Persiljainen ei halua enää yhtään tähtikirkasta yötä, ei yhtä ainutta raikkaan yötuulen löyhähdystä. Se vain saa hänet aistimaan huoneessaan asuvan pistävän virtsan hajun. Hän ei halua uskoa olevansa edelleen olemassa ja silti riemuitsee avatessaan silmänsä aamuauringolle.
Ruumis on kummallinen kone. Iho ja liha ovat aikaa sitten antaneet periksi ja kuolleet, mutta silmien takana ja sisäelimien onkaloissa asuu vielä yhtä voimakas tuli, kuin täydessä elämässä. Tuo tuli laittaa Persiljaisen nousemaan vesisaaville, imemään sormistaan saavinpohjan viimeisiä pisaroita, kaivamaan kynsillään vesiniljaa suuhunsa.
Sitten Persiljainen paneutuu taas makuulle ja yrittää olla kuin muumio, palelematta ja jäseniään liikuttamatta. Ensimmäisen virtsanurkkauksensa hän peitteli häpeillen muratinlehdillä, punastellen, ihmisarvonsa menettäneenä. Nyt hän laskee alleen häkeltymättä, enemmän ihmisenä kuin koskaan elämässään. Mielikö, vai ruumis, häntä pitää vielä elävien kirjoissa? Vai ovatko nuo molemmat kerrankin yhteistyössä, vieden vuorovedolla yöstä yöhön?
Persiljainen kohottaa kätensä tahmeille hiuksilleen ja sormiin tarttuu monta karvaa. Hän pyörittelee hiuksiaan hiljaa peukalon ja etusormen välissä ja tekee niistä narua, ihan pienen muurahaisten köyden. Vähitellen, tuntien kuluessa ja illan taas hämärtyessä, köysi saa hitaalleen paksuutta ja se kasvaa. Persiljainen raottaa silmiään ja näkee, kuinka hiusköysi kiemurtaa ikkunasta ulos, maata kohti. Pitää vain jaksaa pyörittää, ihan hitaasti, kahta sormea vain. Silloin köysi hivuttautuu tornin kivistä sivua pitkin, halkeamia hipoen, kunnes tapaa illan viilentämän nurmikon.
Ja ehkä pian köyttä koskettavat toiset sormet. Ehkä nuo sormet silittävät hiusköyden pintaa, kurottavat ylös ikkunaa kohti, sisään huoneeseen. Sillä enää Persiljainen ei kaipaa ruokaa, eikä tarvitse korviinsa toisen ihmisen ääntä. Hän kaipaa viileitä sormia ranteellaan, juuri niin voimakkaina, että hänen pulssinsa saa sykkiä niitä vasten.
Käykää lukemassa muitakin tarinoita kesälomalta palanneessa Tarinamaanantaissa! Kuva on TM:n kuvahaastekuva :) Jaa
16 kommenttia:
Olipahan aloitus :O
Haikeaa kaipausta, yksin, unohdetuksi jääminen tekee kipeää.
Salka, niinp :)
Susu, naulan kantaan!
Vanhaa satua mukaillen. Yksin ei edelleenkään ole hyvä olla. Toivottavasti rasvaletti-Persiljainen pääsee pois tornista pian!
Hansu, ei malttanut olla käyttämättä satua. Minä vanha satujen rakastaja!
Olipa herkkä ja surumielinen. Siksipä varmaan pidinkin tästä, kiitos.
Elegia, kiva että pidit. Iloisena on joskus kiva kirjoittaa jotain surumielistäkin..
Uuh, ruumiillisuutta... Silti kaunis. Oletko muuten nähnyt elokuvan Quills - syntiset säkeet? Kertoo Markiisi de Sade:n ajasta ja vaikka aihe on ronski niin jotain samaa löysin näistä.
Pikku Sue, en muista nähneeni tuota elokuvaa. Pitänee lisätä katsottavien listalle. Onhan tuo rakas markiisi esikuvani monessakin suhteessa ;)
Aikamoinen tarina.
Allyismiä kukassaan :) Hyvä sua.
Genoveeva, tarinoissa on se kiva, että ne saavatkin olla joskus aikamoisia... Tai oikeastaan; mitä aikamoisempi, sen parempi!
Isopeikko, kiitos kannustuksesta. Hauskaa olla ismi. Pianhan tässä kangistuu kaavoihinsa, jos ei ole jo kangistunut :)
Valtavan hieno teksti! Todella moniulotteinen ja tarpeeksi "hämärä" - vihjaileva, peittävä, paljastava. En tiedä, onko Persilija haamu, joka luulee olevansa elossa, vai viimeisiä hetkiään viettävä ihminen - vanha, nuori vai jotain muuta.
Teme, tuollaiset monitulkintaisuudet ovat kyllä aina useimmiten lukijan, ennen kuin itse tekstin ansiota.
Sinä olet siis hyvä lukija ja olen kovasti tyytyväinen, että osuit tänne minunkin tekstini pariin.
Siis kiitos sinulle!
Todella ihana tarina! En osaa selittää miksi koska olen huono analysoimaan mutta jokatapauksessa tämä soittaa minussa jotain kieliä. Tämä on juuri sellainen aikamoisempi tarina!
Araneida, kiitos. Kaikkea ei todellakaan tarvitse analysoida. Pitää joskus ottaa asiat ihan fiilispohjalta :)
Lähetä kommentti