Palikka

Palikka oli esineenä kaunis. Se oli valmistettu lakatusta tammesta ja sen pinta tuntui peukalon alla sileältä. Kooltaan se mahtui juuri ja juuri piiloon aikuisen miehen nyrkkiin, mutta se oli kuitenkin tarkoitettu kätkettäväksi tarkasti vartioituun holviin, väärien käsien ulottumattomiin.

Puisen kuoren sisälle oli piilotettu monimutkainen, vuosien kehittelytyön tuloksena aikaansaatu mekanismi, jonka tarkoitus oli estää palikan myrkyllistä sydäntä valumasta ulos vahingossa. Maria puristi esinettä sormiaan vasten. Hän ei ollut nähnyt sitä kymmeniin vuosiin.

Maria palautti mieleensä päivän, ne olosuhteet, joissa oli tullut ehdottaneeksi eräänlaisen takaportin, varauloskäynnin luomista. Silloin hän oli ollut nuori, ei edes neljääkymmentä vielä. Intomielisyys oli ehdotusta edeltävien vuosien varrella kuihtunut omaan mahdottomuuteensa ja sen vapauttamalle maaperälle oli itänyt kitkerä kyynisyys. Ihmiset olivat tuntuneet autuaan välinpitämättömiltä ympäristössään tapahtuvien muutosten suhteen; he lisääntyivät hallitsemattomasti, elivät yhä vanhemmiksi ja lopulta kieltäytyivät tykkänään kuolemasta.

Maailma oli muuttunut nopeasti, mutta ihmiset olivat sopeutuneet. Toisin oli luonnon tilanne. Veltoista suojeluyrityksistä huolimatta suuri osa eläin- ja kasvilajeista eli viljeltyinä ja maaperä ja vesistö puhdistuivat liian hitaasti onnettomuuksien jälkeen. Maria oli seurannut kehitystä ylävätsa kroonisesti ahdistuksesta kuristuneena ja vannonut käyttävänsä varauloskäyntiä ennen kuin olisi liian myöhäistä pelastaa elämä. Ihmiset olivat vaikuttaneet unohtaneen koko ympäröivän todellisuuden, he olivat kääntäneet katseensa sisäänpäin ja ajoivat omaa etuaan kokonaiskuvaa näkemättä.

Maria huomasi sormiensa näyttävän vanhoilta kilpikonnan tassuilta. Viimeksi hän oli pidellyt palikkaa käsissään rypyttömin sormin. Vaikka ikääntymisprosessi oli aikoja sitten onnistuttu pysäyttämään, ihmiset eivät olleet vielä onnistuneet estämään käsiä vanhenemasta. Maria piti käsistään. Niitä katsellessaan hän tunsi menneiden vuosikymmenten huokaavan jostain kaukaa. Hän ymmärsi olevansa nyt tilanteessa, jonka oli kuvitellut kovin erilaiseksi kauan aikaa sitten.

Hän ei ollut kuvitellut väsymystä. Ei epäröintiä, eikä pelkoa. Jos hän avaisi palikan ja vapauttaisi sen sisällön, hän vapauttaisi samalla maapallon raskaasta taakastaan, jota se itse ei kyennyt millään ravistamaan selästään. Ihminen lakkaisi olemasta. Elämä saisi mahdollisuuden. Silloin kauan sitten ajatus oli tuntunut riemastuttavalta, jalolta ja ylevältä.

Nyt Maria oli väsynyt. Hän ei ollut varma itsestään, eikä palikasta, rakkaasta varauloskäynnistään, jonka olemassaolon turvallisessa varjossa hän oli saanut edes osan elämänsä öistä nukuttua. Hän sulki silmänsä, sujautti esineen huokaisten laukkunsa turvallisimpaan taskuun ja narisutti vetoketjun kiinni hiljaisessa huoneessa.

Tarinamaanantain aiheena on palikka. Jaa