Enhän minä tahdo udella, mutta...

"Hei rouva hei! Odottakaas... Vai neitikö se on, kun ei kauempaa tahdo tunnistaa? Nuuoori neitohan se siinä, eikö niin? Tuskinpa ylioppilas vielä. Sopiiko sitä kysyä minne suuntaan sitä ollaan menossa, vaikka arvaanhan minä sen jo sanomattakin. Kaupungillehan sitä viikonloppuna... noin pienessä hamosessa. Eikö neidon jalkoja palele, kun on noin ohuet sukkahousut jalassa? Mielelläänhän sitä tuollaisia sääriä katselee, mutta oi voi voi sentään, kuinka niitä illalla kylmä kalvaa. Onkohan niitä kukaan neidolle lämmittämässä, vai pitääkö yksin käpertyä peiton alle? Vaan taitaapa tuolta kaupungilta löytyä monta vapaaehtoista lämmittäjää, eikö vain? Kyllä setäkin tarjoutuisi, usko pois, mutta eipä taida noin nuori neito tällaista vanhaa ukkoa huolia. Setä kyllä lämmittäisi ja pitäisi hyvänä aamuun asti, suukottelisi ja rutistaisi syliin. Eikö ole pojilla tapana olla jo housut jalassa ja ulko-ovella kun naisella alkavat vasta varpaat lämmitä?

Saanko ihan uteliaisuuttani kysyä, mistä tuo takki mahtaa olla ostettu? Se on kyllä niin hyvin istuva, että harvoin näkee. Neidolla taisi olla melkoinen työ sovitella noita nappeja kiinni lähteissään. On niin piukka, että soi! Pitää olla sitten varovainen kotiin palatessaan, ettei poika repäise innostuksissaan takkia auki niin, että napit lentelevät. Eivät ne jaksa, nuoret miehet, nappien kanssa näperrellä. Vaan mitäpä luulet? Tokkopa näilläkään töppösormilla saisi tuollaisia hepeneitä nuoren neidon yltä riisuttua... Neidon pitäisi itse pujotella takki auki. Setä vaan seuraisi kärsivällisenä vierestä, vaikka kestäisi kuinka kauan. Vaan entäpä jos neito olisikin sedän kanssa niin innoissaan, että takki repeäisi? Kuka noin kauniin, piukan takin osaisi paikata? Tulisiko neidolla siitä suru puseroon? Kyyneliäkin vaikka valuisi poskea alas... Silloin setä kyllä keräisi joka kyyneleen töppösormiinsa, ottaisi syliin ja suukottelisi niin kauan, että olisi hyvä mieli taas. Setä ostaisi vaikka uuden tuollaisen takin, jos vain olisi varaa.

Ovatko neidon rinnat muuten kokoa c vai d? Itse olisin enemmän taipuvainen sanomaan d, mutta saatan erehtyä. Nykyaikana kun on niitä uusia konsteja... Ennenaikaan, silloin kun setä oli nuori, hän oli aika haka arvioimaan neitosten kuppikokoja. Kyllä olisi sedällä monta tuhmaa tarinaa niiltä ajoilta. Mutta tuskinpa noin säädyllisen oloinen nuori neito tahtoo kuulla niistä yhtään? Korvannipukat siinä vain helahtaisivat punaisiksi ja sitäpä kollit sitten kaupungilla ihmettelisivät. Tohtisiko neito kertoa, että tällainen, partainen vanha setä on saanut korvat niin somasti punoittamaan suputtamalla niihin liian tuhmia juttuja? Tuollaiset täyteläiset nuoren neidon rinnat, lyhyet hameet ja sorjat sääret saavat tällaisen vanhan ukkoparan ihan hämilleen. Saisiko sitä ihan nöyrimmin lähestyä ja pitää neitoa kädestä hetkisen? Neidolla on varmasti hyvin sileä ja pehmoinen iho kämmenselässä. Iltapäivällä, suihkun jälkeen neito on varmasti levittänyt siihen aloeveeraa. Arvaanko väärin, jos epäilen, että neito on levittänyt aloeveeraa noihin säihkysääriinsäkin ja muuallekin kehoon? Nyt jos setä tuoksuttelisi neitokaisen napaa, niin sieltä varmaan vielä häivähtäisi vartalovoiteen tuoksu. Oi, sellaisen muiston kanssa olisi hyvä lämmittää yksinäistäkin iltaa... kun olisi edes kerran päässyt kunnolla nuuskaisemaan. Ja hajuvettä korvan takaa. Sirotteleeko neito pikkuisen tuoksua reisilleenkin? Poikasia varten, pieneksi yllätykseksi? Sallitko sedän haistaa neidon rannetta pikkuisen? Ihan pieni aistinautinto tällaiselle hylkiölle? Setä laittaa silmät kiinni ja ajattelee, että onkin siinä tuoksuttelemassa neidon kylmettyneitä pikku reisiä... tuoksuttelemassa, suukottelemassa, pitämässä hyvänä. Mikäs siellä reisien yläpäässä odottaa innokkaita poikosia? Niitä se odottaa, vaan ei setää ollenkaan, eihän? Uskaltaisiko setä ihan pikkiriikkisen ajatella sitä aarretta, jota joku kolli pitää tänä iltana hetken hyvänä. Setä jaksaisi aamuun saakka... Ei setä kehtaa edes niin tuhmia asioita ajatellakaan noin viattoman oloisesta neitosesta. Mutta sallitko, että setä ottaa hetkeksi kädestä, tuoksuttaa pikkuisen rannetta, pistää silmät kiinni, ja ajattelee ihan pienen hetken tuhmaa ajatusta? Setä tulisi siitä niin onnelliseksi! Ihan silmät vettyisivät kiitollisuudesta. Ihan hetken vain setä ajattelisi sitä pyhintä, jota setä ei koskaan pääse koskaan itse pitämään hyvänä.

Saisinko ihan uteliaisuuden vuoksi kysäistä, sattuvatko neidon alushousut olemaan ohutta, mustaa pitsiä? Sellainen saisi sedän kyllä jo ajattelemaan niin tuhmia ajatuksia, ettei sellaisia sovi noin kunnialliselle neidolle paljastaakaan..."

Pakinaperjantai

Jaa

Katkeran kotirouvan muotokuva (Jatkokertomus, päätösjakso)

Katkera kotirouva on noin 35-40-vuotias monilapsisen maalaisperheen emäntä, joka on saanut synnyinlahjakseen perin pessimistisen elämännäkemyksen ja happaman luonteen.

Osa 1 ja osa 2

Hehkeä ulkomuotoni herätti ansaittua kateutta porsliininmaalauskurssin päättäjäiskahveilla, sillä edellinen ilta oli jättänyt jälkensä kaikkien muiden kurssilaisten naamatauluihin. Pahimmassa kunnossa oli tietenkin hyvin luonnottoman näköisesti kahdelle sorkalle vaivautunut maalaispalvi. Vaaleanpunakka iho oli saanut sinne tänne tummaa sävyä edellisen illan tappelunnujakassa. Huomasin ilokseni, että olin onnistunut niinkin voimakkaassa lonkerohumalassa nyhtämään kunnioitettavan tupon vastustajani hiuksia. Ohimon yläpuolella paistoi kappale helakkaa päänahkaa. Sikkarasilmät olivat ulvomisesta melkein kiinni turvonneet, mutta silti emakko siristeli minua kohti pienistä silmäaukoistaan ja yritti ilmein tehdä tiettäväksi, ettei minun läsnäoloani oltu kaivattu yhteiskahvitukseen.
"Älä huoli. Nythän sinä olet niin kuin Xambelin Najomi yltiöpäisen hiustenpidennyksen jälkeen. Paitsi tietenkin hyvin paljon rumempi".
Mielestäni sutkautus oli loistava, mutta kukaan kurssilainen ei yhtynyt ilkamointiini. Syykin selvisi pian. Muotokuvani maalannut muori oli saanut sairaskohtauksen liian rasittavan illan jälkeen ja makasi nyt vihanneksena tai jonakin vastaavana alkueliönä sairaalassa. Sytytettiin kynttilöitä, pidettiin hiljainen hetki ja ehdotettiin yhteistä rukousta (ajatus onneksi tyrmättiin). Minä olin tietenkin huojentunut uutiset kuullessani. Olihan mummelin kohtaaminen ollut minulle melkoisen vaivaannuttavaa potan varastamisen jälkeen. Heitin yläkertaan pienen toiveen, ettei sitä tutisevaa maanvaivaa tultaisi enää meidän kylässämme näkemään.
Käytin ensimmäisen tilaisuuden lähteä. Mielihyväkseni kuulin muiden kurssilaisten puhuvan virkeästä ulkonäöstäni, ja ihmettelevän, ettei kasvoillani ollut edes tutisevan muorin kynnen raapaisua, joka oli ollut vielä illalla selvästi nähtävissä. Nyt muistini alkoi palautua. Muori oli tosiaan ollut sisukas pieni gerbiili. Ennen lattialle nujertumistaan hän oli ehtinyt raadella kasvojani pitkällä kynnellään. Heti kotiin päästyäni tutkin kasvojani peilistä paljon normaalia tarkemmin. Naarmusta ei tosiaan ollut jälkeäkään. Olin hetken ymmälläni, mutta muistin sitten pottani ja toiveen, jonka olin tullut tehneeksi. Nostin kusikupin käteeni ja menin tiiraamaan sitä oikein luonnonvaloa vasten. Eikö vain muotokuvan pinnassa, koko posken ylitse, kulkenut punainen viiru, aivan kuin naarmuni olisi siirtynyt tuohon kuvaan. Pakkohan se on yliluonnollisiin uskoa, kun on kerran nähnyt ihkaelävän emakon kulkevan kahdella jalalla ja maalaavan sinisiä kukkia kahviastiastoon! En minä silti aivan hetkessä uskonut onneani, mutta sainpahan hyvän syyn lähteä jo toisena iltana peräkkäin raitille rälläämään...

Kuukauden kuluttua elämäni oli muuttunut melkoisesti. Olin kyläpahaseni sosiaalisen elämän keskittymä, päiväperhonen, jonka nimi oli jokaisen huulilla. Olin noussut yleiseen tietoisuuteen suuremmaksi ja puhutummaksi kuin kunnan kiinteistönhoitaja säälittävine rattijuopumuksineen. Minä olin paikallisen pubin rivassa kiinni ensimmäisenä aamulla ja samassa rivassa roikuin illan viimeisenä asiakkaana. Meitä oli muitakin, mutta ne toiset näyttivät päivä päivältä rähjäisemmiltä, kun minä taas vaikutin kaunistuvan entisestäni. Vaikka olin usein yön pimeydessä nelinkontin pubin takana kulkevan ojan kasteheinäisellä penkalla, polvet mudassa, hame korvissa ja kiinteistönhoitaja pusertumassa huohottaen hiusrajaani vasten, olin jo muutaman tunnin kuluttua silkkaa priimatavaraa. Minun ei tarvinnut juuri nukkua, ei syödä paljon mitään. Sain keskittyä elämän nautintoihin ja ammentaa niistä kyltymättömästi, ilman, että minun piti maksaa sitä hintaa, jonka kaikki muut maksoivat elämän elämisestä.
Tunsin olevani ruhtinatar tai jopa suorastaan jumala. Minua palvottiin, mutta eniten kaikista palvoin itse itseäni.

Mutta kuten kaikki kaunis, päättyi tämä ihana vaihe elämästäni äkillisesti ja hyvin brutaalilla tavalla. Eräänä aamuna, vain pari tuntia nukuttuani, nousin sängystä ja raahustin peilin eteen. Tunsin oloni hyvin väsyneeksi ja suussani maistui isoäidin valurautapannun eltaantunut muikkurasva. Katsoin itseäni peilistä, enkä voinut kauhultani edes huutaa. Peilistä tuijotti turvonnut, harmaaihoinen, puhkinaitu kammotus! Se en voi olla minä, oli ensimmäinen ajatukseni. Vaikka kyllähän minä jo silloin tajusin, että lumous oli rikkoutunut ja että sain nyt kannettavakseni vaiherikkaan kesäni jäljet. Polveni olivat melkein kuopilla pubin takana olevan ojan penkan konttimisesta, leukaluu oli jonkun aikaisemman tappelun jäljiltä kipeä ja iho mustelmainen. Otsahiuksetkin olin perkele soikoon mennyt nyhertämään Puhakantien Pertsan vasta teroitetulla keittiöveitsellä. Nyt kasvojani kehysti puolen sentin mittainen, pystyssä sojottava sänki, aivan kuin olisin repäissyt kiinteistönhoitajalta viikset päästä ja liimannut omaan kupoliini. Kaiken hyvän lisäksi kuulin tutun äänen pajattavan olohuoneessani. Kiedoin koko kamaluuteni päiväpeittoon ja läksin häätämään Manta Lindströmiä (isoäitini, kulmakunnan suurin kusettaja ja manipuloiva psykopaatti) pahentamasta entuudestaan elämäni pahinta päivää.
Manta seisoi keskellä olohuonetta pottani kädessään. Olisi pitänyt arvata, että kaikki oli jotenkin Mantan syytä. Se ämmä osasi pilata kaiken pelkällä läsnäolollaan!
"Elä tuu tänne. Haisoo. Kävin juuri paskala".
"Pottaako käytit? Olisit käyttänyt huussia".
"Ko se jysähti se paska niin vauhila että ei kerenny. Tuli lusikallinen housuunkin. Sussentään, tällä kertaa tohtori määräsi tehokkaat ropit paskaumpeen! Saman tien ku törkkäsin kusikupin tuohon matole ja pyllistin, ni sillo lensi nii että ropina kävi. Ennoo koskaan nähäny ettois mikkää ollu niin paskasa ku tämä potta".
Manta ojensi pottaa minulle, mutta ei tullut kuuloonkaan, että olisin sen ydinjätteen enää käteeni ottanut. Huomasin kuitenkin, että muotokuvani oli kadonnut astian kyljestä.
"Se oli tuohon ulukoreunalle tullu niin sitkiä tappaus että saipi ihan tuskasa hinkata astiaharjala että lähti. Vaa nyt on puhas. Katopa ku kiiltää".
Olin niin masentunut, että en kerran elämässäni alkanut nyrkkitappeluun ja/tai sanaharkkaan tilaisuuden saatuani. Tunsin vihaa, pettymystä ja raivoa hivuttautuessani oman huoneeni kätköihin. Tiesin, että tulisi vielä päivä, jolloin jo jaksaisin kostaa Mantalle kusilevyllä. Mutta ensin minun piti saada olla vähän aikaa yksin... aivan yksin.

Vaikka olin ensimmäiset viikot ihan järkyttävän näköinen, sain onneksi vähitellen restauroitua edes osan ulkonäöstäni takaisin. Päälakiviikset kasvoivat takaisin normaaliksi tukaksi ja niin edelleen. Polvet nyt olivat parkkiintuneet vielä pitkään, mutta eipä ollut kroppakaan sellaisessa kunnossa, että sitä olisi minihameessa esitellyt. Sitten sitä meni naimisiin ja alkoi tehdä lapsia... ja tuhot ulkonäössä olivat sitä luokkaa, ettei sellaisia saisi aikaan edes vuosikausien kokopäivätoimisella ryyppäämisellä ja irstailulla. Vaan sama rapistuminen se kävi muutkin kylän ämmät läpi. Näkisittepä sen rasvaa tirisevän pekonivalaan nyt! Kyllä minun kelpaa katsoa itseäni peilistä, kun häneen vertaa. Vaikka lumous haihtui, on maailma silti vielä oikeudenmukainen paikka!

LOPPU

Jaa

Katkeran kotirouvan muotokuva (Jatkokertomus, osa 2)

Katkera kotirouva on noin 35-40-vuotias monilapsisen maalaisperheen emäntä, joka on saanut synnyinlahjakseen perin pessimistisen elämännäkemyksen ja happaman luonteen.

Osa 1 täältä

Jonkin aikaa kaikki jatkui ennallaan. Parittoman viikon maanantaisin osallistuin porsliininmaalauskursseille entiseen tapaan, paitsi yritin toki vältellä parhaani mukaan joutumasta puheisiin pottaansa itkevän muorin kanssa. Kurssilaiset harmittelivat tietenkin kilvan kadonnutta yöastiaa ja siihen maalattua, ihmeen ihanaa kuvaa.

Muutos tapahtui vasta kurssin "kevätriehan" yhteydessä, jos nyt yli-ikäisten tanttojen illanviettoa lähikuppilassa voi sellaisella nimellä kutsua. Voitte uskoa, että tuon illan aikana kahvilikööri virtasi ja neulontaohjeita kirjoitettiin intoutuneen boheemissa hengessä lautasliinoihin. Vaaleanpunainen oli elementissään; pinkit verryttelyhousut paljastivat vakoa vain aavistuksen verran vähemmän kuin Seppälän teiniosastolta ostettu trikoopaita. Lippalakin takareiästä keikkui vaaleanpunertava, kikkarainen poninhäntä. Vaaleanpunainen viihtyi tanssilattialla. Vaaleanpunaisen eteen kannettiin sinisiä enkeleitä. "Tulkaa vaan, kunhan tulette metrin välein", vaaleanpunainen räkätti jo melkein jonoksi muodostunutta ihailijalaumaa.
Katselin, kun tuolle vastenmieliselle sikkarasilmälle laulettiin karaokeserenadeja ja kuinka kymmenen rattijuopumustuomionsa vuoksi kyläyhteisön tietoisuuteen tullut kunnan kiinteistönhoitaja painoi nenänsä tursuavaan rintavakoon. Ravintolan edessä käytiin pienimuotoisia nujakoita milloin persjalkaisen kinkkukiusauksen kunnian pelastamiseksi, milloin oikeudesta saattaa tuo hyvin proteiinipitoinen köyhäinapusäkki kotiovelle saakka.

Minä join lonkeron toisensa perään ja sanon suoraan, että vitutti. Vaikka tiesin päärynänmallisen maksamadonnan suosion johtuvan vain siitä, että olin itse aivan liian kaunis oksennuksenhajuisten kantapeikkojen iskettäväksi. Mitä enemmän lonkeroita join, sitä ärtyneemmäksi tulin. Kahviliköörin innoittamat kurssilaiset olivat intoutuneet piirtelemään lautasliinoihin neulontaohjeiden sijaan seksiasentoja, rattijuoppo kiinteistönhoitaja oli siirtynyt imemään fritsuja vaaleanpunaisen kaulaan ja minä vain istuin toimettomana haistelemassa juomastani nousevaa käyneen sitrushedelmän löyhkää. Tiesin, että seuraavana aamuna olisin kamalassa krapulassa ja silti pitäisi jotenkin raahautua porsliinikurssin päättäjäiskahville...

... Jossain vaiheessa hämärtyi. Heräsin seuraavana aamuna muistaen huteria välähdyksiä itsestäni roikkumassa kaksin käsin miss Piggyn saparossa, nujertamassa tutisevaa mummelia lattialle lukemattomien neuleohjeiden ja seksiasentoihin jähmettyneiden tikku-ukkojen sekaan ja kourimassa vastahakoisen kiinteistönhoitajan innotonta etumusta. Vaivuin peiton alle odottelemaan krapulaa, morkkista, pelkotiloja, unta, kuolemaa, mitä tahansa. Mutta mitä kummaa? Oloni oli täysin normaali. Hivuttauduin hitaasti istualleni. Aurinko ei satuttanut silmiäni, eikä suussakaan maistunut koiranpaska au naturel. Nousin seisomaan. Ei huimausta, huteruutta tai sekavuutta. Kävelin peilin eteen ja jäin tuijottamaan kummissani. Oli, kuin olisin juuri viettänyt kuukauden kylpylä- ja plastiikkakirurgiasiivellä varustetussa hermoparantolassa. Kasvoillani ei näkynyt jälkeäkään edellisyön raskaasta ryyppäämisestä.

Olin tietenkin vain onnellinen säästyessäni kerrankin huonon elämän aiheuttamilta seurauksilta. Mutta kurssilaisten kahvitukseen minulla oli jo kiire. Maatessani sängyllä ja kiskoessani muristen liian pieniä ja liian ohuita sukkahousuja jalkaani, sattui katseeni potan kylkeen maalattuun muotokuvaani. Kuva näytti nyt nuhruiselta; arvoituksellinen hymy oli muuttunut hienoiseksi irvistykseksi ja eikö vain toisen silmän ympärillä komeillut musta rengas juuri sillä kohtaa, johon muistelin muorinrahjan minua lattialla kiemurrellessaan tirpaisseen? Olin ensin aivan ymmälläni. Mutta sitten muistin, mitä olin taannoin toivonut. Ehkäpä hyville ihmisille tosiaan tapahtuikin hyviä asioita!

- viimeinen osa seuraa, kunhan jaksan sen kirjoittaa -

Pakinaperjantaissa maalaus Jaa

Katkeran kotirouvan muotokuva (Jatkokertomus, osa 1)

Katkera kotirouva on noin 35-40-vuotias monilapsisen maalaisperheen emäntä, joka on saanut synnyinlahjakseen perin pessimistisen elämännäkemyksen ja happaman luonteen.


Minä olen ikäisekseni melkoisen vetävä nainen, mutta 18-vuotiaana olin todellinen kaunotar. Niihin aikoihin kävin parittomien viikkojen maanantaisin porsliininmaalauskurssilla ja siellä eräs eläkeläisrouva kiinnitti ulkonäkööni erityisen paljon huomiota.
"Anna minun maalata sinun kuvasi. Olin nuoruudessani muotokuvamaalari".
Muorin käsi vipatti kuin pikkuisen epäkesko sauvasekoitin ja nenän edessä oli laakea (kenties vähän käytetykin) emalipotta.
"Minuahan ei kusikuppiin maalata! Kuinka kehtaat ehdottaakaan?"
Muori oli tietenkin pettynyt, ja nostipa jopa käden rinnalleen muistuttaakseen muita paikallaolijoita kuolemansa läheisyydestä. Minuun eivät sellaiset konstit tepsineet, olihan isoäitini kuuluisa Lindströmin Manta, kulmakunnan suurin kusettaja ja manipuloiva psykopaatti. Tuo muori tutisevine käsineen oli pieni tekijä Mantan rinnalla, ja veti viimeisiään jo muutenkin. Sitä ei kukaan pienellä hyväntahtoisuudella muuttaisi.
Tietenkin juuri sillä hetkellä koko porsliininmaalauskurssin luotaantyöntävin nainen, sikkarasilmäinen ja töpselikärsäinen pieni vaaleanpunainen emakko, päätti työntyä ryntäät tutisten mummelin näköpiiriin.
"Maalatkaa minut, rouva. Saatte luvan maalata minut alusastiaanne".
Mummeli ei näyttänyt olevan kovin mielissään, mutta en ollut minäkään. Kenties kyseessä oli vain erään vapisevan kalkkunan kuhmuinen potta, mutta mitä ihmiset siitä ajattelisivat, jos potan kyljessä komeilisi minun sijastani tuo alamittainen tonttu-akka? Enhän minä voinut sallia tuon ihmisen muodon ottaneen alatoopin talloa minun asemaani porsliinikurssin kauneimpana naisena!
"Minä suostun kusikuppisi malliksi", sanoin niin arvokkaasti kuin kykenin. Muori oli tietenkin äärimmäisen ilahtunut saadessaan malliksi jotain muuta kuin kaksoisleukaa toisensa perään. Hän aloitti työn siltä istumalta.

Muutaman parittoman viikon maanantain jälkeen potan kyljessä komeili minun kuvani. Olihan se hieman amatöörimäinen raapustus, mutta kuitenkin huomattavasti hienompi kuin kukaan kurssilainen olisi osannut muorinrahjan tutisevia käsiä katsellessaan aavistaakaan.
"Ihmeellisen kaunis kuva", kaikki sanoivat. "Ja tuo hymy on niin arvoituksellinen".
Kuinka olisin voinutkaan olla totinen katsellessani vaaleanpunaisen vastustajani karvasta pettymystä, jota hän ei osannut lainkaan peittää. Minä olin nöyryyttänyt hänet pahemman kerran, sen tiesivät kaikki. En olisi voinut olla tyytyväisempi nähdessäni, kuinka tympeitä ja merkityksettömiä, vaaleansinisiä sydämiä, hän maalaili kahviastiastoonsa. Niistä kipoista tulisi tuskin perintökalleuksia ja kirpputoriltakin ne naurettaisiin pihalle.
"Onpa harmillista, että meidän ihmisten kauneus on haihtuvaista, kun kuva puolestaan ei aikaa kavahda".
Niin. Se oli kyllä hirvittävä vääryys. Minun naamani alkaisi roikkua, ruumiini poimuilisi ja leukaperät kasvaisivat karvaa, samaan aikaan kun tuo kuva säilyisi kauniina, vaikka koko palvelutalon väki kävisi illasta toiseen sen äärellä tarpeillaan.
Niin minä tein sen, minkä kuka tahansa itseään kunnioittava nainen olisi tehnyt. Minä sieppasin potan itselleni ja tungin sen sukkahousuihini. Yritin olla ajattelematta emaliin lohjenneista halkeamista mahdollisesti uhoavaa kusen hajua, vaan suorin kotiin ennen kuin joku kyläläinen alkaisi luulla minun olevan tiineenä hameen alla pönköttävän potan vuoksi.

Illalla laitoin potan yöpöydälle viereeni. Kuva oli lampun hämärässä vieläkin kauniimpi kuin porsliininmaalauskurssilla ja hymyni tosiaan näytti kiehtovalta. Rukoilin mielessäni, rukoilin kiihkeämmin kuin mitään muuta, että tuo kuva vanhenisi minun sijastani ja että minä saisin ikuisesti pitää kauneuteni itse. Sillä - toisin kuin tuo kuvajainen - osasin minä takuulla pitää huolta siitä, ettei palvelutalon väki tekisi tarpeitaan minun niskaani.

- Jatkuu -

Pakinaperjantaissa aiheena maalaus Jaa

Ananas

Vieraat ovat ihan pian oven takana, mutta sitä ennen pitäisi ratkaista ananaksen kohtalo. Suuri, karhea, pykäläpintainen ananas. Vihamielinen ja eksoottinen. Nyt se seisoo keskellä keittiön pöytää, mutta sitä ennen se matkasi kaukaisilta pelloilta, julistettiin lahjakorin valtiaaksi, käärittiin runsaaseen sellofaaniin banaanien, appelsiinien, viinirypäleiden ja muiden turvallisten hedelmien kanssa. Tuo turha pallo kuljetettiin hirmuiset matkat periaatteessa hänen kuusikymmenvuotisjuhliensa kunniaksi. Ja nyt se seisoo keskellä keittiön pöytää ja ikään kuin uhkaa viiltää kovilla ja terävillä lehdillään kaikki, jotka yrittävät siirtää sitä paikaltaan. Minne tuollaisen voisi jättää vartioimatta, pelkäämättä, että se alkaa salassa versoa ja lonkeroida?
Hän tietää, mitä ajatuksia ananas muissa herättää. Tuollainen valtava, huikentelevainen hedelmä. Kuka kunniallinen ihminen pitää jotain noin makeaa ja näkyvää, jotain noin valtavaa vain itseään varten? Ne luulevat, että hän on alkanut peräämään nuoruuttaan takaisin, että on nyt kuudenkymmenen iässä mennyt sekaisin ja tahtoo maistaa uusia makuja ja upottaa hampaansa yltäkylläisiin kokemuksiin. Pian - niin ne kuvittelevat - hän istuu jo Sisilian sikajuhlien äänekkäässä tunnelmassa, pää takakenossa, antamassa nuoren miehen kaataa punaviiniä karahvista suoraan suuhun.
Tuollainen hedelmä saa naisen kaipaamaan, niin vieraat varmasti uskovat. Se vaatii miestä sitä nujertamaan, lyömään sen kahtia yhdellä macheten iskulla ja tarjoilemaan sen satiinisessa aamutakissa istuvalle naiselleen kauniina, säädyllisinä kuutioina. Vieraat kuvittelevat hänen luulevan jotain enemmän itsestään. Ne pilkkaavat häntä selän takana, nauravat vanhaa naista ja tämän tuoksuvaa ananasta. Ne sanovat hänen haaveilevan iltaisin ruskeista ja jäntevistä poimijoista, päättymättömistä ananasviljelmistä, pölystä ja valkoisesta auringosta, joka piilottaa säteitään noihin kultaisiin hedelmiin.
Sanovat, että hän ei ymmärrä tyytyä säilyketölkkeihin. Että pitäisi jo ymmärtää. Hänen on tehtävä jotain ananakselle ennen kuin vieraat tulevat. Hänen on jätettävä se pimeään, täysin vartioimatta, vaikka se versoisi ja lonkeroisi. Hänen on pidettävä ikkunaa auki. Muuten ne heti sisään tullessaan pysähtyvät, nuuhkivat terävästi ilmaa ja sanovat että täällä tuoksuu muutokselle.

Jaa

Lorisemaan käyneestä naisesta

"Hei Tiitu! Pitkästä aikaa! Sinähän näytät iloiselta".
"No joo... Ennen sitä tuli itkeskeltyä melkein joka asiasta, mutta kävin tässä vasta hypnoosissa, eikä ole enää tarvinnut itkeskellä. Nyt minulta pääsee porun sijaan loru".
"Enpä ole moisesta kuullutkaan, mutta kiva kun toimii. Mitä muuta kuuluu?"
"Mitäpä tässä..."
"Entä Veikko? Mitäs miehesi elämään?"

" Veikko kunnoton, ai ai ai
naista vierasta nai nai nai
taudin äkäisen kai kai kai
vaimo palkaksi sai sai sai! "

"EEEIKÄ! Voi kuinka ikävää! No minä kyllä kuulinkin vähän huhuja, mutta en olisi koskaan todeksi uskonut".

" On jatkunut tätä jo tovi.
Käy mielessä naapurin Asta
ja naapurin valtava povi
mä viimeksi tiedän vasta. "

"Vain niin. Vai SE Asta. Taitaa olla kova iskemään varattuja miehiä. Ja muutenkin taitaa luututa ravintoloita viikonloppuisin".

" On Asta melkoinen narttu.
Ennen miehiin se tarttu.
Mut juomisen lopetti vasta,
nyt odottaa Veikon lasta. "

"Se petturi! Se lumppu! No, taitaa olla parasta, että siirryt vain elämässä eteenpäin. Miten sinun vointisi... kun käsitin, että joku tautikin siinä vaihtoi omistajaa".

" Kun vähitellen illan hämärässä,
nuo karvamönkiäiset esiin käy
ja kihisevät kiilusilmin pimeässä
- ei niistä totisesti muuta näy - . "

"Ahaa. Ei kannata olla lainkaan huolestunut. Nuo tuollaiset on ihan helppo hoitaa. Apteekista saa jotain linimenttiä. Kenelläpä sitä ei olisi nuoruudessaan ollut kaikenlaisia kokemuksia".

" Mä vahingon kiertämään laitan.
ja itseeni kylällä naitan,
Ja huudan, et "ihana onni",
on Masakin melkoinen sonni!"

"No niin... Sehän kuulostaa reippaalta. Vaan et kai sinä vain minun Masaani tarkoita? Tiitu?"


Pakinaperjantain aihe on Loru Jaa

Kokonaisotollinen nuori mies/nainen

Voi, kuinka suloinen mies pubin ikkunapöydässä nojaileekaan tuoppiinsa! Minun oli tarkoitus pysähtyä vain hetkeksi, juoda kupillinen kahvia, ja jatkaa matkaa linja-autolle. Mutta heti sisään astuessani tuo mies kiinnitti huomioni magneetin lailla ja sai minut tilaamaan lonkeron. En ilkeä tunkea viereen istumaan, on iltapäivä ja pubi on täysin tyhjillään. Minä istuudun sen verran lähelle, että saatan katsella häntä... Ja hänkin minua niin halutessaan.
Miehellä on leveän näköiset hartiat. Löysä huppari peittää valitettavasti tarkemman arvioinnin, mutta vahvahan mies on, kuten kaikki ikäisensä. Varmaankin siinä istuu joku rakennusmies työpäivänsä päätteeksi. Kasvot ovat kapeahkot, ja katse hyvin vakava. Ilme on juuri sellainen, että tekisi mieli mennä sen luokse ja laittaa se hymyilemään. Lonkero maistuu pesuaineelta, mutta minä juon sitä urheasti ja annan bussin mennä.
Kestää kauan ennen kuin mies nostaa katsettaan sen verran, että huomaa minut. Yllättäen kasvoille nousee kovin kiinnostunut ilme. Minulla menee melkein lonkero väärään kurkkuun. Monta monituista vuosikymmentä sitten on hänen ikäisensä viimeksi kiinnostunut aivan ensisilmäyksellä. Mies nousee, ottaa tuoppinsa ja tulee minun pöytäni viereen seisomaan. Huomaan hänen olevan hieman humalassa, mutta tässä tilanteessa se on vain hyvä asia. "Sinä näytät tutulta. Me ollaan kyllä tavattu jossain", mies sanoo.
"Istu", sanon ja osoitan tuolia saman pöydän ääressä.
Mies ei sen suurempia kehoituksia tarvitse. Ennen minua harmitti, jos mies osoittautui turhan innokkaaksi. Pidin haasteista. Mutta nyt tahdon tuollaisen... nuoren ja otollisen, niin kimmoisan, että sen päällä pompsahtelee kuin trampoliinissa.
Ennen sain kuulla useinkin olevan kuin ilmetty Brigitte Bardot. Toki siitä on jo jonkin aikaa, mutta ehkä tuo mies siksi näkee minussa häivähdyksen tuttua. "Et sinä vain jonkun lapsuusystäväni äiti ole?" suloinen mies arvuuttelee.
Minä pyörittelen päätäni ja nauran käheästi. Sipaisen hiuskiehkuran poskeltani, nostan polven toisen päälle. Lonkero lämmittää mukavasti. Noin tuoreeseen lihaan en ole painanut kynsiäni hyvin pitkään aikaan. Yritän kuunnella puolihuolimattomasti mitä mies puhuu. Hänen silmänsä ovat hieman humalaiset ja harmaat. Sormet ovat hoikat oluttuopin ympärillä. Mutta en minä oikeasti halua kuunnella. Minä haluan mennä jo!
"En vain saa mieleeni mistä me tunnetaan. Olet kyllä niin tutun näköinen".
Minä katson miestä merkitsevästi silmiin ja sipaisen sormillani oluttuopin ympärille kiertynyttä kämmenselkää. "Ei mietitä menneitä. Tehdään ennemmin jotain muuta".
Enpä olisi aamulla kirjastoon lähtiessäni vielä arvannut, että minusta kuoriutuu päivän myötä ihan oikea puumanainen. Kun olisikin arvannut, niin olisi pukenut vallan pitsiä puseron alle. Toisaalta tuollaiset nuoret ja innokkaat tuskin tajuavatkaan, mitä tulevat repineeksi naisen yltä. Minun on kuuma, kihelmöi vallan. Minun on saatava tuo mies mukaani, painettava se kotimatkalla töherrettyihin porttikongeihin, laitettava se kaikkien vuosien varrella kertyneiden rakkaudenvelkojeni maksumieheksi. Monestiko tuollainen jaksaa? Kolmesti yössä? Kymmenen kertaa?
Nousen ja painaudun tuon nuoren miehen suloista vartaloa vasten. Mies hätkähtää, tunnen lihasten jännittyvän käsivarressa. Tule. Mennään meille. Sanat pyörivät kielen päällä, mutta eivät uskalla tulla ulos. Mies katsoo minua silmiin ja näyttää toiveitaherättävän ilahtuneelta. Minun on kuuma.
"No nyt mä keksin! Sähän olet aivan sen yhden hahmon näköinen. Sen Marja Tyrnin!"
Ainakaan mies ei ole vakava, vaan hymyilee nyt. Ilmeessä ei ole mitään pilkallista. Se on täynnä lapsen oivaltavaa iloa. Minä jätän tuoppini ja kävelen ulos pubista. Olen vähän pettynyt ja haikeakin. Toisaalta olisi ollut ihmeellistä, jos olisikin ollut niin, että olisin ollut sinä iltapäivänä hänen Brigitte Bardotinsa. Ja että hän olisi ollut minun pieni trampoliinini.

******

Voi, kuinka suloinen nainen pubin ikkunapöydässä maistelee lasistaan! Minun oli tarkoitus pysähtyä vain hetkeksi, juoda kupillinen kahvia, ja jatkaa matkaa linja-autolle. Mutta heti sisään astuessani tuo nainen kiinnitti huomioni magneetin lailla ja sai minut tilaamaan lonkeron. En ilkeä tunkea viereen istumaan, on iltapäivä ja pubi on täysin tyhjillään. Minä istuudun sen verran lähelle, että saatan katsella häntä... Ja hänkin minua niin halutessaan.
Naisella on herkän näköiset olkapäät. Löysä pusero peittää valitettavasti tarkemman arvioinnin, mutta kaunishan nainen on, kuten kaikki ikäisensä. Varmaankin siinä istuu joku opiskelijatar koulupäivänsä päätteeksi. Kasvot ovat kapeahkot, ja katse hyvin vakava. Ilme on juuri sellainen, että tekisi mieli mennä sen luokse ja laittaa se hymyilemään. Lonkero maistuu pesuaineelta, mutta minä juon sitä urheasti ja annan bussin mennä.
Kestää kauan ennen kuin nainen nostaa katsettaan sen verran, että huomaa minut. Yllättäen kasvoille nousee kovin kiinnostunut ilme. Minulla menee melkein lonkero väärään kurkkuun. Monta monituista vuosikymmentä sitten on hänen ikäisensä viimeksi kiinnostunut aivan ensisilmäyksellä. Nainen nousee, ottaa tuoppinsa ja tulee minun pöytäni viereen seisomaan. Huomaan hänen olevan hieman humalassa, mutta tässä tilanteessa se on vain hyvä asia. "Sinä näytät tutulta. Me ollaan kyllä tavattu jossain", tyttö sanoo.
"Istu", sanon ja osoitan tuolia saman pöydän ääressä.
Nainen ei sen suurempia kehoituksia tarvitse. Ennen minua harmitti, jos tyttö osoittautui turhan innokkaaksi. Pidin haasteista. Mutta nyt tahdon tuollaisen... nuoren ja otollisen, niin kimmoisan, että sen päällä pompsahtelee kuin trampoliinissa.
Ennen sain kuulla useinkin olevan kuin ilmetty Clark Gable. Toki siitä on jo jonkin aikaa, mutta ehkä tuo nainen siksi näkee minussa häivähdyksen tuttua. "Et sinä vain jonkun lapsuusystäväni isä ole?" suloinen nainen arvuuttelee.
Minä pyörittelen päätäni ja nauran käheästi. Ryllistän rintakehäni kaarelle, yritän pullistaa hauiksiani. Lonkero lämmittää mukavasti. Noin tuoreeseen lihaan en ole upottanut sormiani hyvin pitkään aikaan. Yritän kuunnella puolihuolimattomasti mitä tyttö puhuu. Hänen silmänsä ovat hieman humalaiset ja harmaat. Sormet ovat hoikat lasin ympärillä. Mutta en minä oikeasti halua kuunnella. Minä haluan mennä jo!
"En vain saa mieleeni mistä me tunnetaan. Olet kyllä niin tutun näköinen".
Minä katson naista merkitsevästi silmiin ja sipaisen sormillani lasin ympärille kiertynyttä kämmenselkää. "Ei mietitä menneitä. Tehdään ennemmin jotain muuta".
Enpä olisi aamulla varaosaliikkeeseen lähtiessäni vielä arvannut, että minusta kuoriutuu päivän myötä ihan oikea don juan. Kun olisikin arvannut, niin olisi pukenut vallan black horsea housujen alle. Toisaalta tuollaiset nuoret ja innokkaat tuskin tajuavatkaan, mitä tulevat repineeksi miehen yltä. Minun on kuuma, kihelmöi vallan. Minun on saatava tuo nainen mukaani, painettava se kotimatkalla töherrettyihin porttikongeihin, laitettava se kaikkien vuosien varrella kertyneiden rakkaudenvelkojeni maksajaksi. Monestiko tuollainen jaksaa? Kolmesti yössä? Kymmenen kertaa?
Nousen ja painaudun tuon nuoren naisen suloista vartaloa vasten. Tyttö hätkähtää, tunnen muodot paidan lävitse. Tule. Mennään meille. Sanat pyörivät kielen päällä, mutta eivät uskalla tulla ulos. Nainen katsoo minua silmiin ja näyttää toiveitaherättävän ilahtuneelta. Minun on kuuma.
"No nyt mä keksin! Sähän olet aivan sen yhden hahmon näköinen. Sen Juri Kakan!"
Ainakaan tyttö ei ole vakava, vaan hymyilee nyt. Ilmeessä ei ole mitään pilkallista. Se on täynnä lapsen oivaltavaa iloa. Minä jätän tuoppini ja kävelen ulos pubista. Olen vähän pettynyt ja haikeakin. Toisaalta olisi ollut ihmeellistä, jos olisikin ollut niin, että olisin ollut sinä iltapäivänä hänen Clark Gablensa. Ja että hän olisi ollut minun pieni trampoliinini.


Pakinaperjantai Jaa