tiistaina, huhtikuuta 21, 2009

Iso peikko

Oli oikeastaan hauska katsoa, mitä se keksii kunakin päivänä. Kun se muutti meidän rappuun, minä inhosin sitä, koska sillä oli vaalea pitkä tukka ja vaaleat pitkät jalat. Ja se oli laiha, eikä pitänyt kotimekkoja, tai niin minä siitä ajattelin. Mutta sitten sen kulkemiset alkoivat, enkä minä inhonnut sitä enää sillä tavalla niin kuin tuntemattomia inhotaan.

Se kulki siinä meidän pihalla ja sillä oli aina kädessä siideripullo keskellä päivää. Kyllä sitä varmasti ihmeteltiin ympäri pihaa. Mutta ei se peitellyt pulloaan vaan kulki sen kanssa, istui penkillä ja kävi välillä ostamassa lähikioskista jäätelöä tai kolmioleipiä. Sitten se istui taas penkille, söi ja joi. Jos siitä kulki ohitse, se tuijotti kulkijaa niin kuin lapsi tuijottaa. Sen silmät olivat harmaat niin kuin lapsella, eikä sillä ollut kulmakarvoja ollenkaan. Vaikka kauempaa katsottuna näytti kuin se olisi ollut aina lomalla, läheltä huomasi ettei se ollut.

Joinain päivinä sillä oli jalassa tummansiniset farkut ja toisinaan vaaleansiniset. Mutta sillä oli aina vaaleanruskea toppaliivi. Sen kädet näyttivät joskus kilpikonnan tassuilta, kun se oli syksyllä kylmissään.

Illalla se meni aina kotiin, meidän yläkertaan. Kuulin sen askeleet rappukäytävässä. Ne olivat aina yhtä hitaat ylös saakka. Joskus myöhään yöllä se saattoi vielä istua käytävän valossa portailla, siideripullo kädessään. Silloin sen hiukset olivat märät ja kampaamattomat. Mietin, mahtoiko se käydä joskus saunassa. Silloin öisin minulla tuli joskus pakottava tarve mennä puhumaan sen kanssa, halusin sanoa sille jotain ja nähdä mitä tapahtuisi, kun jonkun ääni osuisi sen korviin. Mutta yleensä juuri silloin käytävän valo sammui, enkä sitten mennytkään. Siitä jäi mieleeni niin levoton olo, että niinä öinä oli vaikea nukkua. Kuljin yksin pimeässä ja kuuntelin, kuinka yö...

Aamuisin katsoin ensin ilmat ja mietin millaisessa säässä se joutuisi taas olemaan. Tuntui, että aina oli kylmä tai sade tai tuuli. Olisi edes kantanut mukanaan kuumaa kahvikuppia siiderin sijaan. Aina se tuli, säällä kuin säällä, heti työläisten lähdettyä. Eikä sitä olisi kai kukaan saanut ajettua pois. Tuntui pahalle olla itse sisällä lämpimässä kun toinen oli sillä tavalla säiden armoilla. Vaikka olihan silläkin koti, jossa se sai kaiketi olla päivälläkin. En tiennyt mikä sen tarina oli, mutta arvuuttelin sitä mielessäni usein. Kaikilla ihmisillä oli tarina, etenkin tuollaisilla. Erilaisilla. En ollut järin kiinnostunut ihmisten tarinoista, ne olivat usein joko liian melankolisia tai liian melodramaattisia. Mutta tuosta ihmisestä olin alkanut olla jotenkin huolissani.

Eräänä iltapäivänä näin sen istuvan sellaisessa kaatosateessa, että sen vaaleanruskea toppaliivi oli kauttaaltaan tumma ja hiukset olivat vähemmän vaaleat. Sillä oli kädessään vetinen kolmioleipä, jonka kärki oli pehmentynyt ja juuri taittumaisillaan. Se ei välittänyt kolmioleivästään eikä siideristään. Se katseli taivaalle ja näin sen nauravan, vaikken kuullut lasin lävitse. Näin sen nauravan uupuneen ihmisen katkeamatonta naurua.

Silloin minä ikään kuin heräsin jostain kummallisesta horroksesta, jossa olin niin pitkään ollut. Pukeuduin kädet täristen päällystakkiin ja puutarhakenkiin, kävelin sateen läpi sen luokse (se todellakin nauroi suurella äänellä ja väsyneesti läähättäen) ja istuuduin vettä valuvalle penkille sen viereen. Sen nauru vaimeni vähitellen satunnaisiksi herähdyksiksi ja näin sen odottavan minun sanojani. Ja sitten minä yllätyksekseni kerroin sille oman tarinani, joka kuulosti enimmäkseen kovin melankoliselta ja osin melodramaattiseltakin. Ja sillä tavalla, vähitellen, tuo ihminen, jota olin ensin inhonnut, tuli jollakin tapaa pelastaneeksi minut.


Pakinaperjantaissa nimetön ja tarinamaanantaissa näkemys Jaa

20 kommenttia:

isopeikko kirjoitti...

Tämä oikein herkisti mieltä ja poisti kuivan silmistä. Hieno ja monikerroksinen tarina.

Pellon pientareella kirjoitti...

Upea tarina, joka kertoo kaikille tärkeistä asioista. Välittämisestä, yksinäisyydestä, estoista... Yllätyksellinen ja oivaltava loppu. Tosi hieno kirjoitus.

Pikku Sue kirjoitti...

Nyyh.

utukka kirjoitti...

Kaikki negatiivisen asteet löytyvät meistä, kun HE eivät ole kuin me. Järkyttävästi kerrot tämän koskettavan tarinan. Joskus silta on kuitenkin rakennettavissa. Hienoa, että sinä teit sen!

Ink Narrative kirjoitti...

Koskettava tarina, jonka ikävä puoli on, että kertojassa huomaa liikaa omaa asennettaan.

Lastu kirjoitti...

Tarinasi on peili, johon katson. Pakko katsoa, peittelemättä. Näen. Kiitos.

Offset kirjoitti...

Done that, been there.

Allyalias kirjoitti...

Isopeikko, ihanaa! Säästyy silmän kostutustippoja.

Ps. Paan niitä haasteita valmiiksi tällä viikolla. Kysyn apua jos en osaa.

Pellon pientareella, kiitos. Kiva huomata, että olit samoilla aalloilla ja huomasit mitä haeskelin.

pikku Sue, niinPÄ!

Utukka, erilaisuus on pelottavaa. Usein noita siltoja vain ei ole halua eikä tarvetta rakentaa. Se on sääli, sillä tuo Erilainen voi olla usein juuri se, jota olet tarvinnut.

Kari, meidät ihmiset on rakennettu niin, että suhtaudumme kaikkeen tuntemattomaan hieman epäillen. On ihmisestä kiinni, kuinka pian tuon epäilyn yli pääsee ja uteliaisuus valtaa alaa.

Lastu, minusta tuntuu, että sinulla on jo aika paljon asioita joita olet katsonut ja nähnyt. Se on sinun lahjasi, ei minkään kertomuksen suoma oivallus :)

Offset, siideri kädessä vai ikkunan takana?

Offset kirjoitti...

En harrasta hirmusti siideriä. Mutta eikös nuo ole melkolailla sama "rooli" lopulta kumpikin?

Sirokko kirjoitti...

Nyyh. Joskus voi kohdata itsensäkin, jos rohkenee ottaa sen ensi askeleen.
Tarinasta löytää kuka mitä haluaa, mutta aina se koskettaa, hienosti rakennettu ja kerrottu. *huokaus*

arleena kirjoitti...

Tämä on koskettava tarina ja niin tosi.
Vaatii rohkeutta kohdata Iso peikko, mutta se kannattaa. Joku jaksaa kuunnella.
Vaikka itse ei ole tullut kuulluksi. Ehkä juuri siksi.

Mk kirjoitti...

Hieno tarina.
Koskaan ei ole liian myöhäistä havahtua ja herätä.
Eihän?

aino kirjoitti...

Mielenkiintoinen tarina.

Anonyymi kirjoitti...

Olipa ihana tarina. Kiitos Ally.

Oh-show-tah hoi-ne-ne kirjoitti...

Vahvaa näkemystä inimisestä.

Pikku Sue kirjoitti...

Blogissani on sulle ylläri! :)

Hallatar kirjoitti...

Haa, ensin luulin että meidän Isopeikko oli siellä. Mutta ei tainnut ollakaan hän vaan joku ihan muu... =)

Maaria kirjoitti...

Jälleen Allylta koskettava tarina. Erityinen helmi on mielestäni seuraava virke: "Vaikka kauempaa katsottuna näytti kuin se olisi ollut aina lomalla, läheltä huomasi ettei se ollut." Ns. marginaali-ihminen näyttää usein sellaiselta.

Paperivuorineuvos kirjoitti...

Hienoa kerrontaa taas kerran. Minulla on Sinulle yllätys blogissani Ummet ja lammet.
ritviecav.wordpress.com

Anonyymi kirjoitti...

Lue koko blogi, melko hyva