Jopi kävi eilen ovella. Minä en päästänyt häntä sisään. Kevät, tai mikä lieneekään, saa minut alakuloiseksi. Ehkä minä kevättä enemmän murehdin tätä haastetta ja kaikkea, mitä olen sen kautta oppinut elämästäni.
Tämä on hyvin vaatimatonta elämää. Asiani voisivat olla paljon paremmin, niin luulen. Minä voisin olla paljon parempi.
Toivoisin, että vielä jonain päivänä saisin tietää minne meni se miekkonen, jonka perässä lähdin majasta maailmalle. Minne maailmankolkkaan hän oli matkalla ja pääsikö hän koskaan perille? En minä toivo pääseväni juttusille, enkä edes tahtoisi nähdä häntä nyt. Mutta tahtoisin tietää, niin, että ei tarvitsisi alitajuisesti aina pitää silmällä ja olla kuulolla.
Ikävöin heinäkuun lämpimiä öitä. Käyn aina keväisin aavistamaan pahaa, epäilemään, etten elä nähdäkseni enää ainuttakaan heinäkuun yötä. Mutta elämäni ei ole kovin dramaattista. Kevään päivät ja yöt kuluvat yksi kerrallaan. Ja niin lopulta heinäkuukin, jonossa muiden perässä.
1 kommentti:
Konditionaalin ja loivan apatian maustama elämän keitto. Lusikoitava se on sellaisenaan :) tai sitten lisättävä vähän mausteita, tulta ja tappuraa vaikka :)
Lähetä kommentti