Majava ja kukko

On olemassa voimia, joita emme näe. On olemassa hienovaraisia pohjavirtoja, joiden varassa energia kulkee universumin laidalta toiselle. Näitä pohjavirtoja me ihmiset kutsumme iloksi.

Ammoisina aikoina, silloin, kun Oleva vasta järjesteli itseään kaaoksesta kaikkeudeksi, muodostui Olevan äärimmäiseen laitaan kiiltäväturkkinen majava. Majava kellui matkojen halki itsestään tietämättä, kunnes sen käpälät tapasivat kylmän Maan. Silloin se oppi tietämään itsestään ja käpälistään. Ja siinä kaikki, mistä se tiesi.

Olevan toiseen ääreen muodostui samoihin aikoihin kiiltäväsulkainen kukko. Kukko kellui matkojen halki, yhä kauemmas Olevan keskuksesta, itsestään tietämättä, kunnes sen kopeat koivet tapasivat kylmän Maan. Silloin se oppi tietämään itsestään ja koivistaan. Ja siinä kaikki, mistä se tiesi.

Oleva järjesteli itseään lisää ja synnytti Auringon, joka vaelsi kaiken kaikkeuden ja kaaoksen yli, laidalta toiselle ja takaisin. Ensin se kulki majavan äären ohitse ja valaisi yli kylmän Maan. Maa lämpesi ja vihannoi ja salli majavan kulkea käpälät lämpiminä. Auringon viimeisessä valossa majava katsoi itseään ja antoi itselleen nimen.

Pian Aurinko ennätti Olevan toisellekin laidalle. Se saavutti kukon äären ja valaisi yli kylmän Maan. Maa lämpesi ja vihannoi ja salli kukon kulkea koivet lämpiminä. Auringon viimeisessä valossa kukko katsoi itseään ja antoi itselleen nimen.

Auringon saapuessa jälleen majavan luo, majava löysi kirkasvetisen lähteen, jonka solisevasta putouksesta kasvoi sateenkaari kaikissa kukon sulkien väreissä. Majava laskeutui lähteeseen ja löysi oman elementtinsä. Auringon viimeisessä valossa se ammensi sateenkaarta käpäliinsä ja heitti sen Auringon vietäväksi.

Auringon saapuessa jälleen kukon luo, kukko avasi nokkansa ja huusi auringolle tervehdyksensä. Sateenkaarta hehkuva aurinko näytti kukolle kauniin Maan. Kukko levitti siipensä ja löysi oman elementtinsä. Ilmasta se näki maassa kasvavan kultaa hehkuvan munan. Auringon viimeisessä valossa se poimi munan nokkaansa ja heitti sen Auringon vietäväksi.

Näin kukko ja majava ruokkivat Aurinkoa toisistaan tietämättä. Aurinko kasvoi ja loisti yhä kirkaammin. Lopulta se loisti niin kirkkaasti, että Oleva alkoi kadehtia sitä. Oleva yritti syöstä Aurinkoa kaaokseen ja se yritti kahlita sitä kaikkeuteen, mutta Aurinko matkasi radallaan häiriintymättä.

Silloin Oleva keksi juonen. Se siirsi kukon Maata pikkuisen lähemmäs majavan Maata, ja majavan Maata pikkuisen likemmäs kukon Maata. Maat alkoivat pyöriä vinhaa vauhtia yhä lähemmäs ja lähemmäs toisiaan, eikä Auringolla ollut enää reittiä jota kulkea. Majavan Maa kylmeni ja majava unohti jälleen nimensä. Kukon Maa kylmeni ja kukkokin unohti nimensä.

Lopulta Maat törmäsivät toisiinsa ja kaikkeuden ja kaaoksen yli laskeutui niin paksu pöly, että Auringot himmenivät ja unohtivat nimensä. Kun pöly hälveni, olivat kukko ja majava sulautuneet räksyttäväksi koiraksi, joka määrättömästi, sokeana ja nimeään tietämättä tempoili kylmän maan kamaralla.

Tuosta koirasta tuli Olevan apuri ja he yhdessä järjestivät kaiken kaikkeudeksi. Ja tuossa kaikkeudessa ei muistettu kukkoa, eikä majavaa, vaan sen ainoa eläin oli koira.

Mutta kukko ja majava elivät kaikkeuden äärillä näkymättöminä ja nimensä unohtaneina ja siellä ne elävät vielä tänäkin päivänä. Ne luovat kaikkeuteen pyörteitä ja energioita, joita me ihmiset iloksi kutsumme.


Pakinaperjantain aihe on 69. Jaa