Koteloelämä

Valitettavasti meissä ihmisissä on ominaisuus, kuin näkymätön magneetti. Me alamme kerätä iän myötä ympärillemme tukahduttavaa kerrosta. Se on kuin hienoa hiekkaa, sataa päällemme ensi alkuun tuskin huomattavana ja kun se alkaa vähitellen painaa, on ruumiimme tottunut sen kantamiseen.

Tuo alati paksummaksi kasvava kerros erottaa meidät ympäröivästä. Emme kykene iän myötä reagoimaan asioihin samoin kuin lapsina pystyimme. Värit ja maut eivät yllä kuoremme sisään yhtä voimakkaina, ympärillä tapahtuva ei saa meitä juuri ilahtumaan tai säikähtämään. Siinä, missä kohtaa jotkut eliöt syntyvät perhosiksi kotelovaiheensa jälkeen, on meidän lajimme saavuttanut elinkaarensa huipun.

Jotkut kutsuvat tuota hiekkaa muistiksi. "Ei jaksa välittää. Tämä on nähty niin moneen kertaan", he saattavat sanoa. Mutta eikö muisti ole juuri se, joka säilyttää jotain tavastamme reagoida silloin, kun kuori oli vielä ohut. Emmekö ulkomailla matkustaessamme reagoi voimakkaimmin kuullessamme yllättäen tutun sanan ihmisvilinän keskeltä? Emmekö melkein hullaannu, kun huomaamme toisen ihmisen olevan sisältä aika paljolti samanlainen, kuin me itse olemme? Tai kuin joku tärkeä oli joskus kauan sitten? Lajimme ei jostain syystä halua tunnustaa, että on valmis matkustamaan kauaksi löytääkseen jotain tuttua. Jokainen haluaa huudahtaa "tämä on kuin omenapiirakkaa, mutta kummallista sellaista", eikä kukaan ole riemuissaan siitä kummallisesta vaan tutun omenapiirakan muistosta vieraan äärellä.

Ehkä on niitä, joilta tuo kuori puuttuu tai se on alikehittynyt. Jos heitä olisi, vieroksuisimme heitä, sanoisimme vajaiksi tai hulluiksi. Sitten sanoisimme saman latinaksi ja pistäisimme heidät eläkkeelle tai hoitolaitokseen tai pois. Sen verran kuoremme läpi tuntisimme, että pelkäisimme heitä emmekä näkisi heissä itseämme laisinkaan.

Jos joku ulkopuolelta tulisi ja näkisi meidät, hän pitäisi meitä kenties kivinä, jähmeinä ja kummallisina esineinä. Me yrittäisimme selittää heille, ettemme voi olla pelkkiä esineitä. Mehän liikumme ja puhumme. Vaikka koko ajan tietäisimme itsekin että sellaiset kiven määritelmät kuin kylmä, sellainen joka ei välitä, sellainen joka on kova, sellainen joka ei tunne, pätevät meihin melkein kiveäkin paremmin.


Pakinaperjantai ja panssari Jaa

Auts!

Pitää yrittää ottaa käden kanssa rennosti vähän aikaa. Parhaimmassa tapauksessa selviän pelkällä leikkauksella, pahimmassa tapauksessa kättä ei ehkä edes kannata alkaa leikkaamaan.

Tänään on ollut kipeä päivä. Huomenna toivottavasti parempi. Jaa

Kun sitä tulee, niin sitä kans tulee...

... maallista mainetta ja kunniaa nimittäin. Vai oliko se peräti niin, että maine ja kunnia eivät pysy samassa ruumiissa; kun kunnia on menetetty, alkaa maine vasta kasvaa.

Obeesia oli mennyt antamaan minulle alla olevan tunnustuksen ja olen siitä kovin iloinen. On hauskaa yrittää ajatella Obeesiaa vierailulla täällä blogissani. Hän on minulle tuttu niin pitkältä ajalta, vaikka en ole koskaan tavannut häntä.



Blogielämäni ensimmäisistä ystävistä moni on jo hävinnyt tosimaailmaan (mitähän esimerkiksi Markolle kuuluu), mutta yllättävän moni vanha tuttu on edelleen olemassa. Annan palkinnon tällä kertaa niille (seitsemän piti valita tällä kertaa), joiden blogeihin ihastuin jo ennen blogipersoonani syntyä tai Allyn alkutaipaleella.

Kirsti
SusuPetal
Sivuaskel
Polgara
Isopeikko
Alastalo
Pantteri

Kiitos teille kaikille! Rakastan blogejanne!

Lähdin tässä päivänä muutamana hakemaan kirjastosta erästä Kirsin suosittelemaa romaania. Minulla on kaapissani Amy Tanin Sata salattua aistia, joka on yhteinen suosikkimme ja nyt Kirsi oli lukenut samalta tekijältä toisen, vähintään yhtä hyvän.

Minä rakastan sitä, kun kirjastossa on vaihtuvia teemoja. Nuo teemapöydät viekoittelevat ihaniin herätelainoihin. Tällä kertaa teemana oli Finlandia-ehdokkaat. Onneksi minä, yksikätinen parka, olin ottanut kantoapua mukaani! Yleensä tulee rohmuttua ja niin tälläkin kertaa. Ja onneksi käsivarsilleni heittäytyi Juha Itkosen Myöhempien aikojen pyhiä. Teksti on kerrassaan nautittavaa ja moniulotteista. Siinä ei ole yhtään surmansyöksyä ilman taiturimaista pelastusta.

Niin... Sitä etsimääni romaania en tietenkään löytänyt. Jaa

Pula

Puiston penkillä on rivi erikokoisia ja -näköisiä naisia, kuka missäkin asusteessa. Yksi pyrkii selvästi näyttämään leppoisalta perheenäidiltä, kun toinen on taas ottanut varman päälle ja pukeutunut leopardikuvioon.

Naisten joukossa istuu myös muita lyhyempi molla-maija ja polttaa ketjussa tupakkaa. Hän on ostanut itselleen uudet, peilipintaiset aurinkolasit peittääkseen pienen kauneusvirheensä. Joku saattaisi kavahtaa häntä ihan vain yksisilmäisyyden vuoksi. Naisten reidet painavat mollan kylkiä molemmilta puolilta, jossain alempana korkokengitetyt nilkat pyörivät ja tärisyttelevät hermostuneina. Puoliksi palaneita tupakoita tallotaan maahan ja uusia sytytetään. Helteinen ilma on liian paksua hengitettäväksi.

Naisten takaa kuuluu tuskainen huudahdus, kun jotakuta seuraavan penkkirivin naisista pistää ampiainen. Hetkeksi hiljainen jännitys puhkeaa kaaokseen. On kuin jokainen haluaisi lisätä äänten joukkoon oman persoonallisen ulvaisunsa. Mollakin äännähtää hieman ja laittaa jalkansa pelokkaasti ristiin, aivan kuin suojellakseen itseään ampiaisen hyökkäykseltä. Mollan vieressä istuva nainen ei osaa päättää, pompatako paniikissa seisaalle vai jäädäkö istumaan. Hän hytkyy penkillä vailla päämäärää. Molla huomaa että yksi naisen tekokynsistä repsottaa.

Samassa miehet tulevat. Naisjoukon yläpuolella huokaa, kuin tuuli silittäisi rantaheinää. Sitten hiljenee. Kaikki pidättävät hengitystään. Vieressä istuva nainen venyttää puseronsa kaula-aukkoa ja paljastaa rintansa kokonaan. Joku ei kestä painetta, purskahtaa itkuun ja juoksee pois.

Yhdellä miehistä on mikrofoni. Suuret kaiuttimet soittavat iloista musiikkia. Kaksi miestä kantaa suurta pahvilaatikkoa ja alkaa jakaa jokaiselle vuoronumeron. Jotkut yrittävät heittäytyä miesten kaulaan etulyöntiaseman saadakseen.

Molla avaa reisiään ja kurkistaa tilannetta. Mies on edellisenä iltana repäissyt rakosen mollan haarojen kankaaseen. "Tee mitä sinun täytyy", mies on luvannut. "Mitä vain, miten vain, kenelle vain. En kysele koskaan". Raosta työntyy haituvaista vanua. Molla yrittää tunkea sitä takaisin. Hän on numero 2753. On aikaa siistiytyä rauhassa.

Jokainen kaivaa esiin paksun kirjan kaikista ansioistaan. Mitään ansiota ei pidä vähätellä, se on ensimmäinen ohje. Molla on iloinen, että osasi jo ennen kouluikää jonkin verran kertotaulua. Nurmikolle pystytetään pöytiä ja ihmiset alkavat jonoutua pöytien taakse. Kirjat painavat ja nestehukka saa olon tuntumaan huteralta. Joku viisaampi on ottanut mukaan herkullisen näköisiä voileipiä. Helle tuoksuu hetken tuorekurkulle.

Vähitellen alkaa kuulua itkua ja epätoivoista vakuuttelua. "Mutta minä olen koulutukseltani lääketieteen tohtori, olen harjoitellut viidessä eri Euroopan maassa, olen erikoistunut lastentauteihin, minulla on maisterin tutkinto kasvatustieteissä, harrastan ensiapua ja kokkausta, osaan ulkoa suuren määrän lastensatuja, olen ottanut soitto- ja laulutunteja, osaan uida 7 kilometriä väsymättä vaatteet päällä, voin antaa mitä vaan, milloin vaan, kenelle vaan, minulla on silikonit, äo 185, tuoksun aina hyvälle..."

Muurin takaa kuuluu karjahtelua, johon on sekoittunut vihaa ja kiihtymystä. Miesten puolella joku on onnistunut nopeasti. Hänellä on edessään hyvät ajat, jos hän vain selviää ulos tulematta revityksi kappaleiksi. Molla lähestyy muiden mukana jonossa. Samassa hysteerinen kirkuminen varmistaa pahimman: paikka on mennyt jollekin toiselle. Naiset heittäytyvät väsyneinä maahan. Osa itkee, osa makaa apaattisena sikiöasennossa.

Pitkän ajan kuluttua Molla jaksaa lähteä taivaltamaan kotiin. Vanuhaituvat raahaavat maata, mutta hän ei välitä. Kuinka hän voi kertoa kotona, että on jälleen kerran epäonnistunut. Osa-aikainen lastenhoitajan työ olisi ollut kaikkien haaveiden täyttymys.

Läheisissä puissa roikkuu jo useampi epäonnistunut talonmiehen työtä hakenut ja onpa joukossa muutama nopea lastenhoitajapaikkalainenkin. Mollasta ei ole edes ottamaan henkeään. Sitä paitsi ensi viikolla haetaan jotakuta maalaamaan kokonaiset kolme metriä aitaa. Siihen voisi olla mahdollisuudet, onhan mollalla maalarinkoulutus. Hän toivoo, että mahdollisimman moni varteenotettava kilpailija hirttäisi itsensä tänään, jotta mahdollisuudet ensi viikolla olisivat paremmat.


Pakinaperjantain aihe on näyttö Jaa

En edes tiedä minkä muistolle!

Kirjoitan tätä putkasta, jossa olen virunut viimeiset viikot ruuatta, tiukoissa kuulusteluissa. Aluksi olin uhmakas, täynnä tyhjiä sanoja ajatuksen- ja ilmaisunvapaudesta. Mutta nyt, kun minulle on puhuttu järkeä yhä uudestaan ja uudestaan, alan vähitellen kääntyä siihen uskoon, että olen todellakin paha ja sairas ihminen. Eihän sitä monestikaan itse ymmärrä omaa sairauttaan, vaikka olisi kaikille muille vaaraksi.

Tunnustan, rakkaat blogiystävät! Tunnustan teille kaikki syntini! Minua epäillään monen kammottavan rikoksen suunnittelusta. Ja enkö vain, joskus ihan salaa ja vaivihkaa, ole tullut suunnitelleeksi pahoja tekoja. Tuskin niistä muuten uneksuisin.

Ymmärrän, miksi minun epäillään suunnittelevan lapseni päiväkotikavereiden sieppausta. Täytyyhän minun ainakin jollain tavalla olla syyllinen. Pelottavaa, että minunlaiseni peto on saanut liikkua normaali-ihmisten keskuudessa näihin päiviin saakka. Ja mitä saattaisinkaan tehdä noille viattomille lapsille heidät siepattuani! Kaiken perusteella olen vaaraksi heidän hengelleen. Ymmärrän sen nyt.

Ja varmasti aivan aiheellisesti syyttävät minua Tuomas Holopaisen ahdistelun suunnittelusta. Onhan selvää, että minut on otettava tällaisen suunnittelusta kiinni jo hyvissä ajoin, sillä Tuomas on saanut tähänkin mennessä kärsiä niin kovin. Minä en vain osannut lopettaa ajoissa... Kaikkein pisimpään kiistin syytöksen Eero Milonoffin ahdistelun suunnittelun suunnittelusta, mutta ymmärrän, että tuo vastarinta oli vain uusi oire sairaudestani.

Olin aluksi ihan ymmälläni, kun minun kerrottiin suunnittelevan liikuntarajoitteisten massamyrkytyksiä. Mutta ehkäpä, kun oikein tarkasti pinnistelen, voin palauttaa mieleeni hetken, jolloin joku liikuntarajoitteinen on käynyt hermoilleni. Esimerkiksi pyörätuolia käyttänyt lapsuudenystäväni osasi olla joskus todella ärsyttävä. Silloinko tämä kieroutunut suunnitelma alkoi itää? Ja enkö ole todella suunnitellut Pasi Ilmari Jääskeläisen esineellistämistä ja yliseksualisointia.

Tunnustan! Antakaa anteeksi ja lukitkaa minut pois! Minusta ei ole elämään tässä (tai missään) yhteiskunnassa. En yksinkertaisesti pysty hillitsemään uniani ja saamaan niistä sellaisia, etteivät ne uhkaa muita. Tiedän että en ole yksin. Lukitkaa meidät kaikki pois ja lääkitkää niin ettei kieli liiku!


Pakinaperjantaissa kirjoitetaan jonkin muistolle Jaa

Palkittu, omituinen minä!

Olen blogihistoriani aikana paljastanut itsestäni erinäisten meemien kannustamana suurimman osan päivänvaloa kestävistä omituisista tavoistani. Nyt Maaria haastoi minut kertomaan vielä viisi omituista piirrettäni. Pelkään, että vähitellen tulen paljastaneeksi asioita, jotka eivät ole enää hauskoja.

Silläkin uhalla...

1. Minulla on herkkä nenä ja olen saanut joskus huomautuksia siitä, että vispaan ja heiluttelen nenääni huomaamattani. Niin kuin joku nuuskutteleva eläin.

2. Joskus olen saanut kuulla, että minulla on jotenkin normaalia pehmeäliikkeisemmät kädet. En tiedä mitä tämä tarkoittaa, enkä ole myöskään itse huomannut moista. Mutta se näyttää ilmeisesti pikkuisen hassulle.

3. Syön Marianne-karkit siten, että yritän nakertaa sen kuoren ensin ja jättää suklaasydämen ehjäksi. Uskon tosin, että moni muukin tekee näin. Omituista on siis luulla, että tuollainen olisi omituista.

4. Tykkään nuolla taikataikinaa (sorry Kirsi, jos en kehdannut tunnustaa tätä, kun puhuimme eilen sinun lapsistasi ja taikataikinan nuolemisesta)

5. Käyn aina kun mahdollista ovi auki pissalla ja vedän housut jalkaan vasta vessan ulkopuolella.

Jokohan meni liian pitkälle...

Haastan mukaan Tarinamaanantain vakiokasvoja: Kaisa, Uukka, Oh-show-tah hoi-ne-ne, Tarjuska ja Hansu.

Heille haluan myös ojentaa eteenpäin ylimmäisenä komeilevan, Kukkikselta saadun palkinnon.

Olen omastani erittäin ylpeä ja laitan sen heti hyllyn päälle esitteille. Kiitos sinulle, rakkahin Kukkikseni, nainen, jota voisin itse kosia, jollen olisi jo Kauralle luvattu.

Ohjeet palkinnon jakamiseen ovat tässä:
1) Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä.
2) Jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin.
3) Palkinnonsaaja liittää palkinnon logon blogiinsa.
4) Palkinto tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen.
5) Palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan. Jaa

Kriisiapua ja pakkohoitoa vanhalle Aatamille

Nykyään kaikki on sallittua! Ihminen saa kerrankin ihan avoimesti keskittyä itseensä ja omaan hyvinvointiinsa. Hän saa suunnitella elämänsä haluamallaan tavalla. Rajat ovat auki, lentokoneet ja kuntosalit on keksitty. On vähärasvaista ruokaa, joka maistuu ihan oikeasti hyvälle.

Enää ei eletä koko suvun kanssa samassa huoneessa, vaan kaikille on tilaa! Kaikilla on oikeus harrastaa ja ilmaista itseään. Kaikki pääsevät kouluun, eikä lastenkaan tarvitse enää puurtaa töissä. Meillä on paljon hyvinvointia. Me saamme tietoa siitä, mitä maailmalla tapahtuu. Me voimme auttaa toisiamme yli rajojen. Me voimme saada ystäviä kaikkialta. Meillä on niin paljon ruokaa ja varallisuutta, että voimme pitää lemmikkejä.

Meillä on ihan oikea sosiaalihuolto! Yhteiskunta välittää meistä!

Meillä puhutaan nykyään paljon turvaverkosta, koska me ihmiset haluamme tuntea olevamme turvassa. Uskomme, että jokaisella elämällä on merkitystä ja että jokaiselle kuuluu mahdollisimman hyvä elämä. Olemassa olemiseen on syytä suhtautua vakavasti.

Nykyään ei ole oikeutta olla pahalla mielellä tai kiukkuinen. Nykyään kirjoitetaan kasvatusoppaita, jotta vanhemmat osaavat hillitä lapsensa kiukkua myymälöiden karkkiosastoilla. Ihminen on pohjimmiltaan rauhallinen ja hyväntahtoinen olento, joka korottaa ääntään vain vaaran uhatessa.

Jos ihmisellä on paha mieli ja jos kaikki ei menekään suunnitelmien mukaan onnellisesti, on tapahtunut vakava virhe, jota nykyihmisen ei tule purematta niellä. Pahinta, mitä yksilölle voi tapahtua, on, että hänen elämänsä menee jotenkin pilalle ikävien tunteiden takia. On kamalaa, jos ihminen pilaa hetkenkään elämästään surren. Pahinta on, jos ihmisen sisälle alkaa kertyä negatiivisia tunteita tai vihaa.

Negatiiviset tunteet ovat nykyisen hyvinvointimme keskellä merkki hyvin vakavasta mielenhäiriöstä. Erityisen vakavaa on, jos ihminen jää hiljaa tuntemaan negatiivista tunnetta, eikä yritä hankkiutua siitä nopeasti eroon uuden harrastuksen tai elämäntapaoppaiden avulla. Joskus näkee häiriintyneitä ihmisiä, jotka purkavat pahaa oloaan esimerkiksi itkemällä tai huutamalla julkisesti. Nämä ihmiset eivät ymmärrä että he levittävät turvattomuuden tunnetta ympärilleen ja samalla tekevät kaikille tiettäväksi oman pahan olonsa. Heidän maineensa voi olla lopullisesti menetetty. Yleensä olisi suositeltavaa tarjota heille mahdollisuus vapaaehtoiseen pakkohoitoon, mutta tähän pisteeseen emme ole vielä kehittyneet.

Onneksi Suomessa on sentään mahdollisuus saada kriisiapua, jos sattuu vaikka menettämään läheisensä. Muuten saattaisi surra väärällä tavoin, esim. itkemällä, huutamalla ja käyttäytymällä häiritsevästi läheisen hautajaisissa. Joissain tilanteissa on lupa tuntea pahaa oloa, mutta tuon pahan olon täytyy olla rakentavaa ja eheyttävää. Ja pitää muistaa ottaa huomioon myös muu ympäristö. Paha mieli saattaa helposti tarttua ja vallalle saattaa levitä sellainen kuvitelma, että elämä ei muka olisikaan kokonaan ihmisen itsensä käsissä.

Jos mietitään, onko oikein kysyä selvästi vaikeuksissa olevalta läheiseltään, onko hänellä kaikki kunnossa ja voisiko jotenkin auttaa, on vastaus yksiselitteinen ei! Se on vakava loukkaus ihmisen intimiteettisuojaa kohtaan ja tällainen kysely pitäisikin saada mahdollisimman pian rangaistavaksi teoksi. On röyhkeää tuoda puheeksi niin kiusallinen asia, kuin toisen paha mieli.

Keskustelua varten meille on kehitetty mielenterveyshuolto. Siellä kaikki avuntarvitsijat saavat jutteluapua ja monesti käy niin, että yksilön mieli alkaa tulla jo paremmaksi ja pirteämmäksi lyhyenkin ajan kuluessa. Ja meillä laitetaan kaikki koulusurmailusta haaveilevat ihan oikeesti pakkohoitoon. Heille opetetaan kuinka olla taas hyvällä mielellä ja normaalisti.

Joskus joku vakavasti häiriintynyt saattaa tulla pahalle mielelle ja lyödä seinään reiän, huutaa ja kiroilla tai surmata ihmisiä ympärillään. Tällöin yhteiskunta tarjoaa kriisiapua ja pakkohoitoa kaikille! Pian kaikilla on taas parempi mieli. Sitten tehdään selvityksiä tapahtuneesta ja syytetään televisiota ja internetiä, jotka ovat elottomia olentoja eivätkä osaa suuttua ja pahoittaa mieltään. Jaa

Talkoot

Savolaisten tupa oli palanut maata myöten ja vailla kattoa olivat nyt vanhemmat, kolme tenavaa ja sekalainen seurakunta kissoja ja koiria. Kaikkialla lumessa lojui puoleksi palaneita esineitä: Oli mustunut kahvinkeitin, lahkeista kärähtäneet housut, savunhajuinen sohvanrämä ja mitä nyt saattaa kuvitella moisen onnettomuuden jälkeen. Jotkut kulkivat noita esineitä tutkailemassa ja tökkimässä kohmeisilla kepeillä jos mitäkin sohvannurkkaa. Kaikeksi ihmeeksi tavarat alkoivat siitä vähitellen häipyä jonkun kyläläisen käyttötarpeiksi - mutta aina vasta hämärän tunneilla.

Raskaan talven jälkeen saapui uusi kevät ja oli aika rakentaa Savolaisen perheelle uusi tupa. Lähiseudun pojat ajoivat pyöränrämillään pihamaan kuivuneella hiekkatiellä ja huusivat:
"Savulaiset tulee, Savulaiset tulee!" kuullessaan talkooporukan lähestyvän tietä myöden.

Etunenässä ajoi varatoimitusjohtaja Ottola, joka ei ymmärtänyt talonrakennuksesta tuon taivaallista. Todellisuudessa hän halusi tuoda koko kylän tietoon, millaisen ihanan ja kiiltävän urheiluauton kevätvimma oli saanut hänet ostamaan.

Jonon jatkona oli rakennusinsinööri Kunttala työporukkoineen. He olivat ihan varmoja, että työt lisääntyisivät ja konkurssilta vältyttäisiin, kunhan kaikki näkisivät miten pätevää porukkaa he olivat.

Sitten tuli Helga Alitusniemi perheineen. Helga unelmoi jo valmiiksi, kuinka kirjoittaisi pitkän sähköpostin serkulleen Seinäjoelle ja kuinka siellä kadehdittaisiin hänen taipumustaan hyväntekeväisyystyöhön.

Kustaa Keinänen tuli paikalle, koska halusi nähdä mitä hänen entinen vaimonsa puuhasi Sillanpään Veikon kanssa.

Irmeli Keinänen halusi näyttää Kustaa Keinäselle, että heidän avioliittonsa oli lopullisesti ohi.

Veikko Sillanpää oli varma saavansa illalla seksiä ensimmäisen kerran kolmeen ja puoleen vuoteen.

Anneli Leppänen ei halunnut ajatella äitinsä syöpää.

Otso Manninen halusi kerrankin tuntea itsensä hyväksi ihmiseksi.

Paavo Nikula tuli, koska tunsi syyllisyyttä kadehdittuaan Savolaisten tupaa ja onnea.

Niinä päivinä rakentui uusi tupa Savolaisten pihamaalle. Kuin muurahaiset, ahersivat kyläläiset talon kimpussa, kinastellen siitä, mihin mikäkin kamari tällä kertaa sijoitettaisiin. Eipä kauan kestänyt, kun lopputulos alkoi hahmottua mielikuvituksettomankin silmään. Siinäpä eivät Savolaisetkaan voineet muuta kuin seisoa kädet toistensa vyötäisillä ja ihmetellä uskomatonta onneaan: Hieno siitä tuli, hienompi kuin edellinen! Jaa