen vauvakirja (jonka äiti osti odottaessani esikoistani 17-vuotiaana. Sitä lukiessani saatoin välillä uskoa, että tulisin ymmärtämään jotain vauvojen hoidosta).
Katherine Alffeyn Delfiinikesä (jonka lukeminen lapsena vakuutti minut siitä, että jossain maailmassa täytyi olla joku toinen samanlainen kuin minä.)
Sitten on vielä kymmeniä muita, joita en vielä uskalla edes ajatella.
Ensin ajattelin, etten koskaan enää osta yhtään kirjaa, tosin tällä hetkellä omistan niitä jo kaksi sillä tosielämän persoonallanikin oli vasta syntymäpäivät (kiitos onnitteluista Kutuharju!!!). Mutta sitten päätin, että kerään kaikki kirjat takaisin, yksi kerrallaan, vaikka siihen menisi koko loppuelämä! Saapa nähdä kuinka se lähtee onnistumaan.
Rakkaasta kirja"kokoelmastani" on siis jäljellä pelkkä lista. Kerro ihmeessä sinäkin - parahin paikalleosuja -lempikirjasi, niin lisään sen mukaan listaan. Miksipä en saisi hankkia myös entistä parempaa hyllyntäytettä!
Hyvää pääsiäistä ihan jokaiselle! Jaa
tiistaina, maaliskuuta 31, 2009
Varokaa törmäileviä fantasioita!
Olin ehtinyt tehdä elämässäni useita uhkarohkeita täyskäännöksiä ja muutamia suurehkoja virheitäkin, mutta vihdoin elämäni vaikutti seestyneen. Olin työskennellyt jo useamman vuoden pienessä kahvilassa, joen ja sen rantaa pitkin mutkittelevan ulkoilma-alueen kupeessa. Se oli juuri sitä, mitä en ollut koskaan ennen kuvitellut alkavani tekemään, mutta mukavaa yhtä kaikki - sitten kun siihen oli tottunut.
Kahvila oli viihtyisä paikka etenkin kesäisin. Pihakoivut heijastivat vienoa vihreäänsä lasiruuduista sisään ja aurinko täplitti vitivalkoisen kahviastiaston. Aamupäivisin kahvilan täyttivät hälisevät lapsiperheet ja iäkkäät pariskunnat, iltaisin paikalle saattoi eksyä nuorempiakin oluelle tai jääkuutioidulle siiderille.
Oikeastaan minä viihdyin paremmin kahvilassa, kuin omassa asunnossani, jota en ollut oikein koskaan oppinut kutsumaan kodiksi.
Sitten tuli se keskiviikko. Jo aamulla oli niin kuuma, että hiekka tuoksui auringolta kun kävelin töihin. Loistavan ilman pöllämystyttämät ihmiset kävelivät pökkyräisen näköisinä kaduilla. Toiveikkaat jäätelökojut availivat jo ikkunaluukkujaan. Jo ennen kuin astuin sisään kahvilaan, näin hänet. Kahvilan lähistöllä oli vanha, viisi- tai kuusikerroksinen kivitalo, jonka uumenista löytyi kotiparturi, asianajotoimisto ja tavallisten ihmisten koteja. Talon tumman peltikaton täytyi olla jo ritisevän kuuma, mutta niin vain tuo uskalias työmies keikkui kesän kauneimmansinisen taivaan rajalla, liikkuen katolla kevyesti ja ruskettuneena.
Sain pian huomata, että pystyin helposti seuraamaan miehen puuhia kahvilasta saakka. Paidaton yläruumis näytti lihaksikkaalta. Huomasin asiakkaidenkin tähyävän katolle silmiään varjostaen. Mietin, kuinka todennäköistä olisi, että mies tulisi virkistäytymään juuri tähän kahvilaan. Mietin, huomaisiko mies mahdollisesti minua. Tuollaiset eivät ole mitään vanhanpiian ajatuksia. Sellaisia kaikki naiset ajattelevat.
Joku lintubongari oli aikaisemmin unohtanut kiikarinsa kahvilaamme ja hiljaisempina hetkinä saatoin katsella miestä linssien lävitse. Kiikarin läpi hän oli kovin tavallinen; ei niin lihaksikas eikä ketteräkään. Monet kerrat hän oli vähällä tipauttaa työkalunsa tai livetä katolta kokonaan. Kuumakin häneen otti. Koko iho oli kuin uitettu. Olin tyytyväinen, että nuo kaikki asiat tulivat selviksi nyt. Olisin varmasti ollut pettynyt, jos totuus olisi paljastunut vasta, jos mies olisi sattunut kahvilaan. Mutta kun naisen mieli johonkuhun kiinnittyy... Päätin ihailla tuota miestä kaikesta inhimillisyydestä huolimatta. Jotenkin se teki hänestä saavutettavammankin.
Puoli neljän aikaan hän tuli. Hän oli pukenut ylleen haalistuneen paidan, jonka kainalot olivat jo kostuneet läpi ja sipaissut hiuksensa. Hän tuli tiskille ja ojensi Jaffa-pulloa. Minä punastuin. Punastuin kuin vanhapiika, enkä sanonut mitään, paitsi kiitos ja ole hyvä. Eikä mieskään sanonut mitään. Vilkaisi vain nopeasti silmiin, eikä mitään katseessa herännyt. Sitten hän meni terassille, joen puolelle ja tuijotti virrassa lipuvaa venettä. Hän olisi jäänyt sisään, jos olisi ollut edes pikkuisen kiinnostunut. Se oli selvä.
Maija tuli päästämään minut kotiin, eikä huomauttanut vaikka kaulani oli vielä aivan punaisilla laikuilla. Hän luuli varmasti, että kahvilassa oli käynyt taas riehumassa se humalainen, joka sanoi, että minun pitäisi saada munaa. Se humalainen olisi takuuvarmasti nauranut räkä kurkussa kurluttaen, kun olisi nähnyt minut rakastamassa työmiestä salaa.
Kotiin lähtiessäni kiersin ihan tahallani joen puolelta. Mies istui siellä vieläkin ja tuijotti joelle. Minua hän ei huomannut. Oli niin kuuma ja ahdistava. Sellainen ilma, jolloin ei pitäisi joutua edes kävelemään. Istuuduin joen pientareelle. Siitä minut näkisi jos tahtoisi. Uittelin varpaitani kylmässä virrassa. Olin niin kurkkuani myöten tyytymätön siihen mihin yleensä tyydyin.
Se keskiviikko, noin neljän aikaan iltapäivällä, oli virranjakaja elämässäni. Tuntui, kuin jokin vieras olisi mennyt minuun. Se sai minut riisumaan kaiken yltäni ja heittämään joen törmälle. Alastomanakin tunsin ilman hohtavan kuumaa. Kävelin jokeen hitaasti. Hengästytti ja tuntui jännittävältä. Vesi halusi viedä jalkoja joka suuntaan. Kivet olivat väliin liukkaita, väliin teräviä. Uin muutamia kierroksia, annoin kiharoideni kastua ja venyä pitkiksi sotkuiksi. Kauempana laiskasti putputtava moottorivene lähetti minulle aaltoja joiden varassa nousin ja laskin vastaan panematta.
Uin kunnes olin kokonaan virkistynyt. Sitten nousin takaisin rantaan ja kuivasin itseni hameeseeni. Kattomies oli kadonnut terassilta. Ei se minua haitannut. Joki oli sammuttanut rakkauteni palon. Oloni oli jotenkin kevyt ja nauruherkkä. En edes viitsinyt pukea tukisukkahousuja kotimatkalle vaan roikuttelin niitä kädessäni.
Muutaman päivän kuluttua kahvilaan saapui Pertti, vanha kanta-asiakas. Hän tunnusti nähneensä koivujen takaa minut uiskentelemassa vailla rihman kiertämää. Lintubongariksi hän ei sentään tunnustautunut. Siitä lähtien olemme olleet Pertin kanssa yhdessä.
Pakinaperjantaissa katolla ja Tarinamaanantaissa keskiviikko Jaa
Kahvila oli viihtyisä paikka etenkin kesäisin. Pihakoivut heijastivat vienoa vihreäänsä lasiruuduista sisään ja aurinko täplitti vitivalkoisen kahviastiaston. Aamupäivisin kahvilan täyttivät hälisevät lapsiperheet ja iäkkäät pariskunnat, iltaisin paikalle saattoi eksyä nuorempiakin oluelle tai jääkuutioidulle siiderille.
Oikeastaan minä viihdyin paremmin kahvilassa, kuin omassa asunnossani, jota en ollut oikein koskaan oppinut kutsumaan kodiksi.
Sitten tuli se keskiviikko. Jo aamulla oli niin kuuma, että hiekka tuoksui auringolta kun kävelin töihin. Loistavan ilman pöllämystyttämät ihmiset kävelivät pökkyräisen näköisinä kaduilla. Toiveikkaat jäätelökojut availivat jo ikkunaluukkujaan. Jo ennen kuin astuin sisään kahvilaan, näin hänet. Kahvilan lähistöllä oli vanha, viisi- tai kuusikerroksinen kivitalo, jonka uumenista löytyi kotiparturi, asianajotoimisto ja tavallisten ihmisten koteja. Talon tumman peltikaton täytyi olla jo ritisevän kuuma, mutta niin vain tuo uskalias työmies keikkui kesän kauneimmansinisen taivaan rajalla, liikkuen katolla kevyesti ja ruskettuneena.
Sain pian huomata, että pystyin helposti seuraamaan miehen puuhia kahvilasta saakka. Paidaton yläruumis näytti lihaksikkaalta. Huomasin asiakkaidenkin tähyävän katolle silmiään varjostaen. Mietin, kuinka todennäköistä olisi, että mies tulisi virkistäytymään juuri tähän kahvilaan. Mietin, huomaisiko mies mahdollisesti minua. Tuollaiset eivät ole mitään vanhanpiian ajatuksia. Sellaisia kaikki naiset ajattelevat.
Joku lintubongari oli aikaisemmin unohtanut kiikarinsa kahvilaamme ja hiljaisempina hetkinä saatoin katsella miestä linssien lävitse. Kiikarin läpi hän oli kovin tavallinen; ei niin lihaksikas eikä ketteräkään. Monet kerrat hän oli vähällä tipauttaa työkalunsa tai livetä katolta kokonaan. Kuumakin häneen otti. Koko iho oli kuin uitettu. Olin tyytyväinen, että nuo kaikki asiat tulivat selviksi nyt. Olisin varmasti ollut pettynyt, jos totuus olisi paljastunut vasta, jos mies olisi sattunut kahvilaan. Mutta kun naisen mieli johonkuhun kiinnittyy... Päätin ihailla tuota miestä kaikesta inhimillisyydestä huolimatta. Jotenkin se teki hänestä saavutettavammankin.
Puoli neljän aikaan hän tuli. Hän oli pukenut ylleen haalistuneen paidan, jonka kainalot olivat jo kostuneet läpi ja sipaissut hiuksensa. Hän tuli tiskille ja ojensi Jaffa-pulloa. Minä punastuin. Punastuin kuin vanhapiika, enkä sanonut mitään, paitsi kiitos ja ole hyvä. Eikä mieskään sanonut mitään. Vilkaisi vain nopeasti silmiin, eikä mitään katseessa herännyt. Sitten hän meni terassille, joen puolelle ja tuijotti virrassa lipuvaa venettä. Hän olisi jäänyt sisään, jos olisi ollut edes pikkuisen kiinnostunut. Se oli selvä.
Maija tuli päästämään minut kotiin, eikä huomauttanut vaikka kaulani oli vielä aivan punaisilla laikuilla. Hän luuli varmasti, että kahvilassa oli käynyt taas riehumassa se humalainen, joka sanoi, että minun pitäisi saada munaa. Se humalainen olisi takuuvarmasti nauranut räkä kurkussa kurluttaen, kun olisi nähnyt minut rakastamassa työmiestä salaa.
Kotiin lähtiessäni kiersin ihan tahallani joen puolelta. Mies istui siellä vieläkin ja tuijotti joelle. Minua hän ei huomannut. Oli niin kuuma ja ahdistava. Sellainen ilma, jolloin ei pitäisi joutua edes kävelemään. Istuuduin joen pientareelle. Siitä minut näkisi jos tahtoisi. Uittelin varpaitani kylmässä virrassa. Olin niin kurkkuani myöten tyytymätön siihen mihin yleensä tyydyin.
Se keskiviikko, noin neljän aikaan iltapäivällä, oli virranjakaja elämässäni. Tuntui, kuin jokin vieras olisi mennyt minuun. Se sai minut riisumaan kaiken yltäni ja heittämään joen törmälle. Alastomanakin tunsin ilman hohtavan kuumaa. Kävelin jokeen hitaasti. Hengästytti ja tuntui jännittävältä. Vesi halusi viedä jalkoja joka suuntaan. Kivet olivat väliin liukkaita, väliin teräviä. Uin muutamia kierroksia, annoin kiharoideni kastua ja venyä pitkiksi sotkuiksi. Kauempana laiskasti putputtava moottorivene lähetti minulle aaltoja joiden varassa nousin ja laskin vastaan panematta.
Uin kunnes olin kokonaan virkistynyt. Sitten nousin takaisin rantaan ja kuivasin itseni hameeseeni. Kattomies oli kadonnut terassilta. Ei se minua haitannut. Joki oli sammuttanut rakkauteni palon. Oloni oli jotenkin kevyt ja nauruherkkä. En edes viitsinyt pukea tukisukkahousuja kotimatkalle vaan roikuttelin niitä kädessäni.
Muutaman päivän kuluttua kahvilaan saapui Pertti, vanha kanta-asiakas. Hän tunnusti nähneensä koivujen takaa minut uiskentelemassa vailla rihman kiertämää. Lintubongariksi hän ei sentään tunnustautunut. Siitä lähtien olemme olleet Pertin kanssa yhdessä.
Pakinaperjantaissa katolla ja Tarinamaanantaissa keskiviikko Jaa
keskiviikkona, maaliskuuta 18, 2009
Suomuttomin silmin näkee paremmin
Oikeestaan se oli yks mun hyvä kaveri, joka sano kerran, että mun pitäs ottaa silmät pois omasta perseestä ja alkaa katseleen maailmaa tolleen vähän laajemminkin. Mä olin kai just valittanu, ku mutsi ostaa kaupasta aina jotain ihme valmismakaroonilaatikkoo eikä sellasii parempii mössöjä. Sit ku mä syön sitä makaroonii niin mä saan ihan sikana hiilihydraattii, eikä mulla mahdu housut kii ja oon muutenki ihan sika.
Okei, mä oisin voinu suuttuu tuosta kommentista, mut kaverilla on ollu vähä vaikeeta; isä hakkaa sitä ja äiti on linnassa. Siksi sen kai täytyy joskus purkaa pahaa mieltänsä syyttömiin. En mä sit viittiny suuttua, katoin vaan sitä pahasti ja sanoin, et senkin pitäs kattoo vähä tarkemmin mitä paskaa pistää suuhunsa. Tiiän, et se ei tykkää tollasista kommenteista, kun se on ollut joskus aika läski.
Mut joka tapauksessa mä päätin kattoo vähän tarkemmin ympärilleni. Ja se kyllä ihan oikeesti kannattaa. Monetkin luulee, että oikeestaan vaan oma ite on tärkeetä, mut tää on iso maailma ja täällä on ihan helvetisti ihmisii. Ja niistä monilla on niin paljon huonommin kuin sulla.
Esimerkiksi meidän naapurissa se perhe, joka joutuu asumaan just siinä pyörätien vieressä. Mä rupesin kelaamaan, et vähänkö ois hirveetä olla niiden tilanteessa. Porukka vaan mulkkaa sisään ikkunoista ohimennessään! Ajatella vaikka, jos sattuu just olemassa vaatteiden vaihdossa. Ja etenkin niitten perheelle se on paha, kun ne on niin rumia. Jos ne ois paremman näkösii niin ne vois ottaa sen mulkkaamisen kohteliaisuutena.
Sit on kaikki vanhukset. Niillä on varmaan ihan hirveetä, kun niiden kaikki karvat menee harmaiksi. Siis KAIKKI karvat! Kuin sitä kehtais mennä ees kenenkään kans sänkyyn? Sit ne ei voi ees laittaa mitään siistejä kampauksia, kun niillä ei oo niin paljon hiuksia kuin vaikka mulla. Yhellä meidän koululaisella oli tosi ohuet hiukset ja se sano, ettei niihin saa paljon mitään siistejä kampauksia. Onneksi ne saa olla vanhainkodissa, eikä niiden tarvi mennä kaupungille, jos ne ei halua.
Sit vaikka jos olis sota, niin se olis ihan kamalaa. Mäkään en varmaan sais asua täällä kaupungissa vaan pitäis lähtee jonnekin korpeen pakoon. Eikä ne varmaan viitsis ees näyttää telkkarista mitään sodan aikana. Ois ihan järkyttävää olla jossain korvessa ilman mitään tekemistä. Mä varmaan vaan tekstaisin Jossun ja Sussun kanssa tai sit mä tekisin itsarin. Ja sit jos ois kaupungissa ja tulis pommitus, niin arvatkaa vaan kellä ei oo kellaria lähimainkaan! Meidän pitäis mennä varmaan johonkin pulsupommisuojaan. Sit mä AINAKIN tekisin itsarin. Se ois ainaki helppoo kun vois mennä vaan kadulle ja odottaa että joku pommittais.
Mut siitä mä olen kiitollinen noille sotaveteraaneille ja muille, että ne on puolustanut meidän maata kaikkia vihollisia vastaan. Mä nimittäin mietin pikkusen tätä maailmaa, missä mä elän ja huomasin kuin paljon huonommin muualla on. Jos vertaa vaikka Afrikkaan tai jonnekin Englantiinki. Siis niillä on niin paljon vaikeempi päästä Big Brotheriin kuin täällä Suomessa. Siellä on varmaan miljoonia hakijoita Suomea enemmän ja silti niitä pääsee sisään just saman verran kuin Suomessa. Sitä paitsi täällä Big Brother on tullut ehkä niin vähän aikaa, et se voi olla vielä käynnissä sit ku mäkin voin hakee sinne. Mut ois se toisaalta aika mahdotonta, et systeemi ois kaikkialla yhtä reilu. Muuten jossain Afrikassakin niitä talon asukkaita ois aluksi tyyliin 150 tai sit täällä Suomessa vaan joku yks ääliö. Siis ei kukaan jaksais katsoo sellasta. Mut niin se on et maailma ei vaan oo reilu paikka. Niin sen kuuluu mennä.
Mä ainakin syön vaiks seitsemän vuotta pelkkää makaroonilaatikkoo, ennenku asuisin jossain, missei ois mitään mahkuja päästä Big Brotheriin. Eli oli se kaveri ehkä oikeessa, mut ois se voinu esittää sen asiansa pikkuisen kiltimmin, eiks vaan?
Pakinaperjantai ja suomusilmä Jaa
Okei, mä oisin voinu suuttuu tuosta kommentista, mut kaverilla on ollu vähä vaikeeta; isä hakkaa sitä ja äiti on linnassa. Siksi sen kai täytyy joskus purkaa pahaa mieltänsä syyttömiin. En mä sit viittiny suuttua, katoin vaan sitä pahasti ja sanoin, et senkin pitäs kattoo vähä tarkemmin mitä paskaa pistää suuhunsa. Tiiän, et se ei tykkää tollasista kommenteista, kun se on ollut joskus aika läski.
Mut joka tapauksessa mä päätin kattoo vähän tarkemmin ympärilleni. Ja se kyllä ihan oikeesti kannattaa. Monetkin luulee, että oikeestaan vaan oma ite on tärkeetä, mut tää on iso maailma ja täällä on ihan helvetisti ihmisii. Ja niistä monilla on niin paljon huonommin kuin sulla.
Esimerkiksi meidän naapurissa se perhe, joka joutuu asumaan just siinä pyörätien vieressä. Mä rupesin kelaamaan, et vähänkö ois hirveetä olla niiden tilanteessa. Porukka vaan mulkkaa sisään ikkunoista ohimennessään! Ajatella vaikka, jos sattuu just olemassa vaatteiden vaihdossa. Ja etenkin niitten perheelle se on paha, kun ne on niin rumia. Jos ne ois paremman näkösii niin ne vois ottaa sen mulkkaamisen kohteliaisuutena.
Sit on kaikki vanhukset. Niillä on varmaan ihan hirveetä, kun niiden kaikki karvat menee harmaiksi. Siis KAIKKI karvat! Kuin sitä kehtais mennä ees kenenkään kans sänkyyn? Sit ne ei voi ees laittaa mitään siistejä kampauksia, kun niillä ei oo niin paljon hiuksia kuin vaikka mulla. Yhellä meidän koululaisella oli tosi ohuet hiukset ja se sano, ettei niihin saa paljon mitään siistejä kampauksia. Onneksi ne saa olla vanhainkodissa, eikä niiden tarvi mennä kaupungille, jos ne ei halua.
Sit vaikka jos olis sota, niin se olis ihan kamalaa. Mäkään en varmaan sais asua täällä kaupungissa vaan pitäis lähtee jonnekin korpeen pakoon. Eikä ne varmaan viitsis ees näyttää telkkarista mitään sodan aikana. Ois ihan järkyttävää olla jossain korvessa ilman mitään tekemistä. Mä varmaan vaan tekstaisin Jossun ja Sussun kanssa tai sit mä tekisin itsarin. Ja sit jos ois kaupungissa ja tulis pommitus, niin arvatkaa vaan kellä ei oo kellaria lähimainkaan! Meidän pitäis mennä varmaan johonkin pulsupommisuojaan. Sit mä AINAKIN tekisin itsarin. Se ois ainaki helppoo kun vois mennä vaan kadulle ja odottaa että joku pommittais.
Mut siitä mä olen kiitollinen noille sotaveteraaneille ja muille, että ne on puolustanut meidän maata kaikkia vihollisia vastaan. Mä nimittäin mietin pikkusen tätä maailmaa, missä mä elän ja huomasin kuin paljon huonommin muualla on. Jos vertaa vaikka Afrikkaan tai jonnekin Englantiinki. Siis niillä on niin paljon vaikeempi päästä Big Brotheriin kuin täällä Suomessa. Siellä on varmaan miljoonia hakijoita Suomea enemmän ja silti niitä pääsee sisään just saman verran kuin Suomessa. Sitä paitsi täällä Big Brother on tullut ehkä niin vähän aikaa, et se voi olla vielä käynnissä sit ku mäkin voin hakee sinne. Mut ois se toisaalta aika mahdotonta, et systeemi ois kaikkialla yhtä reilu. Muuten jossain Afrikassakin niitä talon asukkaita ois aluksi tyyliin 150 tai sit täällä Suomessa vaan joku yks ääliö. Siis ei kukaan jaksais katsoo sellasta. Mut niin se on et maailma ei vaan oo reilu paikka. Niin sen kuuluu mennä.
Mä ainakin syön vaiks seitsemän vuotta pelkkää makaroonilaatikkoo, ennenku asuisin jossain, missei ois mitään mahkuja päästä Big Brotheriin. Eli oli se kaveri ehkä oikeessa, mut ois se voinu esittää sen asiansa pikkuisen kiltimmin, eiks vaan?
Pakinaperjantai ja suomusilmä Jaa
keskiviikkona, maaliskuuta 11, 2009
Torajyvä
Sanovat nykyisen, länsimaisen sivistyksemme olevan kaukana entisaikojen barbaarisista ratkaisumalleista ja vahvimman laista. Mutta minusta se ei pidä paikkaansa. Vahvin vain näyttää erilaiselta kuin ennen.
Sanovat, että demokratia antaa meistä jokaiselle äänen ja myös mahdollisuuden saada sen kuuluville. Silti kertaakaan kukaan ei ole kuunnellut minun ääntäni.
Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, jokaisella on oikeus ajatuksiinsa. Meidät laitetaan ryhmiin työskentelemään ja sanotaan, että jokainen ajatus on yhtä tärkeä. Ettei saa tyrmätä ainakaan suoralta kädeltä. Ja silti on selvää, että joidenkin mielipiteet ovat parempia ja suositumpia kuin muiden. Ainakin parempia ja suositumpia kuin minun.
Tämän päivän vahvimmat ovat niitä, jotka osaavat puhua, sellaisia, jotka eivät häpeä käyttää pitkiä lauseita. Ne ovat niitä, joilla on varaa ja kiinnostusta muotivaatteisiin. Ne ovat kauniita ja saavat helposti ystäviä. Ne ovat laumaeläimiä, niitä, jotka osaavat sopeutua systeemiin kysymättä tai kyseenalaistamatta koskaan mitään.
Heikoimmalla ei ole mahdollisuuksia yhteiskunnassa, joka ei myönnä heikkoja olevan olemassakaan. "Ei voi mitään", ne sanovat. "Kaikilla on kuitenkin tässä maassa samat lähtökohdat". Ihan kuin olisi oma vika, että on sattunut syntymään kaiken ulkopuolelle tai että on kiinnostunut ajattelemaan omilla aivoillaan muitakin kuin standardiajatuksia. "Se on kyllä tosi älykäs. Harmi vaan, ettei se tule oikein toimeen toisten kanssa", ne selittävät. Eivät voi antaa yrittää tulla toimeen ihan vain itsensä kanssa.
Täällä saa olla mitä mieltä vaan. Mutta pitää kuitenkin ajatella, että demokratia on meille kaikille tasapuolinen ja suopea. Pitää ajatella, että muut ihmiset ovat kivoja ja mukavaa seuraa. Pitää uskoa, että sopeutuu kyllä, kunhan menee mukaan iloisella mielellä ja yrittää joka päivä pikkuisen edellistä enemmän. Pitää muistaa olla kiitollinen länsimaisesta sivistyksestämme, jossa kaikki ovat saman arvoisia, eikä vahvimman laki päde.
Kun eläin on ajettu nurkkaan, se puolustautuu. Joskus minusta tuntuu hyvältä sanoa tuo lause ääneen. Katselen valokuvia joissa minunlaiseni eläin seisoo ase kädessään. Joku aivan minun kaltaiseni, heikko ihminen. Kuvassa se ei yhtäkkiä näytäkään enää heikolta. Se näyttää pelottavalta, sellaiselta, josta saatettaisiin kirjoittaa lehdissä. Viime aikoina olen ollut huomaavinani, että nuo valokuvien ihmiset vaikuttavat ainoilta oikeilta ihmisiltä koko maailmassa. Kenelläkään muulla ei ole juuri merkitystä.
Tämä meidän systeemimme on siitä ovela, että vaikka noita valokuvan ihmisiä tulisi, eläisi ja kuolisi kuinka monta tahansa, vaikka jonain päivänä minäkin.., tuo systeemi voi sälyttää kaiken vapaan tahtomme ja valintamme niskoille. Eihän tässä, vapaassa läntisessä maailmassamme, kenenkään ole pakko tuntea surua, ahdistusta tai epätoivoa. Taivaspaikka on varattu niille, jotka uskovat siihen, mihin meidän kuuluu uskoa. Ja meille muille on varattu heikon ihmisen tai mustan enkelin osa.
Pakinaperjantaissa valokuvassa Jaa
Sanovat, että demokratia antaa meistä jokaiselle äänen ja myös mahdollisuuden saada sen kuuluville. Silti kertaakaan kukaan ei ole kuunnellut minun ääntäni.
Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, jokaisella on oikeus ajatuksiinsa. Meidät laitetaan ryhmiin työskentelemään ja sanotaan, että jokainen ajatus on yhtä tärkeä. Ettei saa tyrmätä ainakaan suoralta kädeltä. Ja silti on selvää, että joidenkin mielipiteet ovat parempia ja suositumpia kuin muiden. Ainakin parempia ja suositumpia kuin minun.
Tämän päivän vahvimmat ovat niitä, jotka osaavat puhua, sellaisia, jotka eivät häpeä käyttää pitkiä lauseita. Ne ovat niitä, joilla on varaa ja kiinnostusta muotivaatteisiin. Ne ovat kauniita ja saavat helposti ystäviä. Ne ovat laumaeläimiä, niitä, jotka osaavat sopeutua systeemiin kysymättä tai kyseenalaistamatta koskaan mitään.
Heikoimmalla ei ole mahdollisuuksia yhteiskunnassa, joka ei myönnä heikkoja olevan olemassakaan. "Ei voi mitään", ne sanovat. "Kaikilla on kuitenkin tässä maassa samat lähtökohdat". Ihan kuin olisi oma vika, että on sattunut syntymään kaiken ulkopuolelle tai että on kiinnostunut ajattelemaan omilla aivoillaan muitakin kuin standardiajatuksia. "Se on kyllä tosi älykäs. Harmi vaan, ettei se tule oikein toimeen toisten kanssa", ne selittävät. Eivät voi antaa yrittää tulla toimeen ihan vain itsensä kanssa.
Täällä saa olla mitä mieltä vaan. Mutta pitää kuitenkin ajatella, että demokratia on meille kaikille tasapuolinen ja suopea. Pitää ajatella, että muut ihmiset ovat kivoja ja mukavaa seuraa. Pitää uskoa, että sopeutuu kyllä, kunhan menee mukaan iloisella mielellä ja yrittää joka päivä pikkuisen edellistä enemmän. Pitää muistaa olla kiitollinen länsimaisesta sivistyksestämme, jossa kaikki ovat saman arvoisia, eikä vahvimman laki päde.
Kun eläin on ajettu nurkkaan, se puolustautuu. Joskus minusta tuntuu hyvältä sanoa tuo lause ääneen. Katselen valokuvia joissa minunlaiseni eläin seisoo ase kädessään. Joku aivan minun kaltaiseni, heikko ihminen. Kuvassa se ei yhtäkkiä näytäkään enää heikolta. Se näyttää pelottavalta, sellaiselta, josta saatettaisiin kirjoittaa lehdissä. Viime aikoina olen ollut huomaavinani, että nuo valokuvien ihmiset vaikuttavat ainoilta oikeilta ihmisiltä koko maailmassa. Kenelläkään muulla ei ole juuri merkitystä.
Tämä meidän systeemimme on siitä ovela, että vaikka noita valokuvan ihmisiä tulisi, eläisi ja kuolisi kuinka monta tahansa, vaikka jonain päivänä minäkin.., tuo systeemi voi sälyttää kaiken vapaan tahtomme ja valintamme niskoille. Eihän tässä, vapaassa läntisessä maailmassamme, kenenkään ole pakko tuntea surua, ahdistusta tai epätoivoa. Taivaspaikka on varattu niille, jotka uskovat siihen, mihin meidän kuuluu uskoa. Ja meille muille on varattu heikon ihmisen tai mustan enkelin osa.
Pakinaperjantaissa valokuvassa Jaa
maanantaina, maaliskuuta 09, 2009
Pieni linkkivinkki
Vaikka Keisarin uudet vaatteet-blogi lienee jo tosi monelle tuttu, on pakko silti hehkuttaa sitä oikein erityisesti täälläkin.
Siis Elegia ja Itkupilli ne vasta osaavat tehdä sairaan hienoja Bloggerin pohjia! Ei voi kuin ällistyneenä ihastella, millä vauhdilla noita uusia, hienoja taideteoksia ilmestyy. Jossain vaiheessa valitsen noista jonkun itsellenikin, mutta en ole toistaiseksi osannut päättää monen suokkarin väliltä.
Ei voi kuin ihailla lahjakkaiden ihmisten puuhia!
... Ai niin ja nyt kun olen koneella, lisään vielä tämänkin. Tummennettuina ne lauseet jotka pitävät paikkansa minun kohdallani.
TÄNÄ VUONNA
Nimimerkillä hullu, mutta iloinen sellainen. Jaa
Siis Elegia ja Itkupilli ne vasta osaavat tehdä sairaan hienoja Bloggerin pohjia! Ei voi kuin ällistyneenä ihastella, millä vauhdilla noita uusia, hienoja taideteoksia ilmestyy. Jossain vaiheessa valitsen noista jonkun itsellenikin, mutta en ole toistaiseksi osannut päättää monen suokkarin väliltä.
Ei voi kuin ihailla lahjakkaiden ihmisten puuhia!
... Ai niin ja nyt kun olen koneella, lisään vielä tämänkin. Tummennettuina ne lauseet jotka pitävät paikkansa minun kohdallani.
TÄNÄ VUONNA
- olen nauranut niin, että vatsaan sattuu
- olen saanut joulukoristeet kerättyä pois ennen laskiaista
- olen herännyt aamulla ja ollut innoissani uudesta päivästä
- olen nukahtanut illalla ilman pelkoa
- olen kävellyt metsässä ja nauttinut pakkasesta
- olen katsonut kotia ja miettinyt, että onpa täällä siistiä
- olen uskonut kykyihini
- olen uskonut jaksamiseeni
- olen nähnyt tulevaisuuden valoisana
- olen ylipäänsä uskaltanut ajatella, että tuleva on tulossa
- olen nauttinut muiden ihmisten seurasta
- olen huomannut, että taivas on välillä sininen
- olen ollut iloinen
- olen päättänyt olla murehtimatta
- olen ollut innoissani jostakin asiasta
- olen ollut onnellinen
- olen ollut sitä mieltä, että elämä on oikeastaan aika ihanaa
Nimimerkillä hullu, mutta iloinen sellainen. Jaa
maanantaina, maaliskuuta 02, 2009
Antti R
"Antti se oli nuoruuessaan sellanen kolli, jotta eipä nyttemmin uskoisi. Kattokaa näitä hampaita nytten. Ei ne silloin tämmöset olleet vaan kaikki oli suussa, juu. Nytten ku saman kylän ämmät kulkee ohitte, ne kattoo pahalla ja ovat ku ei tuntiskaan. Vaan sillon ku räkä-Antti oli nuori, oli toinen ääni kellossa, perkele! Ihan yksi hailee; en mää niistä luuskista perustaiskaan.
Vaa nytpä mää pojat kerronki kun pääsin nuorena miehenä kattelemmaan ensimmäisen kerran ihan oikiaa revvaa. Mitä kolo komiassa? Häh? Mitä? Rähhähähähä...
Joo, se oli sillon ku ei vielä niitetty ojan reunoja eikä niitä tuuheampiakkaan puskia. Sillon oli naisetkin vielä apinasta polveutunneet, rehhehe. Perskele soikoon, tosi kuvvesi.
Olimma sillon yhen Kangasperän Taiston kanssa junaraan varressa töissä. Joo, se oli kauan sitten. Oli hampaat ja kaikki. Istuimma siinä raan varressa ja söimmä evästä. Taistola oli kotipolttosta pullossa mukana. Joimma siitä ja söimmä leipiä. Haisi junaraalle ja kesä oli just niin kaunis niinkö pittää. Vitura soikoon, tässä ihan mieliki herkistyy, rähhähähähää...
Siinä istuimma, ku juna tulla puksutteli siitä ohittepäivää. Taisto oli pannu viispennisen raalle junnaa oottammaan. Olimma juuri haukkaamassa kumpanenki omasta leivästämmä ku juna tuli kohalle. Samassa kävi märkä roiskaus pitkin naamavärkkiä ja leipiä. Kuset perkele sattui joku laskemaan justiinsa siinä kohen rattaa, perkele. Rähhähähä, räkä-Antin tuuria, perkele. Kattoimma Taiston kanssa toisiimme ja sannaa sanomatta haukkasimme kusisia leipiämme. Sovimma, että tästä ei koskaan puhuta. Mutta ehämmää niitä luppauksia ossaa...
Niin, se reva tosiaan. Sinä päivänä näimmä Taiston kanssa sattumoisin revankin. Siinnoli lähellä hullujenhuone, josta aina joskustapäivää karkas hulluja vappauteen. Sillonkin oli yks pyylevä emäntä päässy livohkaan hourulasta. Siinä se käveli rattaa pitkin karvanen reva vilkkuen ku Taisto ja mää yritimme töitä tehä. Ku se näki meiät, se pysähty kohalle ja osotti meille karvojaan. "Kattokaa! Naavaa", se sano ja purskahti itkuun. Sitte se jatko rattaa pitkin, eikä sillä ollut etes kenkiä jalassa.
Semmosia ne akat on perkele. Hulluja kaikki nuo kylänki luuskat. Perse naavassa juoksette, perkeleet!!! Kuulettako?? Ei ne ennää viitti ees pysähtyä ku räkä-Antti puhuttellee..." Jaa
Vaa nytpä mää pojat kerronki kun pääsin nuorena miehenä kattelemmaan ensimmäisen kerran ihan oikiaa revvaa. Mitä kolo komiassa? Häh? Mitä? Rähhähähähä...
Joo, se oli sillon ku ei vielä niitetty ojan reunoja eikä niitä tuuheampiakkaan puskia. Sillon oli naisetkin vielä apinasta polveutunneet, rehhehe. Perskele soikoon, tosi kuvvesi.
Olimma sillon yhen Kangasperän Taiston kanssa junaraan varressa töissä. Joo, se oli kauan sitten. Oli hampaat ja kaikki. Istuimma siinä raan varressa ja söimmä evästä. Taistola oli kotipolttosta pullossa mukana. Joimma siitä ja söimmä leipiä. Haisi junaraalle ja kesä oli just niin kaunis niinkö pittää. Vitura soikoon, tässä ihan mieliki herkistyy, rähhähähähää...
Siinä istuimma, ku juna tulla puksutteli siitä ohittepäivää. Taisto oli pannu viispennisen raalle junnaa oottammaan. Olimma juuri haukkaamassa kumpanenki omasta leivästämmä ku juna tuli kohalle. Samassa kävi märkä roiskaus pitkin naamavärkkiä ja leipiä. Kuset perkele sattui joku laskemaan justiinsa siinä kohen rattaa, perkele. Rähhähähä, räkä-Antin tuuria, perkele. Kattoimma Taiston kanssa toisiimme ja sannaa sanomatta haukkasimme kusisia leipiämme. Sovimma, että tästä ei koskaan puhuta. Mutta ehämmää niitä luppauksia ossaa...
Niin, se reva tosiaan. Sinä päivänä näimmä Taiston kanssa sattumoisin revankin. Siinnoli lähellä hullujenhuone, josta aina joskustapäivää karkas hulluja vappauteen. Sillonkin oli yks pyylevä emäntä päässy livohkaan hourulasta. Siinä se käveli rattaa pitkin karvanen reva vilkkuen ku Taisto ja mää yritimme töitä tehä. Ku se näki meiät, se pysähty kohalle ja osotti meille karvojaan. "Kattokaa! Naavaa", se sano ja purskahti itkuun. Sitte se jatko rattaa pitkin, eikä sillä ollut etes kenkiä jalassa.
Semmosia ne akat on perkele. Hulluja kaikki nuo kylänki luuskat. Perse naavassa juoksette, perkeleet!!! Kuulettako?? Ei ne ennää viitti ees pysähtyä ku räkä-Antti puhuttellee..." Jaa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)