Mä en tykkää siitä, että opettaja katselee mua joskus sellaisella ilmeellä, että olen hankala ja varmaan musta tulee joku häirikkötapaus isompana. Täällä ala-asteella ei vielä ole häiriköitä. On vain jotain oppimishäiriöisiä ja niitä, kenellä on sopeutumisvaikeuksia. Niiden lasten vanhempien toivotaan erityisesti tulevan joihinkin ihme palautekekskusteluihin. Emmä niitä lappuja äidille ja isäpuolelle vie. Kun kysytään niin sanon, että mua vitut kiinnostaa.
On hankalaa muistaa aina olla niin ettei kiinnosta. Erityisen hankalaa se on silloin kun kaikki puhuvat tulevasta retkestä. Ne puhuvat mitä pakkaavat mukaan, kuinka paljon käyttörahaa kukin saa vanhemmiltaan. Ne nauravat ja kiistelevät siitä, ketkä nukkuvat keskenään samassa huoneessa. Ne vannovat valvovansa koko yön, eikä kukaan valvoja voi sitä estää.
Mulla on mielikuvitusta ja saatan kuvitella ne nousemassa parijonossa bussiin. Anette ja Petteri, jotka ovat kaksosia, syövät taas varmaan grillimaustettuja perunalastuja, joita he syövät kaikilla ilmaisillakin retkillä. Kaikki luokkakaverit puristavat käsissään kameroita ja lompakoita. Niillä on mukanaan isot kassilliset vaihtovaatteita ja tekemistä.
Kaksi vuotta kaverit ovat houkutelleet muakin mukaan. Ne ovat ihan varmoja, että tulisi hauskaa. Ne eivät käsitä, kun sanon ettei mua kiinnosta niiden retket. Ne ei ymmärrä, miksi mä jään ennemmin koululle, missä on tylsää. Ne pyytää mua mukaan ja sanoo, että niillä on suunnitelmissa salakuljettaa pleikkari omaan huoneeseen. Ne kysyy, että itkettääkö mua, kun sanon taas että mua vitut kiinnostaa. Mä nauran niille ja mun tekis mieli lyödä niitä myös.
Hyvä vaan, että tämä meni näin. Jos isäpuoli ei olisi hakannut äitiä siitä viitosesta ja sanonut että hän ei ala kenenkään kusipään pennun matkoja makselemaan, olisi se tapahtunut viimeistään siinä vaiheessa, kun mä olisin tarvinnut retkelle vaihtovaatteita ja käyttörahaa. Kerran se hakkas äidin kun se oli mennyt ostamaan mulle uuden hammasharjan ilman lupaa. Ei se ollut välittänyt, vaikka äiti oli sanonut, että se maksoi viitosen vaan. Ei se välitä sellaisesta. Ei sitä kiinnosta.
Enkä mä sinne koululle sitä paitsi mene kun muut ovat retkellä, jos jotakuta sattuu kiinnostamaan. Mä menen kirjastoon ja luen siellä jotain kirjoja koko koulupäivän ajan. Mä teen sinne mukaan pari leipää ja leikin, että oon retkellä tai jotain. Ja se on ihan kivaakin, uskokaa pois. Siellä on yksi nainen töissä. Sen kanssa meistä on tullut tuttuja. Kerran, kun siellä kirjastolla oli sellainen poistokori ja siellä oli yksi antiikin Kreikkaa käsittelevä kirja, jota olin lueskellut usein aikaisemmin, se nainen antoi sen kirjan minulle ihan ilmaiseksi. Se sanoi, että oli huomannut kuinka se mua kiinnosti. Se oli minusta tosi reilusti tehty ja se nainen varmaan uskoisi, kun kertoisin sille, että isona musta tulee arkeologi, ja mulla on sitten ihan sellaiset vaatteet kuin haluan ja pääsen ihan mille matkalle mä itse haluan. Ja siellä ulkomailla kukaan ei tunne mua eikä mun tarvitse hävetä mitään. Mutta se onkin sitten joskus aikuisena. Nyt pitää vaan selvitä yhtä reippaasti niin kuin olen selvinnyt nämä kaksi vuotta. Pian retki on ohitse ja mun on taas helpompi olla koulussa. Ja jos mä kertoisin kirjaston naiselle tästä kaikesta niin se sanoisi varmaan, ettei mun tarvitse yhtään hävetä. Kun se ei ole mun vika että isäpuoli on sellainen kuin se on.
Kirsi Marttilan blogikirjoituksen herättämien ajatusten pohjalta.
Jaa
17 kommenttia:
Jotenkin kamalan koskettava. Hieno!
Itkettää. Tuohan on niin totta monella lapsella. Nämät kirjoitukset ovat muutenkin niin koskettavia, itkettäviä, hurvattomia, hillittömiä ja upeita!
Jep, inhorealismi rules. Hyvä, että Ally kirjoitat näitä, minä en oikein jaksa, vaikka pitäisi.
UUHH!! Tuli kylmä olo. Liikaa totta!
Tasa-arvo ei ole tavoite enää edes juhlapuheissa :(
: )
Kyllä tästä maailmasta vielä hyvä tulee, kun tarpeeksi kampoihin pistetään
Mulla pääs itku. Loistava kirjoitus.
Kata, joskus on vaikea myöntää, että tässä systeemissämme lapsilla on ihan elävä hätä ja että yhdenmukaisuutemme on vain tyhjä sana.
Nina L, kaunis kiitos sanoistasi. Uskon, että tässä maassa on ihan älyttömästi ihmisiä jotka välittävät kaikkien lasten parhaasta. Nyt pitäisi vain lakata olemasta hiljaa ja yrittää puhua lasten puolesta.
Susu, lepää, rakas blogiystäväni. Täällä odotellaan. Valo lisääntyy päivä päivältä.
Alastalo, eikö vaan? Tämä ei saisi olla niin totta.
Isopeikko, kun se juhlapuheista puuttuu, pitää sen taas etsiytyä ihan tavallisen ihmisen tai blogihahmon huulille. Lapsenahan sitä opitaan millä arvoilla maailma pyörii. Sitä kannattaa kaikkien miettiä.
Kirsi, kiitos että jaksat yrittää, vaikka välillä se näyttää olevan kohtuuttoman raskasta. Uskon, että ihmiset ovat ajattelevia olentoja ja näkevät lopulta asian laajemman merkityksen ja lapsen aseman tämän kaiken keskellä.
Lilith, kyllä tässä on syytäkin tulla suru puseroon, sillä jollekin lapselle tämä tällainen voi olla juuri nyt tosiasia.
KIITOS KAIKILLE KOMMENTIN JÄTTÄNEILLE! TÄMÄ ON IHAN TOSISSAAN TÄRKEÄ ASIA.
Niin kirjasto voi olla = yhteiskunta ja kirjastontäti kuka vain meistä :)
Hyvä Ally
Osaat kiteyttää tarinaan sen, minkä Kirsi Marttila sanoo blogissaan toisin sanoin.
Tutustuin vasta nyt blogiisi ja on kyllä sanottava, että otat tarinoinesi kantaa yhteiskunnan epäkohtiin koskettavalla, hurjalla ja liikuttavallakin tavalla.
Sinun on jatkettava näiden juttujen kirjoittamista. Niistä saa voimaa.
Terveisin uusi lukijasi PH
Ja jäi sanomatta että olet myös hauska. En muista milloin olisin näin ääneen nauranut.
PH
Tiina, aivan niin. Lopulta kaikki on kiinni yksilön konkreettisista valinnoista tässä ja nyt. Ja systeemikin on meidän ihmisten ylläpidettävissä/muutettavissa.
PH, kiitos sanoistasi. Noin kauniit puheet lämmittävät mieltä ja nostavat punan poskille.
Kirsi kirjoittaa asiaa. Olen oikein ylpeä oikeuden perään huutelevasta, välittävästä ja tulisieluisesta ystävästäni.
Hmm.. tämähän menee jo maireaksi.
Kiitos sanoistasi! Minä olen myös ylpeä sinusta. Aina ollutkin.
Harvalla on kuvailemasi kaltainen tilanne päällä kotona.. Josta herääkin kysymys, että onkohan vika tässä luokkaretkiasiassa (eli sen maksamisessa), vai siellä kotona, jossa asioihin suhtaudutaan nihkeästi? Lapsen hyvinvointi lähtee kotoa, ja toki koulun on tarkoitus pitää yllä, ja opettaa, tärkeitä perusarvoja joilla pärjää elämässä. Tässä Kirsi Marttilan esille tuomassa asiassa on lähdetty etenemään hieman väärästä päästä.
Anonyymi, kiitos kommentistasi. Toivon tosiaan, että tarinan kaltaisia tilanteita on harvassa. En kyllä ymmärrä kuinka ko. tilanteen yleisyys/harvinaisuus liittyy mihinkään. Kodeissa on erilaisia tilanteita, mutta siitä huolimatta koulun pitäisi olla samanlainen kaikille.
Perheissä on varmasti monesta syystä johtuvia ongelmia, jotka heijastuvat myös lapsiin. Koulussa lapsilla voi myös olla erilaisia ongelmia - muitakin kuin retkiasioihin liittyviä.
Minun mielestäni asioihin on oikein puuttua nimenomaan siinä järjestyksessä, että varmistetaan ensin, että lasta kohdellaan kuten laki edellyttää. Tämä on tärkeää kaikkialla, sekä koulussa, että kotona, eikä näiden asioiden laittaminen tärkeysjärjestykseen ole minun mielestäni mielekästä.
Olisi hienoa, jos ihmiset voisivat olla anteliaita, ymmärtäviä ja jalomielisiä, vaikkei mikään laki edellytä sitä heiltä. Olisi hienoa, jos yksilö antaisi tarvitsevalle siinä kohtaa kun puutetta näkee ja itseltä kykyä löytyy.
Löysin nyt sattumalta tuolta Kalevan uutisten ja Kirsin blogin kautta tänne ja pistää kyllä vähän vihaksi tällaiset heitot kuin "Harvalla on kuvailemasi kaltainen tilanne päällä kotona..".
Mikä on harvinaista? Omasta lapsuudestani muistan heti tusinan verran perheitä, joissa alkoholismi ja/tai väkivalta oli arkea. Osasta meistä kasvoi ihmisiä, joiden julkisivut ovat nyt sillä mallilla, ettei kukaan uskoisi mitä olemme kokeneet. Mutta kaikki eivät kestäneet, vaan luovuttivat tavalla tai toisella ja juuri heidän puolesta pistää välillä vihaksi.
Minä en pysty puuttumaan näihin epäkohtiin omalla nimelläni, se olisi aivan liian raskasta, mutta minulla on onneksi muut keinot auttaa nuoria, joissa on varmasti potentiaalia, ellei heitä poljeta heti päiväkoti ja koulumaailmassa lyttyyn.
Täytyypä tutustua tähän blogiin ja sen seuraajiin (ovat varmasti hekin fiksuja) paremmin.
Anonyymi, kiitos kommentistasi. Minulla on kanssasi samanlainen kokemus siitä, että rankatkin ongelmat suomalaisissa perheissä ovat valitettavan tavallisia.
Kirsi teki rohkean valinnan tulla nimellään ja kasvoillaan asian taakse saadakseen asiaa ihmisten tietoon. Voin vain kuvitella, miltä tuntuu ottaa vastaan hyvin henkilökohtaisiakin hyökkäyksiä nimettömiltä tahoilta. Ja vain siksi, että on ajanut lasten oikeuksia.
Nämä aikuisten tappelut ovat asia erikseen, eikä niiden edes tulisi heijastua lasten elämään (paitsi lopulta laittomien käytäntöjen muuttuessa). Koulun tulee vastata omalta osaltaan lain toteutumisesta. Ja vaikka näin tapahtuisikin, on maailma lapselle silti sellainen paikka, että hän tarvitsee liittolaisia - hyväntahtoisia aikuisia, jotka ovat aidosti hänen puolellaan. Kukaan ei voi pelastaa koko maailmaa, mutta joskus yksikin ystävällinen ja kannustava teko voi kantaa lasta pitkälle synkässä maailmassa. Näin minä uskon, ja olen iloinen, että siellä jossain on joku sinunkaltaisesi välittämässä kaiken maailman lapsista <3
Minulla on tosiaan aika älyttömän viisaita, fiksuja ja humaaneja blogikavereita. Tervetuloa joukkoon!
Lähetä kommentti