Iso peikko

Oli oikeastaan hauska katsoa, mitä se keksii kunakin päivänä. Kun se muutti meidän rappuun, minä inhosin sitä, koska sillä oli vaalea pitkä tukka ja vaaleat pitkät jalat. Ja se oli laiha, eikä pitänyt kotimekkoja, tai niin minä siitä ajattelin. Mutta sitten sen kulkemiset alkoivat, enkä minä inhonnut sitä enää sillä tavalla niin kuin tuntemattomia inhotaan.

Se kulki siinä meidän pihalla ja sillä oli aina kädessä siideripullo keskellä päivää. Kyllä sitä varmasti ihmeteltiin ympäri pihaa. Mutta ei se peitellyt pulloaan vaan kulki sen kanssa, istui penkillä ja kävi välillä ostamassa lähikioskista jäätelöä tai kolmioleipiä. Sitten se istui taas penkille, söi ja joi. Jos siitä kulki ohitse, se tuijotti kulkijaa niin kuin lapsi tuijottaa. Sen silmät olivat harmaat niin kuin lapsella, eikä sillä ollut kulmakarvoja ollenkaan. Vaikka kauempaa katsottuna näytti kuin se olisi ollut aina lomalla, läheltä huomasi ettei se ollut.

Joinain päivinä sillä oli jalassa tummansiniset farkut ja toisinaan vaaleansiniset. Mutta sillä oli aina vaaleanruskea toppaliivi. Sen kädet näyttivät joskus kilpikonnan tassuilta, kun se oli syksyllä kylmissään.

Illalla se meni aina kotiin, meidän yläkertaan. Kuulin sen askeleet rappukäytävässä. Ne olivat aina yhtä hitaat ylös saakka. Joskus myöhään yöllä se saattoi vielä istua käytävän valossa portailla, siideripullo kädessään. Silloin sen hiukset olivat märät ja kampaamattomat. Mietin, mahtoiko se käydä joskus saunassa. Silloin öisin minulla tuli joskus pakottava tarve mennä puhumaan sen kanssa, halusin sanoa sille jotain ja nähdä mitä tapahtuisi, kun jonkun ääni osuisi sen korviin. Mutta yleensä juuri silloin käytävän valo sammui, enkä sitten mennytkään. Siitä jäi mieleeni niin levoton olo, että niinä öinä oli vaikea nukkua. Kuljin yksin pimeässä ja kuuntelin, kuinka yö...

Aamuisin katsoin ensin ilmat ja mietin millaisessa säässä se joutuisi taas olemaan. Tuntui, että aina oli kylmä tai sade tai tuuli. Olisi edes kantanut mukanaan kuumaa kahvikuppia siiderin sijaan. Aina se tuli, säällä kuin säällä, heti työläisten lähdettyä. Eikä sitä olisi kai kukaan saanut ajettua pois. Tuntui pahalle olla itse sisällä lämpimässä kun toinen oli sillä tavalla säiden armoilla. Vaikka olihan silläkin koti, jossa se sai kaiketi olla päivälläkin. En tiennyt mikä sen tarina oli, mutta arvuuttelin sitä mielessäni usein. Kaikilla ihmisillä oli tarina, etenkin tuollaisilla. Erilaisilla. En ollut järin kiinnostunut ihmisten tarinoista, ne olivat usein joko liian melankolisia tai liian melodramaattisia. Mutta tuosta ihmisestä olin alkanut olla jotenkin huolissani.

Eräänä iltapäivänä näin sen istuvan sellaisessa kaatosateessa, että sen vaaleanruskea toppaliivi oli kauttaaltaan tumma ja hiukset olivat vähemmän vaaleat. Sillä oli kädessään vetinen kolmioleipä, jonka kärki oli pehmentynyt ja juuri taittumaisillaan. Se ei välittänyt kolmioleivästään eikä siideristään. Se katseli taivaalle ja näin sen nauravan, vaikken kuullut lasin lävitse. Näin sen nauravan uupuneen ihmisen katkeamatonta naurua.

Silloin minä ikään kuin heräsin jostain kummallisesta horroksesta, jossa olin niin pitkään ollut. Pukeuduin kädet täristen päällystakkiin ja puutarhakenkiin, kävelin sateen läpi sen luokse (se todellakin nauroi suurella äänellä ja väsyneesti läähättäen) ja istuuduin vettä valuvalle penkille sen viereen. Sen nauru vaimeni vähitellen satunnaisiksi herähdyksiksi ja näin sen odottavan minun sanojani. Ja sitten minä yllätyksekseni kerroin sille oman tarinani, joka kuulosti enimmäkseen kovin melankoliselta ja osin melodramaattiseltakin. Ja sillä tavalla, vähitellen, tuo ihminen, jota olin ensin inhonnut, tuli jollakin tapaa pelastaneeksi minut.


Pakinaperjantaissa nimetön ja tarinamaanantaissa näkemys Jaa