sunnuntaina, toukokuuta 25, 2008

Elossa

(Osat 1, 2, 3 ja 4)

Marjatta Havukainen tuntee tämän kapean ajoväylän omakseen, vaikka vieroo tuoretta asfalttipäällystettä. Pihanurmikko on lyhyeksi leikattu, steriili. Kukat kasvavat kiltisti omissa penkeissään ja oksettavissa, antiikin ruukunvalmistustatapaa imitoivissa muoviruukuissa.
Hyi, kuinka joku kammottava on tuhonnut hänen villinä rehottavan viidakkonsa. Marjatta haistaa toisen naisen imelän kuukautisveren noista raskasta violettia hehkuvista ukonhatuista.

Samassa Antti tulee esiin heidän kotitalonsa kuistin suojista. Marjatta pysähtyy ja antaa itsensä kiinni havumetsän suojissa tanssiville itikoille. Antti on, mutta sitten toisaalta taas ei. Äkkivilkaisulta mies näyttää tutulta, mutta tarkemmin katsoessa huomaa, ettei tuo ihminen olekaan sama. Ei Antti ole noin kumara, ei noin kalju. Ei noin tyytyväinen.

Marjatta sulkee silmänsä. Hän ei halua antaa pakokauhulle siipiä. Missä hän on? Missä? Hän kuulee Antin, tai kuka tuo kumara ihminen onkaan, tulevan hänen luokseen. Pehmeä kengänpohja tepsuttaa asfalttia. Kuulostaa pikkulapselta. Pikkupojilta.

"Annikki"
Marjatta tunnistaa Antin äänen silmät suljettuina. Hän nauraa, nauraa ulos saakka. Niin, että Antti sen näkee, vaikkei hän näekään Anttia.
"Hyvä jumala sentään! Mitä olet menny tekemään ittelles?"
Antin äänessä on koko ajan enemmän tuttua. Jos Marjatta avaisi silmänsä nyt, tuo vieras tyytyväisyys olisi varmasti hävinnyt miehen olemuksesta. Mutta Marjatta ei avaa. On tärkeää tietää oman maailmansa rajat. On tärkeää tietää, milloin tuo maailma ei yllä omaa ajatusta pidemmälle.

Marjatta kaivaa kangashousujensa etutaskua, ojentaa aarteensa avatulla kämmenellä Antin silmille.
"Tässä"
Hän haluaa Antin näkevän.

Antti tarttuu hänen kasvoihinsa, pakottaa ylähuulen ikenille.
"Sinäkö tämän teit? Vastaa!"
Antti on möreä ollessaan vihainen. Antti haluaa väittää kaikenlaista. Antti haluaa uskoa hukkumisteoriaan.
"Marjatta Havukainen", Marjatta julistaa. Tärkeä nimi. Se olisi helpompi sanoa omassa kodissa, oman pöydän ääressä.
"Älä aloita taas. Marjatta ei oo tehnyt sinulle yhtään mitään".
Antin ääni hiipuu. Antti on väsynyt olemaan vihainen. Antti luovuttaa. Marjatta avaa silmänsä.

Kuistin ovesta kulkee nainen. Käsi nojaa ovenripaan. Pitkäkyntiset sormet kiertyvät, kuin omistajan sormet. Tai varkaan. Naisella on isot tissit, sillä on iso perse. Se antaa ja lutkuttaa. Tuttu nainen. Unista tuttu.
Nainen katsoo häntä kyllästyneenä.
"Tuoko taas", se sanoo.
"Älä tuu nytten, Maiski. Mee sisälle ja soita sinne hoitokottiin. Tää pittää rauhottaa".
Antti puhuu naisen kanssa tuttujen kieltä. Antin ei tarvitse esittää sille ja silti se jää ja makaa Antin vieressä ja haisee hielle sen vieressä.

Antti pakottaa hänet istumaan siihen maahan ja istuu itse viereen.
"Annikki, sää tiiät että tää ei oo sulle hyväksi. Ovat ettineet sua polliisien kanssa".
Marjatta ei uskalla enää kutsua itseään Marjataksi. Antti haluaa kutsua häntä Annikiksi. Kaiketi se on hänen nimensä. Hän haluaisi kertoa Antille omasta hukkumisestaan ja kysyä, oliko mies todella etsinyt häntä poikien kanssa laine laineelta. Mutta nyt silmät ovat auki, ja maailman todellisuus pistää niistä mielen sisään. Hän alkaa luulla, että joku tuntematon on jättänyt vaatteensa rantaan ja mennyt uimaan aikeenaan olla palaamatta koskaan takaisin. On helppo ymmärtää tuota tuntematonta. On helppo haluta olla hän. Samalla tavoin kuin on helppo haluta olla Marjatta. On niin helppo... haluta maata Antin vieressä, niin kuin joskus kauan sitten. Niin kuin Marjatta nyt.

"Pojat", hän sanoo.
"Heillä on kaikki hyvin. Tyttöystävät ja opiskelupaikat", Antti sanoo. "Me tullaan kaikki kattomaan sua taas ensi kuussa".

Nyt todellisuus on näkyvissä valtavana, väreilevänä olentona. Muisto kylmistä kaikuvista seinistä, tuntemattomista ihmisistä, vaaleisiin pukeutuneista viivasuisista hoitajista. Hän on elossa poikien vierailun ajan. Joku on kammannut hänen tukkansa. Vierailun ajan on tärkeää pitää käsiään sylissään, eikä saa tehdä äkkinäisiä liikkeitä.

Mutta hän on elossa kaikki ne minuutit, tunnit, vuorokaudet, viikot, kuukaudet, jolloin kukaan ei käy. Elossa hitaasta sekunnista toiseen, ruokailusta toiseen. Ikkunoista ei näe taivaanrantaa, jotta ihminen tulisi sokeaksi ajalle ja etäisyydelle. Että ihminen jaksaisi olla.

Elossa.




**** LOPPU**** Jaa

10 kommenttia:

SusuPetal kirjoitti...

Vai näin se meni. Ahdistavaa. En haluaisi tuollaisia unia, ajatuksia, tunteita.
Ei.

Hyvin kirjoitettu.

Kari kirjoitti...

Tämä oli hyvä ja jäntevästi kirjoitettu tarina. Totuuden oivalsin vasta tämän osan puolessa välissä.

OldGhost kirjoitti...

tosielämässä tunnen monta annikkia jotka takertuvat antteihinsa.tai joille jostain muusta syystä elossa olo on elämistä ruokailusta toiseen. joskus elossa oleminen edellyttää kuolemista.pahuksen hyvä tarina!

Polga kirjoitti...

Juu, aikastas ikävää. Lopulta =I Mutta tarinana ehdoton, ottaisin vaikka julkaistavaksi!

Isopeikko kirjoitti...

Lupasit ekan osan kommenteissa vastata kysymykseen "Kuka Marjatta on jos hänen ruumiinsa löydetäänkin joesta?" Hyvin vastasitkin.

Taidokas tarina. Loit hienoja mielikuvia elämän totuuksista, siitä, että totuus on erilainen eri ihmisille. Pidän sinun tarinoistasi. Olet taitava.

Allyalias kirjoitti...

Susu, kukapa niitä haluaisikaan. Ne Saadaan pyytämättä... Toivottavasti tuollaisia ei lankea osallemme...

Kari, ja oliko sekään totuus...

Oldghost, voisi tosiaan olla hyväksi kuolla ainakin kerran elämässään. Harvalle vain sattuu sellaista mahdollisuutta. Tai sattuuhan kaikille kerran, mutta siitä ei ole enää elämän kannalta sillä tavalla hyötyä...

Polga, veikkaanpa, että teillä siellä Malmin syövereissä haahuilee vieläkin värikkäämpää porukkaa :)

Isopeikko, on varmasti lopulta hyvä tietää kuka on, jos ei ole se, joka luulee olevansa. Taisimme saada siis tarinalle onnellisen lopun...

Alastalo kirjoitti...

Olipas vahva tarina. Sussa on kyllä pahasti tuota kertojan vikaa. Näitä kyllä lukee mielikseen.

Hansu kirjoitti...

Olipas jännä tarina pikkuisen hourailevasta muorista. Pakkomielle oikeasta elämästä, tunteesta ja ajatuksista.

Almamaria kirjoitti...

Tarina piti otteessaan ihan loppuun asti. Piti huokaista syvään viimeisen lauseen jälkeen. Voi Annikkia.

Hallatar kirjoitti...

Hui...

Tästä voisi tehdä suuren suomalaisen leffan...!