tiistaina, lokakuuta 23, 2007

Surullinen, ahdistava maailma

Aika parantaa haavat, sanotaan. Siitä huolimatta, kun tuuli puhaltaa kaikuvaa ja meluavaa kaupunkiyötä kasvoilleni, minä muistan. Tai paremminkin riipun muistamisen reunalla, osaamatta tunnistaa sen paremmin menneen hahmoa, kuin sitä ympäröiviä sanojakaan. Vaistoan reunan lähinnä äkillisestä halustani heittää takin harteilleni ja hypätä taksiin. Matkustaa jonnekin lämpimään, tai vaikka Ruotsiin edes.

Ja joskus öisin uneksun levottomia unia märästä ja kahisevasta. Poimin märkää ja kahisevaa nyrkkeihini, sitä tarttuu poskeen. Minun haluaisin vain leikkiä, mutta sanaton levottomuus on piirittänyt minut joka suunnasta. Se nostaa minut ilmaan vieraiden äänten ulottumattomiin. Kaiuttomassa kuplassani yritän suunnata aistini jotain tuttua kohti, jotain tuoksua, kenties ääntä, tai kosketusta. Mutta olen yksin.

Silloin herään unestani. Soitan uniselle äidilleni, jonka olen vasta löytänyt uudestaan. Pyydän häntä kertomaan koko tarinan vielä kerran. Jaa

19 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Aikuisena ei aina tiedä, mistä traumat ovat peräisin. Ehkä tämä äiti ja lapsi löytävät toisena aikuisuudessa kuten lohdullisesti visioit.
Terveisin myös yksi tapauksesta järkyttynyt.

SusuPetal kirjoitti...

Surullista. Kaikin tavoin.

isopeikko kirjoitti...

Maailma on epäreilu. Ja kortit jaetaan vain kerran. On sellaisiakin jotka jäävät ihan ilman.

Eleanor Vatsa kirjoitti...

Lapsen osalta pahin on kuitenkin ohitse. Toivottavasti hän saa turvallisen ja onnellisen lapsuuden jossain muualla. Järkyttävää, ettei äitiä otettu hoitoon.

Kuka muuten huomasi, mitä lukee kyltissä, joka on lapsen reitin näyttävässä kuvassa (sen voi klikata isommaksi). Ja lapsi oli menossa opasteen suuntaan.

Allyalias kirjoitti...

Pantteri, tuollaiset hännättömät traumat ovat pahoja. Paljon helpottaa, jos saa vain tietää mistä ne johtuvat.

SusuPetal, totta! Kunpa tällaisia ei tulisi enää uusia.

Isopeikko, samaa mieltä. Silti jokaisen pitää yrittää pelata korteillaan (tai vaikka ilmankin)

Araneida, hieno huomio! En ollut tajunnut katsella kuvaa tarkemmin. Pikku hymykin herkesi, vakavan asian äärellä.

Anonyymi kirjoitti...

"Riipun muistamisen reunalla" - miten hienosti ilmaistu.
Taidan härskisti pistää korvan taakse tulevaa käyttöä varten...

Olli kirjoitti...

Enkeleitä on olemassa..

Allyalias kirjoitti...

Tienpäällä, "häntä pannaan toiseen korvaan, toinen kärsää käyttää", siinä vasta on rivo sekä härski laulunpätkä!

Olli, sanopa muuta. Vai kävisikö tällaista ylipäätään, jos niitä olisi?

Elegia kirjoitti...

Eivät enkelitkään joka paikkaan ehdi. Vaikka niitä olisikin.

Tällä kertaa sivullinen ei sivuuttanut tilannetta. Onneksi.

Kami kirjoitti...

Minkä ihmeen takia tuo sinun nimimerkki kuulostaa niin tutulta. Olen ihan varma että olen jossain törmännyt tai keskustellut tjsp.

Allyalias kirjoitti...

Elegia, onneksi joku tosiaan oli paikalla oikeassa paikassa oikeaan aikaan!

Kami, pahan heitit! Enpä tiedä missä olemme kohdanneet... Kenties asia vielä palautuu mieleen.... Mistäs muuten tiesit tänne tulla? Siitäkin tiedosta voisi kai olla apua...

Anonyymi kirjoitti...

Mahtoi ohikulkijalla olla epätodellinen olo: pieni lapsi konttaamassa pimeässä.
Luin aihetta koskevia uutisia ja toivoa paremmasta tulevaisuudesta lapselle ja äidille vaikuttaisi olevan.

Anonyymi kirjoitti...

Kuinka "nurmet puhkoen" osaatkin kuvata konttaavan maailman, jossa ei vielä sanoja ole. Hän on pieni ja avuton. Sydäntä kouristaa. Hän ja

äiti.

Varjelusta!

Kami kirjoitti...

En minä enää muista. Jostain minä tuon nimimerkin bongasin ja jotakin melkein tapahtui korvieni välissä. Se sama melkein tapahtuminen on kokoajan läsnä. Tuossa nimimerkissä on jotain äärimmäisen tuttua.

Allyalias kirjoitti...

Almamaria, varmaan tosiaan shokki paikalle sattuneelle aikuisellekin. Toivotaan, että viranomaiset osaavat tässä asiassa päättää parhain päin ja lapsen edun mukaan (minulla ei ole muuten sitten aavistustakaan mikä tuo etu on. En tunne tapausta niin hyvin).

Paju, sille, mille ei ole sanoja, ei voi kuvata. Siksi tämä tarina onkin fiktiota, juu. Mutta varjelusta toivon minäkin. Ihan kaikille osapuolille.

Kami, SIISTIÄ ja jännää. Ehkä sinä olet joku blogiyhdenillanjuttuni ja minulla poloisella filmi katki... Toisaalta blogiyhdenillanjuttujen kanssa käytän aina salanimeä (Aliasally), joten tuskin minua siitä tunnistaisitkaan...

Anonyymi kirjoitti...

En minäkään tunne tapausta, toivon tunne tuli siitä että kerrottiin äidin vapautuneen oman äitinsä ja tukiverkon haltuun. Ajattelin, että on suurempi mahdollisuus onnistua kun ei ole ihan yksin.

Allyalias kirjoitti...

Almamaria, toivoa onneksi on! Toivottavasti tukiverkosta löytyy molemmille tukea ja turvaa elämän merillä.

Kami kirjoitti...

Mikä ihme on blogiyhdenillanjuttu?

Allyalias kirjoitti...

Kami, ensin postaillaan kännipostauksia ja lähetellään kännikomentseja. Sitten tavataan joku, jonka kanssa synkkaa tonnilla. Vannotaan ikuista blogiystävyyttä ja keskustellaan kunnes aamu valkenee.

Myöhemmin ollaan kuin ei tunnettaisi ja deletoidaan mese-osoitteet tietskarilta :)