Katkeran kotirouvan muotokuva (Jatkokertomus, osa 1)

Katkera kotirouva on noin 35-40-vuotias monilapsisen maalaisperheen emäntä, joka on saanut synnyinlahjakseen perin pessimistisen elämännäkemyksen ja happaman luonteen.


Minä olen ikäisekseni melkoisen vetävä nainen, mutta 18-vuotiaana olin todellinen kaunotar. Niihin aikoihin kävin parittomien viikkojen maanantaisin porsliininmaalauskurssilla ja siellä eräs eläkeläisrouva kiinnitti ulkonäkööni erityisen paljon huomiota.
"Anna minun maalata sinun kuvasi. Olin nuoruudessani muotokuvamaalari".
Muorin käsi vipatti kuin pikkuisen epäkesko sauvasekoitin ja nenän edessä oli laakea (kenties vähän käytetykin) emalipotta.
"Minuahan ei kusikuppiin maalata! Kuinka kehtaat ehdottaakaan?"
Muori oli tietenkin pettynyt, ja nostipa jopa käden rinnalleen muistuttaakseen muita paikallaolijoita kuolemansa läheisyydestä. Minuun eivät sellaiset konstit tepsineet, olihan isoäitini kuuluisa Lindströmin Manta, kulmakunnan suurin kusettaja ja manipuloiva psykopaatti. Tuo muori tutisevine käsineen oli pieni tekijä Mantan rinnalla, ja veti viimeisiään jo muutenkin. Sitä ei kukaan pienellä hyväntahtoisuudella muuttaisi.
Tietenkin juuri sillä hetkellä koko porsliininmaalauskurssin luotaantyöntävin nainen, sikkarasilmäinen ja töpselikärsäinen pieni vaaleanpunainen emakko, päätti työntyä ryntäät tutisten mummelin näköpiiriin.
"Maalatkaa minut, rouva. Saatte luvan maalata minut alusastiaanne".
Mummeli ei näyttänyt olevan kovin mielissään, mutta en ollut minäkään. Kenties kyseessä oli vain erään vapisevan kalkkunan kuhmuinen potta, mutta mitä ihmiset siitä ajattelisivat, jos potan kyljessä komeilisi minun sijastani tuo alamittainen tonttu-akka? Enhän minä voinut sallia tuon ihmisen muodon ottaneen alatoopin talloa minun asemaani porsliinikurssin kauneimpana naisena!
"Minä suostun kusikuppisi malliksi", sanoin niin arvokkaasti kuin kykenin. Muori oli tietenkin äärimmäisen ilahtunut saadessaan malliksi jotain muuta kuin kaksoisleukaa toisensa perään. Hän aloitti työn siltä istumalta.

Muutaman parittoman viikon maanantain jälkeen potan kyljessä komeili minun kuvani. Olihan se hieman amatöörimäinen raapustus, mutta kuitenkin huomattavasti hienompi kuin kukaan kurssilainen olisi osannut muorinrahjan tutisevia käsiä katsellessaan aavistaakaan.
"Ihmeellisen kaunis kuva", kaikki sanoivat. "Ja tuo hymy on niin arvoituksellinen".
Kuinka olisin voinutkaan olla totinen katsellessani vaaleanpunaisen vastustajani karvasta pettymystä, jota hän ei osannut lainkaan peittää. Minä olin nöyryyttänyt hänet pahemman kerran, sen tiesivät kaikki. En olisi voinut olla tyytyväisempi nähdessäni, kuinka tympeitä ja merkityksettömiä, vaaleansinisiä sydämiä, hän maalaili kahviastiastoonsa. Niistä kipoista tulisi tuskin perintökalleuksia ja kirpputoriltakin ne naurettaisiin pihalle.
"Onpa harmillista, että meidän ihmisten kauneus on haihtuvaista, kun kuva puolestaan ei aikaa kavahda".
Niin. Se oli kyllä hirvittävä vääryys. Minun naamani alkaisi roikkua, ruumiini poimuilisi ja leukaperät kasvaisivat karvaa, samaan aikaan kun tuo kuva säilyisi kauniina, vaikka koko palvelutalon väki kävisi illasta toiseen sen äärellä tarpeillaan.
Niin minä tein sen, minkä kuka tahansa itseään kunnioittava nainen olisi tehnyt. Minä sieppasin potan itselleni ja tungin sen sukkahousuihini. Yritin olla ajattelematta emaliin lohjenneista halkeamista mahdollisesti uhoavaa kusen hajua, vaan suorin kotiin ennen kuin joku kyläläinen alkaisi luulla minun olevan tiineenä hameen alla pönköttävän potan vuoksi.

Illalla laitoin potan yöpöydälle viereeni. Kuva oli lampun hämärässä vieläkin kauniimpi kuin porsliininmaalauskurssilla ja hymyni tosiaan näytti kiehtovalta. Rukoilin mielessäni, rukoilin kiihkeämmin kuin mitään muuta, että tuo kuva vanhenisi minun sijastani ja että minä saisin ikuisesti pitää kauneuteni itse. Sillä - toisin kuin tuo kuvajainen - osasin minä takuulla pitää huolta siitä, ettei palvelutalon väki tekisi tarpeitaan minun niskaani.

- Jatkuu -

Pakinaperjantaissa aiheena maalaus Jaa