Valitettavasti meissä ihmisissä on ominaisuus, kuin näkymätön magneetti. Me alamme kerätä iän myötä ympärillemme tukahduttavaa kerrosta. Se on kuin hienoa hiekkaa, sataa päällemme ensi alkuun tuskin huomattavana ja kun se alkaa vähitellen painaa, on ruumiimme tottunut sen kantamiseen.
Tuo alati paksummaksi kasvava kerros erottaa meidät ympäröivästä. Emme kykene iän myötä reagoimaan asioihin samoin kuin lapsina pystyimme. Värit ja maut eivät yllä kuoremme sisään yhtä voimakkaina, ympärillä tapahtuva ei saa meitä juuri ilahtumaan tai säikähtämään. Siinä, missä kohtaa jotkut eliöt syntyvät perhosiksi kotelovaiheensa jälkeen, on meidän lajimme saavuttanut elinkaarensa huipun.
Jotkut kutsuvat tuota hiekkaa muistiksi. "Ei jaksa välittää. Tämä on nähty niin moneen kertaan", he saattavat sanoa. Mutta eikö muisti ole juuri se, joka säilyttää jotain tavastamme reagoida silloin, kun kuori oli vielä ohut. Emmekö ulkomailla matkustaessamme reagoi voimakkaimmin kuullessamme yllättäen tutun sanan ihmisvilinän keskeltä? Emmekö melkein hullaannu, kun huomaamme toisen ihmisen olevan sisältä aika paljolti samanlainen, kuin me itse olemme? Tai kuin joku tärkeä oli joskus kauan sitten? Lajimme ei jostain syystä halua tunnustaa, että on valmis matkustamaan kauaksi löytääkseen jotain tuttua. Jokainen haluaa huudahtaa "tämä on kuin omenapiirakkaa, mutta kummallista sellaista", eikä kukaan ole riemuissaan siitä kummallisesta vaan tutun omenapiirakan muistosta vieraan äärellä.
Ehkä on niitä, joilta tuo kuori puuttuu tai se on alikehittynyt. Jos heitä olisi, vieroksuisimme heitä, sanoisimme vajaiksi tai hulluiksi. Sitten sanoisimme saman latinaksi ja pistäisimme heidät eläkkeelle tai hoitolaitokseen tai pois. Sen verran kuoremme läpi tuntisimme, että pelkäisimme heitä emmekä näkisi heissä itseämme laisinkaan.
Jos joku ulkopuolelta tulisi ja näkisi meidät, hän pitäisi meitä kenties kivinä, jähmeinä ja kummallisina esineinä. Me yrittäisimme selittää heille, ettemme voi olla pelkkiä esineitä. Mehän liikumme ja puhumme. Vaikka koko ajan tietäisimme itsekin että sellaiset kiven määritelmät kuin kylmä, sellainen joka ei välitä, sellainen joka on kova, sellainen joka ei tunne, pätevät meihin melkein kiveäkin paremmin.
Pakinaperjantai ja panssari
Jaa
7 kommenttia:
Mutta sie et ainakaan ole kivikuorinen.
Siulle oisi blogissani yksi juttu...
Toivottavasti käsi voi jo paremmmin?
Jollet vielä kirjoita, voisit ryhtyä kirjoittamaan pakinoita ja kolumneja eri lehtiin. Sanasi vaikuttavat lempeiltä ja hauskoilta, silti, siitä huolimatta, kuitenkin niiden alla on viiltävää sarkasmia ja yhteiskunnallista analyysiä. Saat aina maailman järkähtämään sanoillasi. Allytät sitä. Hyvä sua. Oikein hyvä sua.
Varmaankin panssarit kehittyvät milloin nopeammin, milloin hitaammin. Sitä vain jhuomaa, että onkin jämähtänyt kerroshiekan alle ja tykkää olevansa hyvin kaikelta suojassa, niin kuin jänis pistäessään pään pensaaseen.
Hallatar, olehammääki. Mikkää ei ennää ihimetytä.
Isopeikko, tässä olisi tosiaan pieni vinkki vaikka Heppahullulle tai Suomalaisen kirjakerhon kerholehdelle!
Aimarii, niin varmaan on. Yleensä jos panssarihiekkaa sataa päälle urakalla, sen onneksi sentään huomaa ja sen voi louhia joskus myöhemmin yltään... tai niin ainakin toivon.
Olipa taas osuva kirjoitus. Eihän sinulta toisaalta enää osaa muuta odottaakaan (ei paineita)!
Niin ja: oli kiva nähdä taas! Ja on ollut kiva, kun on nähty nyt entistä useammin.
Koitetaanhan pistää porukalla maailmalle ja kivettymiselle kampoihin!
Melkoisia kivikasvoja keski-ikäiset ihmiset ovatkin... ei kosketa eikä hetkauta paljon mikään, naama peruslukemilla, kuori päällä taivalletaan. Itse keski-iän kokeneena sanoisin, että on tapahtunut tasaantumista, eikä enää pienet asiat hetkauta.
Kirsi, onpa tosiaan kiva että ollaan nähty enemmän. Ja nythän minä taas olenkin pitkään helposti tavattavissa, kun täällä mökissäni lymyilen syrjäytyneenä.
Pantteri, nyt äkkiä hetkahtelemaan siitä!
Lähetä kommentti