Katkeran kotirouvan muotokuva (Jatkokertomus, päätösjakso)

Katkera kotirouva on noin 35-40-vuotias monilapsisen maalaisperheen emäntä, joka on saanut synnyinlahjakseen perin pessimistisen elämännäkemyksen ja happaman luonteen.

Osa 1 ja osa 2

Hehkeä ulkomuotoni herätti ansaittua kateutta porsliininmaalauskurssin päättäjäiskahveilla, sillä edellinen ilta oli jättänyt jälkensä kaikkien muiden kurssilaisten naamatauluihin. Pahimmassa kunnossa oli tietenkin hyvin luonnottoman näköisesti kahdelle sorkalle vaivautunut maalaispalvi. Vaaleanpunakka iho oli saanut sinne tänne tummaa sävyä edellisen illan tappelunnujakassa. Huomasin ilokseni, että olin onnistunut niinkin voimakkaassa lonkerohumalassa nyhtämään kunnioitettavan tupon vastustajani hiuksia. Ohimon yläpuolella paistoi kappale helakkaa päänahkaa. Sikkarasilmät olivat ulvomisesta melkein kiinni turvonneet, mutta silti emakko siristeli minua kohti pienistä silmäaukoistaan ja yritti ilmein tehdä tiettäväksi, ettei minun läsnäoloani oltu kaivattu yhteiskahvitukseen.
"Älä huoli. Nythän sinä olet niin kuin Xambelin Najomi yltiöpäisen hiustenpidennyksen jälkeen. Paitsi tietenkin hyvin paljon rumempi".
Mielestäni sutkautus oli loistava, mutta kukaan kurssilainen ei yhtynyt ilkamointiini. Syykin selvisi pian. Muotokuvani maalannut muori oli saanut sairaskohtauksen liian rasittavan illan jälkeen ja makasi nyt vihanneksena tai jonakin vastaavana alkueliönä sairaalassa. Sytytettiin kynttilöitä, pidettiin hiljainen hetki ja ehdotettiin yhteistä rukousta (ajatus onneksi tyrmättiin). Minä olin tietenkin huojentunut uutiset kuullessani. Olihan mummelin kohtaaminen ollut minulle melkoisen vaivaannuttavaa potan varastamisen jälkeen. Heitin yläkertaan pienen toiveen, ettei sitä tutisevaa maanvaivaa tultaisi enää meidän kylässämme näkemään.
Käytin ensimmäisen tilaisuuden lähteä. Mielihyväkseni kuulin muiden kurssilaisten puhuvan virkeästä ulkonäöstäni, ja ihmettelevän, ettei kasvoillani ollut edes tutisevan muorin kynnen raapaisua, joka oli ollut vielä illalla selvästi nähtävissä. Nyt muistini alkoi palautua. Muori oli tosiaan ollut sisukas pieni gerbiili. Ennen lattialle nujertumistaan hän oli ehtinyt raadella kasvojani pitkällä kynnellään. Heti kotiin päästyäni tutkin kasvojani peilistä paljon normaalia tarkemmin. Naarmusta ei tosiaan ollut jälkeäkään. Olin hetken ymmälläni, mutta muistin sitten pottani ja toiveen, jonka olin tullut tehneeksi. Nostin kusikupin käteeni ja menin tiiraamaan sitä oikein luonnonvaloa vasten. Eikö vain muotokuvan pinnassa, koko posken ylitse, kulkenut punainen viiru, aivan kuin naarmuni olisi siirtynyt tuohon kuvaan. Pakkohan se on yliluonnollisiin uskoa, kun on kerran nähnyt ihkaelävän emakon kulkevan kahdella jalalla ja maalaavan sinisiä kukkia kahviastiastoon! En minä silti aivan hetkessä uskonut onneani, mutta sainpahan hyvän syyn lähteä jo toisena iltana peräkkäin raitille rälläämään...

Kuukauden kuluttua elämäni oli muuttunut melkoisesti. Olin kyläpahaseni sosiaalisen elämän keskittymä, päiväperhonen, jonka nimi oli jokaisen huulilla. Olin noussut yleiseen tietoisuuteen suuremmaksi ja puhutummaksi kuin kunnan kiinteistönhoitaja säälittävine rattijuopumuksineen. Minä olin paikallisen pubin rivassa kiinni ensimmäisenä aamulla ja samassa rivassa roikuin illan viimeisenä asiakkaana. Meitä oli muitakin, mutta ne toiset näyttivät päivä päivältä rähjäisemmiltä, kun minä taas vaikutin kaunistuvan entisestäni. Vaikka olin usein yön pimeydessä nelinkontin pubin takana kulkevan ojan kasteheinäisellä penkalla, polvet mudassa, hame korvissa ja kiinteistönhoitaja pusertumassa huohottaen hiusrajaani vasten, olin jo muutaman tunnin kuluttua silkkaa priimatavaraa. Minun ei tarvinnut juuri nukkua, ei syödä paljon mitään. Sain keskittyä elämän nautintoihin ja ammentaa niistä kyltymättömästi, ilman, että minun piti maksaa sitä hintaa, jonka kaikki muut maksoivat elämän elämisestä.
Tunsin olevani ruhtinatar tai jopa suorastaan jumala. Minua palvottiin, mutta eniten kaikista palvoin itse itseäni.

Mutta kuten kaikki kaunis, päättyi tämä ihana vaihe elämästäni äkillisesti ja hyvin brutaalilla tavalla. Eräänä aamuna, vain pari tuntia nukuttuani, nousin sängystä ja raahustin peilin eteen. Tunsin oloni hyvin väsyneeksi ja suussani maistui isoäidin valurautapannun eltaantunut muikkurasva. Katsoin itseäni peilistä, enkä voinut kauhultani edes huutaa. Peilistä tuijotti turvonnut, harmaaihoinen, puhkinaitu kammotus! Se en voi olla minä, oli ensimmäinen ajatukseni. Vaikka kyllähän minä jo silloin tajusin, että lumous oli rikkoutunut ja että sain nyt kannettavakseni vaiherikkaan kesäni jäljet. Polveni olivat melkein kuopilla pubin takana olevan ojan penkan konttimisesta, leukaluu oli jonkun aikaisemman tappelun jäljiltä kipeä ja iho mustelmainen. Otsahiuksetkin olin perkele soikoon mennyt nyhertämään Puhakantien Pertsan vasta teroitetulla keittiöveitsellä. Nyt kasvojani kehysti puolen sentin mittainen, pystyssä sojottava sänki, aivan kuin olisin repäissyt kiinteistönhoitajalta viikset päästä ja liimannut omaan kupoliini. Kaiken hyvän lisäksi kuulin tutun äänen pajattavan olohuoneessani. Kiedoin koko kamaluuteni päiväpeittoon ja läksin häätämään Manta Lindströmiä (isoäitini, kulmakunnan suurin kusettaja ja manipuloiva psykopaatti) pahentamasta entuudestaan elämäni pahinta päivää.
Manta seisoi keskellä olohuonetta pottani kädessään. Olisi pitänyt arvata, että kaikki oli jotenkin Mantan syytä. Se ämmä osasi pilata kaiken pelkällä läsnäolollaan!
"Elä tuu tänne. Haisoo. Kävin juuri paskala".
"Pottaako käytit? Olisit käyttänyt huussia".
"Ko se jysähti se paska niin vauhila että ei kerenny. Tuli lusikallinen housuunkin. Sussentään, tällä kertaa tohtori määräsi tehokkaat ropit paskaumpeen! Saman tien ku törkkäsin kusikupin tuohon matole ja pyllistin, ni sillo lensi nii että ropina kävi. Ennoo koskaan nähäny ettois mikkää ollu niin paskasa ku tämä potta".
Manta ojensi pottaa minulle, mutta ei tullut kuuloonkaan, että olisin sen ydinjätteen enää käteeni ottanut. Huomasin kuitenkin, että muotokuvani oli kadonnut astian kyljestä.
"Se oli tuohon ulukoreunalle tullu niin sitkiä tappaus että saipi ihan tuskasa hinkata astiaharjala että lähti. Vaa nyt on puhas. Katopa ku kiiltää".
Olin niin masentunut, että en kerran elämässäni alkanut nyrkkitappeluun ja/tai sanaharkkaan tilaisuuden saatuani. Tunsin vihaa, pettymystä ja raivoa hivuttautuessani oman huoneeni kätköihin. Tiesin, että tulisi vielä päivä, jolloin jo jaksaisin kostaa Mantalle kusilevyllä. Mutta ensin minun piti saada olla vähän aikaa yksin... aivan yksin.

Vaikka olin ensimmäiset viikot ihan järkyttävän näköinen, sain onneksi vähitellen restauroitua edes osan ulkonäöstäni takaisin. Päälakiviikset kasvoivat takaisin normaaliksi tukaksi ja niin edelleen. Polvet nyt olivat parkkiintuneet vielä pitkään, mutta eipä ollut kroppakaan sellaisessa kunnossa, että sitä olisi minihameessa esitellyt. Sitten sitä meni naimisiin ja alkoi tehdä lapsia... ja tuhot ulkonäössä olivat sitä luokkaa, ettei sellaisia saisi aikaan edes vuosikausien kokopäivätoimisella ryyppäämisellä ja irstailulla. Vaan sama rapistuminen se kävi muutkin kylän ämmät läpi. Näkisittepä sen rasvaa tirisevän pekonivalaan nyt! Kyllä minun kelpaa katsoa itseäni peilistä, kun häneen vertaa. Vaikka lumous haihtui, on maailma silti vielä oikeudenmukainen paikka!

LOPPU

Jaa