Kokonaisotollinen nuori mies/nainen

Voi, kuinka suloinen mies pubin ikkunapöydässä nojaileekaan tuoppiinsa! Minun oli tarkoitus pysähtyä vain hetkeksi, juoda kupillinen kahvia, ja jatkaa matkaa linja-autolle. Mutta heti sisään astuessani tuo mies kiinnitti huomioni magneetin lailla ja sai minut tilaamaan lonkeron. En ilkeä tunkea viereen istumaan, on iltapäivä ja pubi on täysin tyhjillään. Minä istuudun sen verran lähelle, että saatan katsella häntä... Ja hänkin minua niin halutessaan.
Miehellä on leveän näköiset hartiat. Löysä huppari peittää valitettavasti tarkemman arvioinnin, mutta vahvahan mies on, kuten kaikki ikäisensä. Varmaankin siinä istuu joku rakennusmies työpäivänsä päätteeksi. Kasvot ovat kapeahkot, ja katse hyvin vakava. Ilme on juuri sellainen, että tekisi mieli mennä sen luokse ja laittaa se hymyilemään. Lonkero maistuu pesuaineelta, mutta minä juon sitä urheasti ja annan bussin mennä.
Kestää kauan ennen kuin mies nostaa katsettaan sen verran, että huomaa minut. Yllättäen kasvoille nousee kovin kiinnostunut ilme. Minulla menee melkein lonkero väärään kurkkuun. Monta monituista vuosikymmentä sitten on hänen ikäisensä viimeksi kiinnostunut aivan ensisilmäyksellä. Mies nousee, ottaa tuoppinsa ja tulee minun pöytäni viereen seisomaan. Huomaan hänen olevan hieman humalassa, mutta tässä tilanteessa se on vain hyvä asia. "Sinä näytät tutulta. Me ollaan kyllä tavattu jossain", mies sanoo.
"Istu", sanon ja osoitan tuolia saman pöydän ääressä.
Mies ei sen suurempia kehoituksia tarvitse. Ennen minua harmitti, jos mies osoittautui turhan innokkaaksi. Pidin haasteista. Mutta nyt tahdon tuollaisen... nuoren ja otollisen, niin kimmoisan, että sen päällä pompsahtelee kuin trampoliinissa.
Ennen sain kuulla useinkin olevan kuin ilmetty Brigitte Bardot. Toki siitä on jo jonkin aikaa, mutta ehkä tuo mies siksi näkee minussa häivähdyksen tuttua. "Et sinä vain jonkun lapsuusystäväni äiti ole?" suloinen mies arvuuttelee.
Minä pyörittelen päätäni ja nauran käheästi. Sipaisen hiuskiehkuran poskeltani, nostan polven toisen päälle. Lonkero lämmittää mukavasti. Noin tuoreeseen lihaan en ole painanut kynsiäni hyvin pitkään aikaan. Yritän kuunnella puolihuolimattomasti mitä mies puhuu. Hänen silmänsä ovat hieman humalaiset ja harmaat. Sormet ovat hoikat oluttuopin ympärillä. Mutta en minä oikeasti halua kuunnella. Minä haluan mennä jo!
"En vain saa mieleeni mistä me tunnetaan. Olet kyllä niin tutun näköinen".
Minä katson miestä merkitsevästi silmiin ja sipaisen sormillani oluttuopin ympärille kiertynyttä kämmenselkää. "Ei mietitä menneitä. Tehdään ennemmin jotain muuta".
Enpä olisi aamulla kirjastoon lähtiessäni vielä arvannut, että minusta kuoriutuu päivän myötä ihan oikea puumanainen. Kun olisikin arvannut, niin olisi pukenut vallan pitsiä puseron alle. Toisaalta tuollaiset nuoret ja innokkaat tuskin tajuavatkaan, mitä tulevat repineeksi naisen yltä. Minun on kuuma, kihelmöi vallan. Minun on saatava tuo mies mukaani, painettava se kotimatkalla töherrettyihin porttikongeihin, laitettava se kaikkien vuosien varrella kertyneiden rakkaudenvelkojeni maksumieheksi. Monestiko tuollainen jaksaa? Kolmesti yössä? Kymmenen kertaa?
Nousen ja painaudun tuon nuoren miehen suloista vartaloa vasten. Mies hätkähtää, tunnen lihasten jännittyvän käsivarressa. Tule. Mennään meille. Sanat pyörivät kielen päällä, mutta eivät uskalla tulla ulos. Mies katsoo minua silmiin ja näyttää toiveitaherättävän ilahtuneelta. Minun on kuuma.
"No nyt mä keksin! Sähän olet aivan sen yhden hahmon näköinen. Sen Marja Tyrnin!"
Ainakaan mies ei ole vakava, vaan hymyilee nyt. Ilmeessä ei ole mitään pilkallista. Se on täynnä lapsen oivaltavaa iloa. Minä jätän tuoppini ja kävelen ulos pubista. Olen vähän pettynyt ja haikeakin. Toisaalta olisi ollut ihmeellistä, jos olisikin ollut niin, että olisin ollut sinä iltapäivänä hänen Brigitte Bardotinsa. Ja että hän olisi ollut minun pieni trampoliinini.

******

Voi, kuinka suloinen nainen pubin ikkunapöydässä maistelee lasistaan! Minun oli tarkoitus pysähtyä vain hetkeksi, juoda kupillinen kahvia, ja jatkaa matkaa linja-autolle. Mutta heti sisään astuessani tuo nainen kiinnitti huomioni magneetin lailla ja sai minut tilaamaan lonkeron. En ilkeä tunkea viereen istumaan, on iltapäivä ja pubi on täysin tyhjillään. Minä istuudun sen verran lähelle, että saatan katsella häntä... Ja hänkin minua niin halutessaan.
Naisella on herkän näköiset olkapäät. Löysä pusero peittää valitettavasti tarkemman arvioinnin, mutta kaunishan nainen on, kuten kaikki ikäisensä. Varmaankin siinä istuu joku opiskelijatar koulupäivänsä päätteeksi. Kasvot ovat kapeahkot, ja katse hyvin vakava. Ilme on juuri sellainen, että tekisi mieli mennä sen luokse ja laittaa se hymyilemään. Lonkero maistuu pesuaineelta, mutta minä juon sitä urheasti ja annan bussin mennä.
Kestää kauan ennen kuin nainen nostaa katsettaan sen verran, että huomaa minut. Yllättäen kasvoille nousee kovin kiinnostunut ilme. Minulla menee melkein lonkero väärään kurkkuun. Monta monituista vuosikymmentä sitten on hänen ikäisensä viimeksi kiinnostunut aivan ensisilmäyksellä. Nainen nousee, ottaa tuoppinsa ja tulee minun pöytäni viereen seisomaan. Huomaan hänen olevan hieman humalassa, mutta tässä tilanteessa se on vain hyvä asia. "Sinä näytät tutulta. Me ollaan kyllä tavattu jossain", tyttö sanoo.
"Istu", sanon ja osoitan tuolia saman pöydän ääressä.
Nainen ei sen suurempia kehoituksia tarvitse. Ennen minua harmitti, jos tyttö osoittautui turhan innokkaaksi. Pidin haasteista. Mutta nyt tahdon tuollaisen... nuoren ja otollisen, niin kimmoisan, että sen päällä pompsahtelee kuin trampoliinissa.
Ennen sain kuulla useinkin olevan kuin ilmetty Clark Gable. Toki siitä on jo jonkin aikaa, mutta ehkä tuo nainen siksi näkee minussa häivähdyksen tuttua. "Et sinä vain jonkun lapsuusystäväni isä ole?" suloinen nainen arvuuttelee.
Minä pyörittelen päätäni ja nauran käheästi. Ryllistän rintakehäni kaarelle, yritän pullistaa hauiksiani. Lonkero lämmittää mukavasti. Noin tuoreeseen lihaan en ole upottanut sormiani hyvin pitkään aikaan. Yritän kuunnella puolihuolimattomasti mitä tyttö puhuu. Hänen silmänsä ovat hieman humalaiset ja harmaat. Sormet ovat hoikat lasin ympärillä. Mutta en minä oikeasti halua kuunnella. Minä haluan mennä jo!
"En vain saa mieleeni mistä me tunnetaan. Olet kyllä niin tutun näköinen".
Minä katson naista merkitsevästi silmiin ja sipaisen sormillani lasin ympärille kiertynyttä kämmenselkää. "Ei mietitä menneitä. Tehdään ennemmin jotain muuta".
Enpä olisi aamulla varaosaliikkeeseen lähtiessäni vielä arvannut, että minusta kuoriutuu päivän myötä ihan oikea don juan. Kun olisikin arvannut, niin olisi pukenut vallan black horsea housujen alle. Toisaalta tuollaiset nuoret ja innokkaat tuskin tajuavatkaan, mitä tulevat repineeksi miehen yltä. Minun on kuuma, kihelmöi vallan. Minun on saatava tuo nainen mukaani, painettava se kotimatkalla töherrettyihin porttikongeihin, laitettava se kaikkien vuosien varrella kertyneiden rakkaudenvelkojeni maksajaksi. Monestiko tuollainen jaksaa? Kolmesti yössä? Kymmenen kertaa?
Nousen ja painaudun tuon nuoren naisen suloista vartaloa vasten. Tyttö hätkähtää, tunnen muodot paidan lävitse. Tule. Mennään meille. Sanat pyörivät kielen päällä, mutta eivät uskalla tulla ulos. Nainen katsoo minua silmiin ja näyttää toiveitaherättävän ilahtuneelta. Minun on kuuma.
"No nyt mä keksin! Sähän olet aivan sen yhden hahmon näköinen. Sen Juri Kakan!"
Ainakaan tyttö ei ole vakava, vaan hymyilee nyt. Ilmeessä ei ole mitään pilkallista. Se on täynnä lapsen oivaltavaa iloa. Minä jätän tuoppini ja kävelen ulos pubista. Olen vähän pettynyt ja haikeakin. Toisaalta olisi ollut ihmeellistä, jos olisikin ollut niin, että olisin ollut sinä iltapäivänä hänen Clark Gablensa. Ja että hän olisi ollut minun pieni trampoliinini.


Pakinaperjantai Jaa