Hetki ennen rauhaa

Seppo tunnistaa painostavan tunnelman, joka on viikon aikana kasvanut kotiin. Se tuntuu suihkussakin ja on niin hiljainen, ettei sitä saa suljettua ulkopuolelle, vaikka kääntäisi hanan täysille. Marja on tullut juuri töistä ostoskassissaan salaattitarpeita, Onni ja Venla ovat lukkiutuneet omiinn huoneisiinsa. Hän tahtoisi jäädä siihen veden alle ikuisesti, mutta se ei käy. Viikonloppu on edessä ja seuraavana aamuna pitäisi olla Rovaniemellä hirvimetsällä. Seppo vääntää hanan kiinni, kietoo pyyhkeen lantiolleen, luikkii makuuhuoneeseen pukeutumaan ja suihkuttamaan Axen tosimiestuoksua kainaloihinsa.
Keittiöstä kuuluu puhetta, mutta sanoista ei saa selvää. "Tä?", hän huutaa ovenraosta.
"Vittu löträä suihkussa puoli tuntia ku pahanen akka. Etkö vittu tajua paljonko meillä kuluu kuussa rahaa yksistään sun suihkuihis? Lapsille oo vara ostaa ees vaatteita päälle ku yks makaa kylppärissä ittiään hieromassa".
"Ei siinä menny ku viistoista minuuttia", Seppo sanoo ovenraosta.
Vaikka turhaan hän mitään sanoo. Hän tietää, kuinka kaikki taas menee. He kaikki tietävät. Toisaalla Venla ja Onni sulkevat läksykirjansa. Pian he hiippailevat eteiseen, vetävät kengät jalkoihinsa, takin päälleen, pipot korville ja menevät pihalle maleksimaan iltaan asti. Sepolla on paha mieli lasten puolesta ja hän estäisi kaiken pahan heidän elämästään, jos vain tietäisi kuinka.
"Vittu onko sun pakko inkuttaa aina vastaan? Ekkö käsitä että mulla on ollut tänään ihan helvetin raskas päivä ja sitte vielä kaupan kautta kotiin. Tekisit säkin muuta ku makaisit kotona. Ettisit töitä!"
"Mää en haluais taas tapella".
Seppo on aina inhonnut riitelemistä. Hänen lapsuudenkotinsa oli rauhallinen. Siellä ei korotettu ääntä eikä käyttäydytty uhkaavasti. Marja oli heti alusta lähtien aivan eri olento; kiihkeä, tarvitseva, outo. Uhka oli ollut hänessä niin kauan kuin Seppo oli tuntenut hänet, se oli pelottava ja kiehtova kuin lähestyvä ukkonen, ja juuri tuon ominaisuuden vuoksi hän kai Marjaan rakastui, niin kurja kuin sitä oli myöntää.
"Ai et halua tapella? Ethän sä koskaan halua mitään. Ethän sä halua ku maata jossain vittu suihkussa ja nukkua. Sä oot vittu pahin akka, jonka olen koskaan nähnyt. Sä et ole mikään mies, sulla ei ole selkärankaa, sulla ei ole mitään tulevaisuudensuunnitelmia. Kaikki mun työkaverit halveksuu sua, sun hirviporukkaskin nauraa sulle päin naamaa ja sää vaan änget niiden joukkoon niiden perseitä nuolemaan. Kuin tyhmä sää oikeesti olet?"
Seppo häpeää sitä, että hänen tekee mieli lyödä. Joskus vastaavissa tilanteissa hän jo näkee itsensä lyömässä Marjaa, upottamassa nyrkkinsä tämän kasvoihin yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes ei olisi enää pilkkaa ja pahoja sanoja. Hän jatkaisi kunnes Marja itkisi ja vielä edelleen, kunnes ei olisi itkuakaan enää. Hän tietää saavansa ajatuksesta aivan liikaa tyydytystä ja se pelottaa häntä. Seppo seisoo pyyhe lanteillaan ja katsoo kun Marja työntyy ovesta sisään, ja hän rukoilee kuten aina: Anna voimaa hillitä itseni, anna jaksaa, anna olla mies.
Marja tuijottaa vihan jähmettämin kasvoin Sepon käsiä. Ne ovat nyrkissä, täynnä pidäteltyä iskua. Siinä on miehen hätä konkreettisimmillaan: Pyyhe löysästi lantiolla, kainalossa Axen tosimiestuoksua, vesipisarat hiuksilla, lättäjalat tiukasti makuuhuoneen tuttua mattoa vasten, seinän takana naapurit.
"Haluatko sää lyödä, häh? Haluatko hakata vittu vaimos. Häh? Lyö sitte kusipää jos niin paljon haluat. Lyö pois vittu niin katotaan".
Marjan etusormi naputtaa Sepon paljasta rintakehää. Sormen pää taipuu, kynnestä jää pieniä kuunsirppejä rintakarvojen sekaan. Seppo katsoo makuuhuoneen verhoja ja muistaa kuinka Marja kantoi nuo verhot pelkkinä kankaina kotiin ja ompeli ne sitten mielensä mukaan. Ne ovat kauniit verhot, Marja osasi taitavasti.
"Etkö uskalla lyödä vaikka mieli tekis? Voi vittu, itketkö sää? Vitun inisevä akka, oikea homoneiti. Oikee pienimunanen homoneiti sä oot!"
Marja seisoo Sepon pyyhe kädessään. Anna voimaa hillitä, anna jaksaa, anna olla mies. Ajattele lapsia, ajattele hirviporukkaa, ajattele naapureita. Marja ei lyö koskaan avokämmenellä. Hän ei koskaan raavi. Hän lyö kuin mies ja on ylpeä siitä. Marja lyö ensin olkapäähän, sitten leukaan kolme kertaa. Kyllä se miestäkin sattuu.
"Hakkaa vaan, lyö takaisin saatanan vaimonhakkaaja!" Marja huutaa.
Seppo tietää, että kun ei puhu mitään, eikä liiku lainkaan, Marja rauhoittuu yhtä nopeasti kuin suuttui. Niin käy nytkin, Marjan katse näyttää hetken hyvin väsyneeltä, hän jättää Sepon rauhaan ja lähtee tekemään salaattia huohottaen luultavasti vielä vähän äskeisen vuoksi.
Seppo ottaa kaapista bokserit, vetää sukat jalkaan, sitten paita, sitten kotihousut. Eivät ne hirviporukassa hänestä oikeasti pidä. Hän ei ole taitava erämies tai ampuja, sääsketkin käyvät kimppuun pahemmin kuin muiden. Pitävät häntä kömpelönä kun naama on aina mustelmilla. "Ei jumalauta, taiat ottaa akaltas pataan", hirviporukan huumormies, Antti, hoksasi kerran sanoa. Kaikki nauroivat niin, etteivät kiinnittäneet huomiota Sepon hätään. Tuota naurua hän on ajatellut usein ja sitä hän ajattelee nytkin, kun kulkee hiljaa tomaattia pilkkovan vaimonsa ohitse. Marjalla on rauha nyt, selkäkin kohoilee tasaiseen tahtiin kuin nukkuvan selkä. Onni ja Venla voivat tulla taas kotiin, ilma on taas jonkin aikaa helppoa hengittää.
Seppo ei tunne itseään kovin rauhalliseksi. Hänen sisällään on niin paljon kaikenlaista, ettei sellaista jaksa nyt ajatella. Hän on selvinnyt tästä myrskystä, hän on vieläkin mies joka voi katsoa itseään peilistä. Hän on mies, joka ei ole koskaan nostanut kättään naista vastaan. Hän tietää, että edessä on nyt rauhallista aikaa, jolloin ollaan tyytyväisiä ja nauretaankin välillä. Onni ja Venla saavat tehdä läksynsä rauhassa. Vasta kun hän huomaa alkavansa taas pitää Marjasta ja ehkä vähän rakastaakin häntä, on seuraava myrskykin luultavasti lähellä.


Tarinamaanantain aiheena suvanto Jaa