Jaakon päivä

On sadepäivä ja silloin kukaan kaveri ei saa olla ulkona. Vaikka Emilian luokse saa yleensä aina mennä kylään, sanoo Emilian äiti tänään, ettei hän jaksa ottaa vieraakseen niin kuraista poikaa. Jaakon kotipiha on vielä kamalan kurainen, sillä he ovat saaneet talon valmiiksi vasta keväällä. Muiden pihoissa kasvaa jo nurmikko, sillä muut saivat talonsa valmiiksi heitä aikaisemmin.

Jaakko kävelee kotitaloa ympäri. Rännit kuljettavat katolta valuvan veden talon nurkille ja saavat sen syöksymään putkea pitkin suuriäänisellä lotinalla. Mutta talon pitkillä sivuilla kävellessä kuulee äidin ja isän äänen ja pikkusiskon itkun. Äidillä ja isällä ei ole aikaa ottaa pikkusiskoa syliin ja lohduttaa sitä, mutta hän voisi auttaa vanhempiaan, jos hän vain saisi mennä sisään. Hän on yrittänyt kertoa, että ymmärtää kyllä, miksi äiti ja isä ovat nykyään niin vihaisia ja surullisia. Hän on itsekin surullinen, joutuvathan he pian muuttamaan uudestaan, vaikka isä ja äiti lupasivat, että uudessa kodissa asutaan koko loppuelämä. Hän haluaisi kertoa Emiliallekin, ettei välttämättä voi enää olla tämän ystävä kovin pitkään, mutta äiti ja isä ovat sitä mieltä, ettei kotiasioista saa kertoa kenellekään.

Jaakko leikkii sellaista leikkiä, että olisi muka ottanut liikaa velkaa. Hän kuljettaa punaisen polkutraktorinsa mutaisen pihan läpi ja työntää sen ojaan. Sade ja rännit ovat valuneet ojan puolilleen, mutta traktori on muovia ja osaa näemmä kellua. "Voi saatanan saatanan saatana!" Jaakko eläytyy traktorin menettäjän asemaan. Jos Emilia saisi tulla ulos, voisi se olla äiti, joka itkisi ja voivottelisi. Emilia osaa tosi hyvin leikkiä äitiä.
Naapurin nainen, joka on vanha ja ärsyttävä kyylääjä, kävelee ohitse sateenvarjon kanssa. "Noh, noh. Mitä se poika noin kiroaa? Et sinä saa olla ulkona tällaisella ilmalla. Ukkonenkin jyrisee". Kyylääjä yrittää katsoa heidän kotiinsa sisälle vihaisen näköisenä. Onneksi heidän perhe pitää aina sälekaihtimia kiinni. Jaakko tietää, ettei ole ollut vielä kovinkaan pitkään ulkona, mutta ukkonen tosiaan jyrisee kaukaisuudessa. Jaakko pelkää jonkin verran ukkosta. Siksi hän suuntaa varovasti kotiovelle. "... tehdään? Ei kun nyt sanot, mitä tässä tehdään? Persettäkö tässä pitää lähteä myymään?"
Jaakko seisoo ovenraossa, ja häntä alkaa aivan väkisin hymyilyttää, kun äiti huomaa hänet. Vaikka ei saisi nauraa rumalle sanalle.
"Hei, mitä sinä sisällä teet? Katso nyt, herätit pikkusiskonkin. Nyt se itkee".
Äidin kasvoilla on voivotteleva ilme, mutta isä näyttää vihaiselta. "Pojalla on pää umpiluuta. Kato nyt mitkä kurat lattialla! Meet siitä pihalle ja tuut sitte takasin kun sanotaan!"
Jaakko päättää totella, ennen kuin isä pääsee pidemmälle. Kuka sitä haluaa kuulla olevansa pelkkä rasite?

Jaakko istuu ojanpenkalla ja katsoo, kuinka vesi nostaa polkutraktoria yhä lähemmäksi. Ukkospilvet ovat tavallisia sadepilviä tummempia ja ne näyttävät kiertävän heidän asuinalueensa kaukaa. On silti aika pelottavaa nähdä salamoiden iskevän maata kohti ja kuulla jyrinää aikojen päästä. On ihmeellistä, miksi on sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat maan päällä aivan turhaan. Äiti on kertonut, että ampiaisillakin on merkitystä ja että ilman niitä ei saataisi kukkia, hedelmiä ja sellaisia. Mutta kaikilla ihmisillä ei ole mitään merkitystä, he vain ovat hyörimässä ympärillä ja häiritsemässä.

Jaakko riisuu kurahanskansa ja poimii maasta pienen kiven käteensä. Kiveä tuntuu palelevan melkein yhtä paljon kuin häntä. Äiti on sanonut keväällä, että koskaan ei saa mennä ojan lähelle, että multainen piha saattaa sortua jalkojen alta ja lapsi joutua ojaan. Jaakko leikkii, että äiti ei ole kertonut kivelle ojan vaarallisuudesta. Kivi menisi pahaa-aavistamattomana ojan lähelle... ja plumps. "Mene ulos", Jaakko sanoo eläytyen suuren ja möreä-äänisen Jumalan rooliin, tämän nähdessä hukkuneen kivipolon kyhjöttävän taivaan porteilla. "Sinä olet ollut virhe alusta alkaen. Mene HELVETTIIN siitä!" Jaakko sysää kiven ojaan, ja tajuaa että hänen käy kiveä tosi paljon sääliksi vasta sitten, kun kivipolo on vaipunut sameaan veteen. "Rakas Jumala, älä anna maailmassa olla turhia kiviä. Älä anna olla mitään turhaa".

Kivi pulahtaa veden kalvon läpi ja vajoaa mutaisen ojan pohjaan. Äiti maa havahtuu, kurottautuu ojan reunalla kyhjöttävää pientä poikaa kohti ja puhaltaa pienen suukon märälle pikkupojan poskelle. Pojan kosketus on muuttanut kiven hyvin tärkeäksi kiveksi. Se alkaa imeä ojaan sataneesta vedestä kesää talteen, jotta Äiti maa voi kerätä syksyllä kesän esiliinansa taskuun kuin marjan ja viedä sen vaatekaappiinsa talven jälkeistä aikaa odottamaan.
Jaakko pyyhkäisee sadepisaran poskeltaan ja hetken hänestä tuntuu, että kenties kivillä ja pienillä pojillakin on tarkoituksensa. Että ne ovat ihan yhtä tärkeitä kuin ampiaiset. Jaa