Isän ja äidin päiviä

Viikon takaisesta muistot hämärtyvät loppua kohden. Kivut muistan tarkimmin perjantain ja lauantain väliseltä yöltä. Lauantai meni epäsäännöllisinä aaltoina kivun ja normaalihommien kanssa vuorotellen. Sunnuntain puolella sitten sairaalaan.
Mikään ei edennyt, joudutuskonstit eivät oikein auttaneet. Monen tunnin jälkeen vienot ehdotukseni puudutuksesta muuttuivat vaatimuksiksi. Muistan välillä itkeneeni kuin pikkuvauva. Vasemmalla kyljellä tuntunut kipu ei tuntunut normaalilta. Tuntui, ettei kaikki ole kunnossa. Lapsiveden mukana valui verta.
Puudutus ei auttanut.
Sen jälkeen kului kai tunteja. Muistikuvat ovat hämärämmät. Kätilö kertoi että vauva on isompi, kuin minun kokoiseni ihmisen on tarkoitus synnyttää. Se ei siksi mahtunut oikein laskeutumaan kohti maailmaa. Minusta otettiin verinäytteitä "ihan varalta vaan". Pelotti.
Jossain vaiheessa vauvan sydänäänet laskivat ja hänet oli pakko saada syntymään, vaikkei elimistöni ollut siihen vielä valmis. Kätilö laittoi ravintoliuosta tippumaan, että jaksaisin.
Lopulta jotenkin (en muista miten) maailmaan putkahti pieni poika, napanuora tiukasti kaulan ympärillä. Muistan kysyneeni onko vauva kunnossa ja kuulleeni samassa hennon äännähdyksen. Siihen, olenko minä kunnossa, eivät osanneet heti vastata. Istukka oli vähän revennyt ja vuosin verta. Muistan olleeni peloissani.

*****

Huonosti nukutun yön jälkeen katselen kun tytär kirjoittaa isänpäiväkorttiin vielä yhden nimen. Pikkuruinen Peukalo-Potti nukkuu yöllisen kitinän jälkeistä väsymystään levollisesti. En ole enää niin väsynyt. Uusi tulokas on luonnollisesti täydellinen millin pieniä kynsiään ja hiustupsujaan myöten. Hän näyttää aivan samalta kuin isänsä vauvakuvassaan. On hyvä mieli siitä, että kaikki on kuitenkin kunnossa.

Hyvää isänpäivää kaikille!! Jaa