perjantaina, kesäkuuta 15, 2007

Et voi koskaan tietää mihin improvisaatio sinut vie!

Miettikääs jos joku kysyy vaikka työpaikalla, että missäs olit ruokatunnilla? Normaalisti voisit sanoa, että syömässä tietenkin, höntti. Mutta kun tällä kertaa olet ollut ihotautien klinikalla kummallisen ihottuman takia ja sinut on siirretty sieltä sukupuolitautien osastolle epämääräisten "löydösten" johdosta, niin totta kai silloin täytyy keksiä joku vähän mielikuvituksellisempi vastaus hälventääksesi kaikki epäilykset.

Eipä ole kumma, jos tuollaisessa ahdingossa sanot vahingossa olleesi koko ruokatunnin ärsyttävän suomalaisen visailuohjelman nauhoituksissa. Elät hetkessä, et osaa ennakoida seuraavaa kysymystä, joka on väistämättä tuleva. Milloin nauhoitus esitetään televisiossa? Vastaat silmää räpäyttämättä ohjelman näkyvän syyskuun 10. päivä ja toivot selvittäväsi tilanteen siihen mennessä. Saat työyhteisössäsi kannustavia seläntaputuksia ja pienet aploditkin. Mietit tarttuuko ihottumasi/epämääräinen sukupuolitautisi kosketuksesta.

Heti kotiin päästyäsi soitat visailuohjelmaan ja rukoilet päästä osanottajaksi 10.9. esitettävään jaksoon. Tarjoat rahaa, taivaspaikkasi, ihan mitä tahansa. Sinua pidetään hulluna ja sinulle nauretaan.

Vuokraat viikonlopuksi videokameran. Olet soittanut maakunnassa toimivaan ohjelmatoimistoon ja palkannut sieltä kahden hengen iskelmämusiikkiyhtyeen esiintymään visailun kanssakilpailijoina. Olet rakennuttanut lavasteet olohuoneeseesi niillä rahoilla, joilla olit ajatellut jonain päivänä matkustaa näkemään Venetsian loppukevään upean valon. Bändi saapuu ja lupautuu mukaan leikkiin vasta, kun olet maksanut heille tuplapalkan. Laulajan yleistieto on ilmiömäinen ja hän voittaa sinut, vaikka olet erityisesti valinnut itsellesi mieluisat kysymykset. Mietit tuleeko työpaikalla naureskelua visailutappiostasi.

Käytät viikkokausia editoidaksesi visailuohjelman vanhoista jaksoista ja omista nauhoituksistasi aidohkon kokonaisuuden. Et onnistu uskottelemaan edes itsellesi, että lopputulos ei olisi aivan kammottava. Itket, revit hiuksiasi, haet lääkäristä lääkkeitä ahdistukseen ja unettomuuteen. Harkitset lähtöä työpaikalta, jopa itsemurhaa.

Silloin, kuin salama kirkkaalta taivaalta, visailuohjelmasta soitetaan. Joku osanottaja on kuollut yllättäen ja tapaturmaisesti. Ohjelmaan tarvitaan joku aivan välittömästi. Hihkut riemusta. Muutut työpaikalla jälleen nauravaksi ja avoimeksi ihmiseksi. Salaisuutesi on turvassa.

10.9. istut television ääreen ympärilläsi kaikki lähiomaisesi. Olohuoneen lasipöydällä on juustosuikeroita, kupillinen karamelleja ja puolentoista litran cocis.
- Mikä pelätty sukupuolitauti? juontaja kysyy.
- Ei minulla ole sukupuolitautia, näet itsesi vastaavan luonnottoman lihavana ja kasvoillasi punaisia laikkuja.
Kaikki hiljenevät. Juontaja naurahtaa.
- Se on vaan sellainen ihottuma. Ei se ole SUORANAISESTI sukupuolitauti, kun se tarttuu muustakin kuin sukupuolikontaktista. Lääkäritkin olivat sitä mieltä.
Katsomo hiljenee. Näet televisioitsesi väläyttävän hermostuneen hymyn. Läheisesi kavahtavat sohvalla kauemmas sinusta.
- Olisiko jollain muulla vastausta? juontaja kysyy epävarmasti.
Show jatkuu.
Alat ymmärtää, miksi et ole pystynyt kuluneiden viikkojen aikana palauttamaan mieleesi yhtään ainutta yksityiskohtaa kyseisen jakson nauhoituspäivästä.

Työpaikalla kukaan ei tule onnittelemaan sinua kädestä pitäen. Ei, vaikka selität ihottumasi parantuneen jo aikoja sitten.



Pakinaperjantain aiheena on improvisaatio Jaa

25 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Minä epäilen kovin, että tuo jutttu on nyt kyllä hyvinkin improvisoitu ellei peräti impromtu.

Oh-show-tah hoi-ne-ne kirjoitti...

...sanoi Harmaasusi

hopola kirjoitti...

ajatus lentää, juuri noinhan siinä kävisi. totuus iskee aina jostain takaisin. useimmiten omasta suusta. vaan jäi kyllä harmittamaan päähenkilön puolesta se menetetty venetsian matka. en mää vaan..

Tuima kirjoitti...

Naurun tyrskeen lomasta en voi sanoa kuin voi voi, olipa tuuri.

SusuPetal kirjoitti...

Hahhah, todella hauska. Valkoisten valheiden jäljet ovat tulipunaiset kuin naama:))

Anonyymi kirjoitti...

Olet takuuvarma kirjoittaja! Kun haluan nauraa ääneen yksinäisyydessäni, niin käännyn plogisi puoleen. Kiitos. LH

Alastalo kirjoitti...

Olikos tämä tositarina? ;)

Sai todellakin hyvälle tuulelle.

Paju kirjoitti...

Työpaikalla ja vähän muuallakin on pakko näytellä milloin sitä, milloin tätä. Koreografiaan kuuluu improvisointi, jotta selviää ehjin nahoin, kun ihottuma iskee.

Ihailen päähenkilön luovaa lahjakkuutta. Hän osaa luovia tiukoissa paikoissa. Päästin helpotuksen huokauksen loppua kohden ja siemailin kokista ja massutin muutaman karkin, kunnes... voi ei. Yliempaattinen lukija on nyt lujilla.

Allyalias kirjoitti...

Harmaasus, kannattaa kuitenkin olla silmä kovana telkkarin edessä 10.9. :)

Hopola, vaikka sen tietää, sitä silti yrittää kaiken maailman konsteja. Ja mikä olisi vaihtoehto? Pamauttaa totuus suoraan päin näköä, vai?

Tuima, improvisaatio on vaarallinen laji. Siinä voi törmätä tuuriinkin pahemman kerran.

Susu, niinhän se on. Ja mitä enemmän jälkiään peittelee, sitä kummallisemmassa valossa näyttäytyy.

LH, kiva kuulla, että tykkäät! Ja kiva kuulla, että joku muukin haluaa nauraa ääneen yksin ollessaan ;)

Alastalo, kuten sanoin, kannattaa olla televisiovastaanottimien edessä 9.10. ... tai sitten ei...

Paju, tarinan päähenkilöllä on kyllä kyky selvitä tällaisista tilanteista. Olisi vaan kannattanut pitää huoli ettei selviä entistä kamalampaan jamaan :)

vintti kirjoitti...

Ja kuinka minulla oli lystiä :-)

Sie oot ihana!

Saara kirjoitti...

Mä en oikeasti tajua, mitä sun päässäs oikein päivät pitkät liikkuu!

Allyalias kirjoitti...

Vintti, kiva kun oli lystiä :) Toisten kuvitteellisille kärsimyksillä on kiva naureskella.

Saara, et ole ainoa. Olen joskus itsekin ymmälläni. Tämä on näitä kotirouvuuden lieveilmiöitä, oletan...

Hansu kirjoitti...

Vasten mun kasvojani, iskee totuus. Ei kannata leikkiä valheen kanssa, kun se pitää aina peittää uudella.

SusuPetal kirjoitti...

Ally, loppulauseesi on istutettu tarinaan. Olepa hyvä:)

Pikku Sue kirjoitti...

Voi ei, olisi vain sanonut, että atooppinen iho, lapsesta asti! :D

V kirjoitti...

Ihan kammottavaa, kuinka ihminen voi sotkea itsensä pahempaan jamaan kuin missä alunperin oli. Tarinan juoni oli yhtä aikaa kaukaa haettu ja aivan mahdollinen. Varmaan itse kullakin on karvaita kokemuksia valkoisista valheista ja jälkiensä peittelystä..

Tätä luki selkänahka kihelmöiden. Inhoten ja tykäten. Olen enimmäkseen onnellisten loppujen ystävä. Tyttäreni on tullut kai minuun: kummitusjutut ja kauhulankoulut eivät pelota, mutta jos nalle luppakorvassa tulee sellainen jännittävä hetki, jossa päähenkilö mokaa oikein pahasti, hän juoksee viereiseen huoneeseen piiloon hetkeksi. Minun teki mieleni tehdä samoin tuossa tarinan karmivassa loppukohtauksessa.

Puistattavan hyvä kertomus ü

Allyalias kirjoitti...

Hansu, totta on. Vaikka ainahan on se pieni mahdollisuus, että jos kuitenkin... :)

Susu, ja hieno tarina siitä tulikin!

Pikku Sue, sinä osaisit sanoa juuri oikeat sanat tällaisessa tilanteessa. Kaikki eivät ole yhtä näppäriä :)

V, teillä taitaa olla vähän sama juttu, kuin minulla. Koen tuollaiset tilanteet kamalan kiusallisiksi. Ja vaikka tämä tarina nyt onkin hurja kärjistys, olen ainakin itse joutunut tilanteisiin, jotka ovat itsestä tuntuneet juuri noin kammottaville ja mahdottomille ylikäydä.

Almamaria kirjoitti...

Joitakin tarinoita lukee niin suurella myötähäpeällä, ettei voi jatkaa lukemista loppuun asti, hävettää niin päähenkilön puolesta. Tämän minä luin ja massuttelin, hykertelin ja nyökyttelin - niin juuri, niin siinä käy ja minullekin vielä joskus. Ilahtuneinta hihitykseni oli lavastuksen virittelyä lukiessani!

Jussi kirjoitti...

Eikö tässä perinteisen komedian ainekset: valheiden verkko, joka tiivistyy ja lopulta purkautuu.

Allyalias kirjoitti...

Almamaria, minä olen monesti joutunut jättämään esim. dokumentteja kesken liian suuren myötähäpeän takia. Kiva kuulla, että sinä sait tarinanräpöstykseni kahlattua loppuun saakka :)

Jussi, niinpä vaan on! Elämä on suurinta komediaa!

Almamaria kirjoitti...

Hoo, minäkin olen vaihtanut kanavaa kun tuska yltyy liian suureksi. Ei kestä katsoa, ei.

Isopeikko kirjoitti...

parasta olisi olla vaan aina ihan tuppisuuna ja hievahtamatta kaikissa tilanteissa pääsisi paljon helpommalla eikä ainakaan kukaan kiinnittäisi mitään huomiota tai kysyisi mitään

Allyalias kirjoitti...

Almamaria, sama täällä. Se on jännitystä ja kauhua pahempaa.

Isopeikko, kannattaahan tuota yrittää. Vaikka luultavasti siinäkin käy sitten heikosti...

Stina kirjoitti...

Oi ja voi, myötähäpeän suuruutta! :) Jos olisin suulaampi, päätyisin varmaan tämänkaltaisiin soppiin. Toistaiseksi mielikuvitukseni on pysytellyt lähinnä pääni sisässä - kanssaeläjien onneksi.

Allyalias kirjoitti...

Stina, minä olen valitettavan suulas, mutta olen päätynyt karttelemaan ihmisiä kokonaan välttyäkseni tuollaisilta tilanteilta. Höpisen sitten itsekseni :)