Vain lepakot ovat tärkeitä

Kumma ettei ole vielä tähän mennessä keksitty vekotinta, jossa yhdistyisivät alati tarpeelliset tarvikkeet kumi, harja ja lepakko. Onhan sellaisia linkkuveitsiäkin, joissa on siihen malliin monenlaisia väkäsiä ja korkkiruuveja, että tokkopa edes MacGyver olisi keksinyt kaikille käyttöä. Ja lisäksi, toisin kuin on asianlaita kumiharjalepakon suhteen, linkkuveitsen jollain osalla onnistuu aina viiltämään sormensa auki.

Onhan kumiharjalepakkoa toki vähän vaikeampi käyttää. Ei niinkään tekniikkansa suhteen, ovathan kaksi muuta ominaisuutta käännettynä kuoren sisään, kun yksi on käytössä. Enemmän päänvaivaa aiheuttaisi se, mihin noita voimakkaita työkaluja käyttäisi.

Ajatellaan vaikka kumia ja sen toimintaa. Äkkiseltään voin hetkessä palauttaa mieleen lukemattomia hetkiä ja kokonaisia ajanjaksojakin elämästäni, jotka kumittaisin tuolla välineellä kadoksiin ja olemattomiin. Osan asioista kumittaisin niin innolla, että tilalle jäisi vain röyhtäistä pintaa, sellaista, että vaikka kaikki tietäisivät siinä olleen jotain, kukaan ei tietäisi mitä se oli. Joistain asioita kumittaisin vain vähäsen, pisteitä ja pilkkuja, joiden poissaolo muuttaisi merkityksiä tai ainakin laimentaisi niitä samealla vedellä.

Tuskinpa voisin ensimmäisen raivoisan kumitustyön jälkeen tyytyä nauttimaan muistiahivelevän kauniista menneisyydestäni. Pian jo nousisi tajuntaani uusi juurakko, jota ei ennen huomannutkaan. Ehkä vain jokin ohimennen lausuttu epäkohteliaisuus tai väärässä paikassa ilmoille päästetty naurahdus saisi vihdoin näkyvyyttä pilata koko menneisyyden. Kuin rikkaruohot nousisivat epätäydellisyydet toisensa perään esiin, aina olisi lisää kumitettavaa, aina, kunnes olisi enää vain nyt. Kunnes en muistaisi enää edes kumiharjalepakon olemassaoloa. Ja silloin laskisin tuon turhaksi käyneen kapistuksen käsistäni ja alkaisin kerätä uutta menneisyyttä. Kunnes huomaisin taas kaipaavani kumitusta elämääni. Kuka tietää, ehkä niin on joskus käynytkin.

Ja kuinka paljon harjattavaa maailmasta löytyisi! Aina vain uusia solmuun menneitä ihmissuhteita ja sotkuisia ajatuksia. Niiden teräsvillaisen pinnan läpi vetäisin harjaani ja muuttaisin kaiken silkiksi. Koko kaikkeus asettuisi kauniisti limittäin ja lomittain sileäksi lakanaksi maailman maata. Ja minäkin nukkuisin.

Aina kun tuuli puhaltaisi kaiken sotkuun ja hyrskynmyrskyn, juoksisin paikalle harjoineni valmiina saattamaan kaiken ennalleen. Minä olisin sankari. Minä takaisin rauhan ja harmonian. Mutta kuinka kauan kestäisi, ennen kuin siistin kasan alimmat ajatukset alkaisivat haista kostealle rehulle ja tummua kauttaaltaan? Kuinka kauan kestäisi huomata, että jollain tavalla kaikki muuttuisi kuitenkin? Lahoaisi ja alkaisi itää kasveja ja ötököitä, joita ei ole ennen tavattu. Ja vaikka harjaa kuinka käyttäisi, ei se elämän kulkua pysäyttäisi. Ja kukapa tietää, ehkä tuollaista harjaa on joku joskus käyttänytkin.

Entä lepakko sitten? Sen siipiä yrittäisi levittää itselleen suojaksi silloin kun sataa ja sitä yrittäisi kouluttaa puremaan reikiä arkistopapereihin. Mutta lepakko ei riittäisi mihinkään, eikä se olisi koulutettavissa. Lopulta sen vain päästäisi menemään ja lentelemään mielensä mukaan. Eikä siitä enää sen koommin kuulisi tai korkeintaan se säikyttäisi joskus öiseen aikaan lentää lepattamalla ihan korvan juuresta. Lepakosta ei olisi koskaan haittaa, jos ei sen suurempaa hyötyäkään. Ja silti olisi kovin tärkeää, ettei lepakko katoaisi tästä maailmasta. Ja siksi juuri lepakko on tärkein kaikista kumiharjalepakon tärkeistä ominaisuuksista.


Pakinaperjantain aiheena on kumiharjalepakko Jaa