torstaina, tammikuuta 22, 2009

Hämärä

Ollaan hiljaa.
Ollaan mustaa mustalla.
Hengitetään hämärässä,
lauletaan äänellä joka ei kanna.

Ollaan sammuneen auringon planeettoja,
lämpimiä sisältä, pinnalta rakeista avaruutta,
kaikkien luotainten ulottumattomissa.

Lauletaan siitä, kuinka kaikki
alkaa ja
kuinka mekin lopumme.
Vaikka hämärä on puoleksi valoa
täynnä.




Runotorstai ja Tarinamaanantai Jaa

22 kommenttia:

Elegia kirjoitti...

Onpa kaunis runo. Niin taiten kuvailtu, että näen muutakin kuin pelkkää mustaa.

Anonyymi kirjoitti...

Ihana oivallus tuo
"hämärä on puoleksi valoa
täynnä"

Anonyymi kirjoitti...

Pidän erityisesti kahdesta ensimmäisestä säkeistöstä, vahvoja kuvia, etenkin "lämpimiä sisältä, pinnalta rakeista avaruutta" on eri hieno. Viimeisen säkeistön kohdalla mietin säejakoa, nyt toinen säe hieman töksähtää. Voisiko tuo "alkaa ja" olla edellisen kanssa samalla rivillä? Onko vaikka-sana tarpeen? "hämärä on puoleksi valoa/ täynnä" on kaunis ilmau.

Allyalias kirjoitti...

Elegia, kiitosia! Vähän muutakin kuin mustaa olin siihen yrittänyt rustata.

Helmi, kiitos! Kumma olisi tässä ikihämärässä mistään muusta kuin hämärästä oivaltaisikaan.

Tuima, vallan mainiosti sopisi noin! Paremmin kuin hyvin jopa...

Crane kirjoitti...

Taitavaa ja kaunista, hiljaisuus on rauhoittavaa...

...ja kaksi kärpästä, huomaan!

arleena kirjoitti...

Ääretön avaruus madaltaa äänet, on vain hiljaisuus ja ääretön.

Hieno runo.

Anonyymi kirjoitti...

Tätä pitää lukea hengittämättä hiljaa - ja siltikin hengästyttää.

Anonyymi kirjoitti...

Silloin syntyy jotain hienoa, kun "ollaan hiljaa".
Minulle tuli mieleen kaksi rakastunutta nuorta hylätyssä talossa. Talo on täynnä graffiteja ja vanhemmat ovat jo sammuneita aurinkoja. He ovat "kaikkien luotainten ulottumattomissa". Vain he kaksi.

Hieno runo ja pidän kielikuvista kovasti.

isopeikko kirjoitti...

Peikolta kehuja.

Marja-Leena kirjoitti...

Onpa mielenkiintoinen runo. Herättää ajatuksia.

Lastu kirjoitti...

Paradoksaalista ja niin ihanaa: kun hämärälle antaa valon, se kantaa, ja kun hiljaisuudesta puhuu toiselle, silta on jo tulollaan – kävellä, kohdata.

Allyalias kirjoitti...

Crane, olisi pitänyt vielä läntätä tähän jokin valokuva valokuvatorstaita varten, pieni päiväkirjamerkintä ja linkki Ilta-sanomiin, niin olisi saanut koko viikon kirjoittelut samalla kertaa!

Arleena, hiljaisuus ja ääretön ovat molemmat yhtä aikaa ihania ja ahdistavia olotiloja :)

Jl, toivottavasti ei sentään taju karkaa!

Uuna, sinähän maalasit kauniin, romanttisen kuvan. On se hienoa, kun kommenttilaatikko täyttyy runoudella!

Peikko, paistattelen kehuissa ja ponkautan ne vastapallona takaisin sinulle. Ihan pikkuisen käytettyinä vain.

Marja-Leena, ajatusten herääminen on hieno juttu. En voi väittää että onnistuisin usein herättämään moisia kanssaihmisissäni.

Lastu, siltojahan me ihmiset pääasiassa rakentelemme. Ja joskus rikommekin.

Anonyymi kirjoitti...

Sull ois haaste mun lokis, käy nyy eres kattomas ,D

Anonyymi kirjoitti...

Tässä runossa katsotaan pintaa syvemmälle!

Anonyymi kirjoitti...

Kaunista, suomalaista, kaamosta.

Allyalias kirjoitti...

Polkkarainen, kiitos haasteesta, otan sen vastaan!

Maaria, niin ainakin yritetään tehdä :)

Pantteri, kaamos on varmaan kuitenkin johdannainen sanasta kaamea. Tai päinvastoin.

SusuPetal kirjoitti...

Kaunis runon, soljuvia sanoja.

Anonyymi kirjoitti...

Lohdullista on tietää, että hämäryys on puoleksi valoa, eikä totaalinen pimeys saa valtaa.
Kaunis tuo runosi.

Allyalias kirjoitti...

Susupetal, ihme jos jonkun mielestä sana soljuu, kun pää ainakin tökkii :)

Elma, lopulta valoa on ihan kaikkialla, ainakin pikkuisen. Ja kevään hiipiessä hiljaa lähemmäs, alkaa valoa olla hämärässämme koko ajan enemmän.

Anonyymi kirjoitti...

Hiljainen ja pyytävä on runosi. Kaunis.

Allyalias kirjoitti...

Oh-show-tah hoi-ne-ne, parempi hidas ja elossa kuin kuollut ja pysähdyksissä!

Kiitos sanoistasi, Sanankehrääjä!

Anonyymi kirjoitti...

Vaikka en ymmärräkään runoa, se on mielestäni kaunis. Eipä kaikkea tarvi ymmärtääkään.

Tuli mieleen Eino Leinon Tumma.