Hyvät kanssabloggaajat,
Leikki on taas käynnissä, sillä Kristiina ilmoitti juuri piilottaneensa Lahjan uuteen paikkaan. Vihjeenä on tällä kertaa video (kaikkea te taitavat ja muutenkin upeat ihmiset osaattekin!!!). Hiukka kinkkinen vinkki, mutta minäpä tiedän missä se on!
Nyt Oulun blogihahmot kipinkapin liikkeelle!!!
Edit: Korpun on löytänyt Lahjan. Käykääpä Kristiinan kommenttilaatikosta lukemasta hänen lahjanmetsästysmatkastaan. Minä ainakin nauroin ihan kippurassa. Jos tässä ihmisessä ei ole seikkailumieltä niin ei sitten kenessäkään! Hienoa Korpun!!!
Jaa
tiistaina, marraskuuta 27, 2007
maanantaina, marraskuuta 26, 2007
Valumista ja valmistautumista
Vanha tätimme Ulrika (Ulpu) oli suunnitelmallinen nainen. Hänen kotinsa oli yhtä aikaa kiehtova ja pelottava paikka. Kaikki oli nopeasti katsottuna ikuisesti samanlaista; matot näyttivät siltä, kuin niille ei olisi koskaan astuttu. Ikiaikainen, herra ties keneltä peritty piironki nökötti saman huoneen samassa nurkassa liikahtamatta. Tuntui, että sohvapöydän vasempaan laitaan aseteltu sanomalehtikin oli aina sama painos, johon joku ilveilijä kävi vain öisin muuttamassa päivämäärän kohdalle uudet numerot.
Ulpun kodin pienetkin muutokset aiheuttivat sukumme keskuudessa levottomuutta ja maailmanlopun tunnelmaa. Vierailuilla ollessani mieltäni kalvoi jatkuva pelko ja huimaus, kuin maan pinta olisi milli milliltä valunut kohti sulaa ydintään. Minulla oli aina kuuma ja hiukseni olivat sähköiset. Istuin tädin pöydässä, aina samalla tuolilla. Söin kaksi ässäkeksiä leuka huolellisesti pienen teelautasen yläpuolella, varoen keksinmuruja, jotka lattialle tippuessaan olisivat voineet suistaa maailman sulaan laavaan ällistyttävää pikavauhtia.
Tuijotin syödessäni Ulpu-tädin piironkia ja etenkin piirongin kansilevylle asetettuja, kehystettyjä valokuvia. Olin varma, että kuvat olivat liikkuneet edellisen vierailun jälkeen, mutta niin vähän, etteivät koskaan jääneet kiinni tekosistaan. Ulpun kuoleman jälkeen kuvat ja koko talo kivettyi ja valuminen loppui. Vaikka olinkin toki arvannut, että Ulpu-tätihän se oli meitä kaikkia valuttanut.
Ulpu oli äärimmäisen suunnitelmallinen ihminen, mutta ei tylsästi, kuten vanhat tädit usein ovat. Ulpu, kuten muutkin sen ikäiset naiset, pissi ja niisti nenänsä aina lähtiessään ulos. Hän taittoi paperinenäliinan sekä käsilaukkuunsa, että taskuunsa. Hän puristi avaimia nyrkissään työntäessään ulko-oven lukkoon. Nuo kaikki arkiset toimenpiteet hän suoritti kuin pyhän rituaalin, saaden muut ihmiset ympärillään tuntemaan itsensä täysin vailla suunnitelmaa oleviksi, tuulten riepoteltaviksi.
Ja Ulpulla oli paksu, ruskeanahkainen valokuva-albumi, johon hän dokumentoi pikkutarkasti kaikkien sukulaistensa vaiheet. Jokaiselle suvun jäsenelle oli varattu albumista tietty määrä sivuja (jokaisen sivumäärä oli eri), jotka vuosien saatossa täyttyivät elämän huippuhetkillä. Hautajaiskuva täytti aina kunkin sukulaisen sivumäärän viimeisen tyhjän kohdan. Koskaan tilaa ei jäänyt yli, eikä sitä olisi tarvittu lisääkään. Kuin Ulpu olisi suunnitellut kaiken valmiiksi. Minulla oli vain kolme tyhjää sivua, siinä missä veljelläni oli melkein kymmenen. Nuo minun vaivaiset sivuni loivat elämääni pelon möhkäleen, enkä ole vieläkään välittänyt puhua asiasta sen enempää.
Noihin aikoihin Ulpu alkoi käydä hitaammaksi, mutta maailman valuminen tuntui kiihtyvän entisestään. Joskus ulkoillessamme (hän halusi viedä minut aina samaa reittiä Laanaojan vartta) Ulpu pysähtyi ilman varoitusta ja ikään kuin höristi korviaan. Minusta hän näytti huolestuneelta.
En muista milloin näin Ulrikan viimeisen kerran, mutta muistan sen aamun, jolloin Petkelin Tauno (joku sukulaiseni Ulpun puolelta) rymisteli porstuassa polvilleen hengitys vinkuen. Tuskin mitään näistä asioita tarkoitettiin meidän lasten korville kuultavaksi, mutta kaikki tuli meillekin ilmi siinä rytäkässä. Ulpu oli kaiketi edellisenä iltana kasannut sohvapöydälleen kauniiseen riviin järkyttävän määrän erilaisia lääkkeitä, lähikaupan pussin mahdollista oksentamista varten, pullon pöytäviinaa ja toisen pullollisen kahvilikööriä (ilmeisesti sekoitettavaksi pöytäviinaan). Hän oli ollut juuri leikkaamassa valokuva-albumissa oman elämänsä kohdalla ollutta kahta ylimääräistä sivua pois, kun olikin yllättäen luikauttanut sakset kaulalleen niin monesti ja niin kovalla voimalla, että suoni oli katkennut. Siihen, albumin päälle, oli Ulpun elämä vuotanut ja siitä Petkelin Tauno oli hänet järkytyksekseen aamulla löytänyt.
Hautajaisissa koko suku mietti, kuinka tuo kaikkeen pikkutarkasti valmistautuva ihminen oli tehnyt jotain niin yllättävää viimeisillä voimillaan. Ihan kuin joku demoni olisi tarttunut häneen ja ottanut käden saksineen päivineen hallintaansa. Minä ihmettelin Ulpu-tädin asunnon liikkumattomuutta ja olin jollain tavalla helpottunutkin, että täti oli nyt kuollut. Petkelin Ensio (Taunon veli) tuumasi tädin ehkä olleen siinä lähdön hetkellä vasta ensimmäistä kertaa järjissään, kun toppasi vihdoin sen pahuksen suunnittelunsa.
Eikä siinä kukaan mitään vastaväitteitä esittänyt.
Tarinamaanantain aiheena on valmistelu. Jaa
Ulpun kodin pienetkin muutokset aiheuttivat sukumme keskuudessa levottomuutta ja maailmanlopun tunnelmaa. Vierailuilla ollessani mieltäni kalvoi jatkuva pelko ja huimaus, kuin maan pinta olisi milli milliltä valunut kohti sulaa ydintään. Minulla oli aina kuuma ja hiukseni olivat sähköiset. Istuin tädin pöydässä, aina samalla tuolilla. Söin kaksi ässäkeksiä leuka huolellisesti pienen teelautasen yläpuolella, varoen keksinmuruja, jotka lattialle tippuessaan olisivat voineet suistaa maailman sulaan laavaan ällistyttävää pikavauhtia.
Tuijotin syödessäni Ulpu-tädin piironkia ja etenkin piirongin kansilevylle asetettuja, kehystettyjä valokuvia. Olin varma, että kuvat olivat liikkuneet edellisen vierailun jälkeen, mutta niin vähän, etteivät koskaan jääneet kiinni tekosistaan. Ulpun kuoleman jälkeen kuvat ja koko talo kivettyi ja valuminen loppui. Vaikka olinkin toki arvannut, että Ulpu-tätihän se oli meitä kaikkia valuttanut.
Ulpu oli äärimmäisen suunnitelmallinen ihminen, mutta ei tylsästi, kuten vanhat tädit usein ovat. Ulpu, kuten muutkin sen ikäiset naiset, pissi ja niisti nenänsä aina lähtiessään ulos. Hän taittoi paperinenäliinan sekä käsilaukkuunsa, että taskuunsa. Hän puristi avaimia nyrkissään työntäessään ulko-oven lukkoon. Nuo kaikki arkiset toimenpiteet hän suoritti kuin pyhän rituaalin, saaden muut ihmiset ympärillään tuntemaan itsensä täysin vailla suunnitelmaa oleviksi, tuulten riepoteltaviksi.
Ja Ulpulla oli paksu, ruskeanahkainen valokuva-albumi, johon hän dokumentoi pikkutarkasti kaikkien sukulaistensa vaiheet. Jokaiselle suvun jäsenelle oli varattu albumista tietty määrä sivuja (jokaisen sivumäärä oli eri), jotka vuosien saatossa täyttyivät elämän huippuhetkillä. Hautajaiskuva täytti aina kunkin sukulaisen sivumäärän viimeisen tyhjän kohdan. Koskaan tilaa ei jäänyt yli, eikä sitä olisi tarvittu lisääkään. Kuin Ulpu olisi suunnitellut kaiken valmiiksi. Minulla oli vain kolme tyhjää sivua, siinä missä veljelläni oli melkein kymmenen. Nuo minun vaivaiset sivuni loivat elämääni pelon möhkäleen, enkä ole vieläkään välittänyt puhua asiasta sen enempää.
Noihin aikoihin Ulpu alkoi käydä hitaammaksi, mutta maailman valuminen tuntui kiihtyvän entisestään. Joskus ulkoillessamme (hän halusi viedä minut aina samaa reittiä Laanaojan vartta) Ulpu pysähtyi ilman varoitusta ja ikään kuin höristi korviaan. Minusta hän näytti huolestuneelta.
En muista milloin näin Ulrikan viimeisen kerran, mutta muistan sen aamun, jolloin Petkelin Tauno (joku sukulaiseni Ulpun puolelta) rymisteli porstuassa polvilleen hengitys vinkuen. Tuskin mitään näistä asioita tarkoitettiin meidän lasten korville kuultavaksi, mutta kaikki tuli meillekin ilmi siinä rytäkässä. Ulpu oli kaiketi edellisenä iltana kasannut sohvapöydälleen kauniiseen riviin järkyttävän määrän erilaisia lääkkeitä, lähikaupan pussin mahdollista oksentamista varten, pullon pöytäviinaa ja toisen pullollisen kahvilikööriä (ilmeisesti sekoitettavaksi pöytäviinaan). Hän oli ollut juuri leikkaamassa valokuva-albumissa oman elämänsä kohdalla ollutta kahta ylimääräistä sivua pois, kun olikin yllättäen luikauttanut sakset kaulalleen niin monesti ja niin kovalla voimalla, että suoni oli katkennut. Siihen, albumin päälle, oli Ulpun elämä vuotanut ja siitä Petkelin Tauno oli hänet järkytyksekseen aamulla löytänyt.
Hautajaisissa koko suku mietti, kuinka tuo kaikkeen pikkutarkasti valmistautuva ihminen oli tehnyt jotain niin yllättävää viimeisillä voimillaan. Ihan kuin joku demoni olisi tarttunut häneen ja ottanut käden saksineen päivineen hallintaansa. Minä ihmettelin Ulpu-tädin asunnon liikkumattomuutta ja olin jollain tavalla helpottunutkin, että täti oli nyt kuollut. Petkelin Ensio (Taunon veli) tuumasi tädin ehkä olleen siinä lähdön hetkellä vasta ensimmäistä kertaa järjissään, kun toppasi vihdoin sen pahuksen suunnittelunsa.
Eikä siinä kukaan mitään vastaväitteitä esittänyt.
Tarinamaanantain aiheena on valmistelu. Jaa
perjantaina, marraskuuta 23, 2007
Eivät unelmat siipiä tarvitse!
Kauniiden ja rohkeiden tähdet suutelivat varmaan tuhannennen kerran, kun Aino hidasti vauhtia ja pysähtyi lopulta kokonaan. Hän päästi epäuskoisen, huohottavan riemunhörähdyksen saaden murrosikäisen Tommin kääntämään laiskasti päänsä äidin suuntaan.
- Omille jutuilleni nauran, Aino selitti, vaikka Tommi ei ollut edes kysynyt.
Tommi ei tiennyt, sen paremmin kuin kukaan muukaan, että Aino oli tehnyt olohuoneen nurkassa matkaa lukuisia kuukausia - toista vuotta itse asiassa - yhä pahemmin natisevalla ja lonksuvalla cross trainerillaan. Hän oli matkannut 10 kilometriä päivässä, viitenä päivänä viikossa.
Kaikki oli alkanut siitä, kun Aino oli saanut ensimmäiset sata kilometriä jumpsutettua lahjaksi saamallaan kuntolaitteella. Matka oli taittunut yllättävänkin helposti. Hänhän olisi sillä tavalla matkannut maantiekäyttöisellä kojeella jo herra ties kuinka pitkälle! Jopa kauemmas sitä suurta kauppakeskusta, johon ei viitsinyt ajaa autollakaan kuin korkeintaan pari kertaa vuodessa. Silloin salakavala ajatus oli päässyt lipsahtamaan Ainon arkimieleen; kuinkahan kauan kestäisi rimpuilla tuon laitteen selässä Roomaan saakka?
Aino oli kaivanut esiin kouluaikojen karttakirjan päätään pudistellen ja omaa hulluuttaan manaillen. Silti matkasuunnitelma oli hahmottunut nopeasti, eihän hänen tarvinnut välittää viisumeista tai muista rajamuodollisuuksista. Nopea laskutoimitus paljasti, että hänen tulisi suoria 50 kilometriä viikossa ehtiäkseen, ei seuraavan, vaan sitä seuraavan vuoden kevääksi perille. Hän oli aina halunnut saapua Roomaan juuri keväällä, jolloin appelsiinipuut tuoksuisivat ilmassa. Tai niin hän oli ainakin kuullut kerrottavan.
Aino oli noussut trainerinsa selkään välittömästi päätöksen tehtyään ja aloittanut matkansa. Tilanne oli kaikkea muuta kuin juhlallinen. Aino oli punastellut koko kymmenen kilometrin matkan ajatellessaan, kuinka kaikki nauraisivat saadessaan kuulla hänen päähänpistostaan. Etenkin lapset, jotka eivät tienneet äitinsä kykenevän unelmoimaan. Ja kenties myös mies, joka oli aikoja sitten unohtanut.
Häpeää ja epäilyä oli jatkunut niin kauan, kun Aino oli Suomen rajojen sisällä, mutta viimeistään Pietarin kohdalla Aino oli alkanut ajatella matkaansa Salaisuuden sijaan Saavutuksena. Hän oli alkanut uskoa saavuttavansa tavoitteensa ennen pitkää. Samalla hän oli unohtanut, kuinka harvaan asiaan oli aikaisemmin suostunut luottamaan.
Oli kulunut aikaa; Aino kävi töissä, pyöritti arkea ja vähän juhlaakin. Hän värjäsi hiuksensa säännöllisesti kerran kuussa ja jätti riittävästi aikaa ystävilleen. Kukaan ei ollut koskaan huomannut Ainon uutta, intensiivistä ja kunnianhimoista katsetta, kukaan ei koskaan kysynyt. Ja niin Aino ei ollut koskaan kertonut matkastaan.
Aino nousi kuntolaitteen polkimilta ja kulautti kurkkuunsa jääkylmää vettä. Hän tiesi että jossain kaukana appelsiinipuut tuoksuivat. Jossain ihmiset rakastivat. Jossain oli elämä. Seuraavana päivänä Aino nosti säästönsä ja pakkasi laukkuunsa nuoruutensa liehuvahelmaiset hameet. Loppumatkan voisi jo kulkea lentäen.
Pakinaperjantain matkoihin... Jaa
- Omille jutuilleni nauran, Aino selitti, vaikka Tommi ei ollut edes kysynyt.
Tommi ei tiennyt, sen paremmin kuin kukaan muukaan, että Aino oli tehnyt olohuoneen nurkassa matkaa lukuisia kuukausia - toista vuotta itse asiassa - yhä pahemmin natisevalla ja lonksuvalla cross trainerillaan. Hän oli matkannut 10 kilometriä päivässä, viitenä päivänä viikossa.
Kaikki oli alkanut siitä, kun Aino oli saanut ensimmäiset sata kilometriä jumpsutettua lahjaksi saamallaan kuntolaitteella. Matka oli taittunut yllättävänkin helposti. Hänhän olisi sillä tavalla matkannut maantiekäyttöisellä kojeella jo herra ties kuinka pitkälle! Jopa kauemmas sitä suurta kauppakeskusta, johon ei viitsinyt ajaa autollakaan kuin korkeintaan pari kertaa vuodessa. Silloin salakavala ajatus oli päässyt lipsahtamaan Ainon arkimieleen; kuinkahan kauan kestäisi rimpuilla tuon laitteen selässä Roomaan saakka?
Aino oli kaivanut esiin kouluaikojen karttakirjan päätään pudistellen ja omaa hulluuttaan manaillen. Silti matkasuunnitelma oli hahmottunut nopeasti, eihän hänen tarvinnut välittää viisumeista tai muista rajamuodollisuuksista. Nopea laskutoimitus paljasti, että hänen tulisi suoria 50 kilometriä viikossa ehtiäkseen, ei seuraavan, vaan sitä seuraavan vuoden kevääksi perille. Hän oli aina halunnut saapua Roomaan juuri keväällä, jolloin appelsiinipuut tuoksuisivat ilmassa. Tai niin hän oli ainakin kuullut kerrottavan.
Aino oli noussut trainerinsa selkään välittömästi päätöksen tehtyään ja aloittanut matkansa. Tilanne oli kaikkea muuta kuin juhlallinen. Aino oli punastellut koko kymmenen kilometrin matkan ajatellessaan, kuinka kaikki nauraisivat saadessaan kuulla hänen päähänpistostaan. Etenkin lapset, jotka eivät tienneet äitinsä kykenevän unelmoimaan. Ja kenties myös mies, joka oli aikoja sitten unohtanut.
Häpeää ja epäilyä oli jatkunut niin kauan, kun Aino oli Suomen rajojen sisällä, mutta viimeistään Pietarin kohdalla Aino oli alkanut ajatella matkaansa Salaisuuden sijaan Saavutuksena. Hän oli alkanut uskoa saavuttavansa tavoitteensa ennen pitkää. Samalla hän oli unohtanut, kuinka harvaan asiaan oli aikaisemmin suostunut luottamaan.
Oli kulunut aikaa; Aino kävi töissä, pyöritti arkea ja vähän juhlaakin. Hän värjäsi hiuksensa säännöllisesti kerran kuussa ja jätti riittävästi aikaa ystävilleen. Kukaan ei ollut koskaan huomannut Ainon uutta, intensiivistä ja kunnianhimoista katsetta, kukaan ei koskaan kysynyt. Ja niin Aino ei ollut koskaan kertonut matkastaan.
Aino nousi kuntolaitteen polkimilta ja kulautti kurkkuunsa jääkylmää vettä. Hän tiesi että jossain kaukana appelsiinipuut tuoksuivat. Jossain ihmiset rakastivat. Jossain oli elämä. Seuraavana päivänä Aino nosti säästönsä ja pakkasi laukkuunsa nuoruutensa liehuvahelmaiset hameet. Loppumatkan voisi jo kulkea lentäen.
Pakinaperjantain matkoihin... Jaa
tiistaina, marraskuuta 20, 2007
Minä. Ah, minä!
perjantaina, marraskuuta 16, 2007
Lieventävä asianhaara
Vuosi 1993
Seppo istuu olohuoneeni sohvalla kahvikuppi kädessään.
- Olihan se saatanan kova urakka saada ovi revittyä irti siitä vitun kotterosta, mut onnistu se lopulta.
Sepon puhe surisee katonrajaan ja ymmärrän vain äänensävyn, joka on täynnä remonttiäijän elämään kyllästynyttä, karheaa uhoa.
Mies on nostanut risojen, vaaleiden farkkujen verhoamat polvet koukkuun eteensä ja lepuuttaa kahvikuppia polveaan vasten. Valkoisen, huoltoasemalta varastetun, ison koon kahvikupin korvasta pilkistää paksu, öljypaskainen peukalo.
Puhe jatkuu ja volyymi kohoaa huippukohdissa, niissä, joissa pultit-vittu-sinkoilevat ja siitä-saatana-tullu-mitään. Punon omien farkkujeni polvireijän ympärille kasvaneita lankoja sormieni välissä. Katseeni harhailee.
Yhtäkkiä silmäni tapaavat jotain asiaan kuulumatonta. Sepon farkkujen haarareijästä kurkistaa mustaa, kiharaista tukkaa kasvava, kalkkunanahkainen kivespussi.
Vuosi 2007
Seppo on lähtenyt katastamaan-vittu-autoa ja jättänyt vaimonsa, Irenen jutustelemaan kanssani. Irene, ammatiltaan suurtalouskokki, pitää tottuneessa kädessään voiveistä ja siivuttaa huoltoasemalta ostamaani voisilmäpullaa pikkupikkuviipaleiksi. Irenen tukka on ohut ja piikkisuora, suuren nuuskamuikkusnenän sieraimessa on räkäpallo. Tiedän, että häntä painaa jokin huoli, mutten kysy. Saan muutenkin liikaa palautetta tuppautumisestani.
- Ootko huomannut että Seppoa painais joku, Irene kysyy.
- Emmä tiiä. Onks se ollu vähän vaisu? ehdotan, vaikka minusta Seppo on ollut aika lailla oma itsensä.
- Joo, varmaan on ollut.
- No?
Irene asettelee silpomaansa pullaa pala palalta kokoon.
- Tässon tilanne päällä.
Ero varmaan, ajattelen. En ole järkyttynyt, olenhan itsekin eronnut moneen kertaan, pari kertaa avioliitostakin.
Vuosi 1993
Seppo on istunut samassa asennossa jo toista tuntia. Välillä hän heiluttaa kuppiaan ja minä haen keittiöstä termarin ja kaadan kuppiin lisää mustaa kahvia. Miehen puhe jatkuu taukoamatta. En pysty keskittymään polveileviin remonttikertomuksiin, vaikka haluaisin. En ole katsonut kivespussia tietoisesti, mutta tiedän jo, että sen kyljessä on täydellisen ympyrän muotoinen, tummanruskea luomi. Housut puristavat sitä, se näyttää olevan ahdingossa. Käyn kamppailua itseni kanssa; jokainen kuluva sekunti tekee asiasta kertomisen yhä mahdottomammaksi.
Rukoilen. Ensimmäistä kertaa elämässäni todella rukoilen ja toivon, että Seppo vaihtaisi asentoa. Toivon, että hän vaihtaisi asentoa niin, ettei tuo paljas ruumiinosa koskettaisi sohvaani, sillä minulla ei ole muuta nukkumasijaa.
Sepon puhuessa minulla on aikaa kuvitella herääväni yksi tuollainen karvainen kiemura suussani. Joudun pyyhkimään suupieltäni moneen kertaan saadakseni kuvitteellisen, mustankiharaisen karvan huulteni välistä.
Vuosi 2007
- Et sitten kerro kenellekään, Irene sanoo.
Pulla on taas huterasti kasassa.
- No en.
- Vannotko?
Nyökkään.
- Sepolla on asiat vähän huonosti, Irene sanoo.
Päättelen kyynelistä naisen silmissä, että Seppo on syyllistynyt vähintään petokseen. Aika hämäriä yrityskuvioitahan hänellä on ollut niin kauan kuin muistan.
- Sepolla on kivessyöpä, Irene julistaa
Suupielessäni nytkähtää pahaenteisesti. Nyt et naura!
- Voi kamalaa, huudahdan.
Ääneni värähtelee aidon kuuloisesti, joskaan ei siitä syystä, kuin Irene mahdollisesti luulee. Mieleeni palautuu ilta Sepon kiveksen seurassa. Vuosikymmen on turvottanut muistojeni kiveksen kymmenkertaiseksi. Tummanruskea luomi tuijottaa karvaisesta kyljestä kykloopinsilmänä, ei vihamielisenä, vaan veikeän uteliaana.
- Seppo selviää kyllä. Mutta hän joutuu käymään läpi leikkauksen... ymmärrätkö?
Puristan huuleni etusormen ja peukalon väliin. Kurkusta kuuluu omituista murinaa. Silmät vuotavat vettä. Näen Irenen katsovan minua silmissään myötätuntoinen ilme. Hän luulee minun surevan, ja se saa naurun pyrkimään ulos yhä innokkaammin. Silmäluomieni takana jalkapallon kokoinen, leikkisä kives tuijottaa minua herkeämättä.
- Seppo on joutunut jo ruokkoamaan karvan kauttaaltaan tuppipottusistaan, Irene selittää vakavana ja pyörittelee pullasiivua sormissaan.
Kuumat salamat välähtelevät silmissäni. Kurkku on kuivana kutittavaa savua. Räjähdys on tulossa. Se on väistämätön. Voihkin yrittäessäni tunkea naurua takaisin palleaani, mutta se vyöryyvyöryyvyöryy suoraan Irenen kasvoille ja silvotun pullan päälle. Se tulee räkänä, sylkenä, kyynelinä, pikkuhousuihin, röhkinänä, hohotuksena.
Irenen ilme on yhtä tyrmistystä ja halveksuntaa. Ymmärrän häntä. Minua hävettää ja iljettää, mutta nauru ei lopu. Nousen ja kaivan kaapistani Burana-paketin. Otan salassa yhden tabletin käteeni, varoen näyttämästä pakettia Irenelle.
- Anteeksi, olin juuri ottanut yhden tällaisen ennen kuin tulitte, sanon ja ojennan tabletin Irenelle. - Ota sinäkin. Se helpottaa.
Irene näyttää ymmärtävän ja nielee lääkkeen kuuman kahvin kanssa.
Olen ensimmäistä kertaa tyytyväinen, että minua luullaan suotta huumeidenkäyttäjäksi, koska minulla on niin huonot hampaat.
Puolen tunnin kuluttua Irenekin nauraa.
Pakinaperjantain aiheena on ilopilleri Jaa
Seppo istuu olohuoneeni sohvalla kahvikuppi kädessään.
- Olihan se saatanan kova urakka saada ovi revittyä irti siitä vitun kotterosta, mut onnistu se lopulta.
Sepon puhe surisee katonrajaan ja ymmärrän vain äänensävyn, joka on täynnä remonttiäijän elämään kyllästynyttä, karheaa uhoa.
Mies on nostanut risojen, vaaleiden farkkujen verhoamat polvet koukkuun eteensä ja lepuuttaa kahvikuppia polveaan vasten. Valkoisen, huoltoasemalta varastetun, ison koon kahvikupin korvasta pilkistää paksu, öljypaskainen peukalo.
Puhe jatkuu ja volyymi kohoaa huippukohdissa, niissä, joissa pultit-vittu-sinkoilevat ja siitä-saatana-tullu-mitään. Punon omien farkkujeni polvireijän ympärille kasvaneita lankoja sormieni välissä. Katseeni harhailee.
Yhtäkkiä silmäni tapaavat jotain asiaan kuulumatonta. Sepon farkkujen haarareijästä kurkistaa mustaa, kiharaista tukkaa kasvava, kalkkunanahkainen kivespussi.
Vuosi 2007
Seppo on lähtenyt katastamaan-vittu-autoa ja jättänyt vaimonsa, Irenen jutustelemaan kanssani. Irene, ammatiltaan suurtalouskokki, pitää tottuneessa kädessään voiveistä ja siivuttaa huoltoasemalta ostamaani voisilmäpullaa pikkupikkuviipaleiksi. Irenen tukka on ohut ja piikkisuora, suuren nuuskamuikkusnenän sieraimessa on räkäpallo. Tiedän, että häntä painaa jokin huoli, mutten kysy. Saan muutenkin liikaa palautetta tuppautumisestani.
- Ootko huomannut että Seppoa painais joku, Irene kysyy.
- Emmä tiiä. Onks se ollu vähän vaisu? ehdotan, vaikka minusta Seppo on ollut aika lailla oma itsensä.
- Joo, varmaan on ollut.
- No?
Irene asettelee silpomaansa pullaa pala palalta kokoon.
- Tässon tilanne päällä.
Ero varmaan, ajattelen. En ole järkyttynyt, olenhan itsekin eronnut moneen kertaan, pari kertaa avioliitostakin.
Vuosi 1993
Seppo on istunut samassa asennossa jo toista tuntia. Välillä hän heiluttaa kuppiaan ja minä haen keittiöstä termarin ja kaadan kuppiin lisää mustaa kahvia. Miehen puhe jatkuu taukoamatta. En pysty keskittymään polveileviin remonttikertomuksiin, vaikka haluaisin. En ole katsonut kivespussia tietoisesti, mutta tiedän jo, että sen kyljessä on täydellisen ympyrän muotoinen, tummanruskea luomi. Housut puristavat sitä, se näyttää olevan ahdingossa. Käyn kamppailua itseni kanssa; jokainen kuluva sekunti tekee asiasta kertomisen yhä mahdottomammaksi.
Rukoilen. Ensimmäistä kertaa elämässäni todella rukoilen ja toivon, että Seppo vaihtaisi asentoa. Toivon, että hän vaihtaisi asentoa niin, ettei tuo paljas ruumiinosa koskettaisi sohvaani, sillä minulla ei ole muuta nukkumasijaa.
Sepon puhuessa minulla on aikaa kuvitella herääväni yksi tuollainen karvainen kiemura suussani. Joudun pyyhkimään suupieltäni moneen kertaan saadakseni kuvitteellisen, mustankiharaisen karvan huulteni välistä.
Vuosi 2007
- Et sitten kerro kenellekään, Irene sanoo.
Pulla on taas huterasti kasassa.
- No en.
- Vannotko?
Nyökkään.
- Sepolla on asiat vähän huonosti, Irene sanoo.
Päättelen kyynelistä naisen silmissä, että Seppo on syyllistynyt vähintään petokseen. Aika hämäriä yrityskuvioitahan hänellä on ollut niin kauan kuin muistan.
- Sepolla on kivessyöpä, Irene julistaa
Suupielessäni nytkähtää pahaenteisesti. Nyt et naura!
- Voi kamalaa, huudahdan.
Ääneni värähtelee aidon kuuloisesti, joskaan ei siitä syystä, kuin Irene mahdollisesti luulee. Mieleeni palautuu ilta Sepon kiveksen seurassa. Vuosikymmen on turvottanut muistojeni kiveksen kymmenkertaiseksi. Tummanruskea luomi tuijottaa karvaisesta kyljestä kykloopinsilmänä, ei vihamielisenä, vaan veikeän uteliaana.
- Seppo selviää kyllä. Mutta hän joutuu käymään läpi leikkauksen... ymmärrätkö?
Puristan huuleni etusormen ja peukalon väliin. Kurkusta kuuluu omituista murinaa. Silmät vuotavat vettä. Näen Irenen katsovan minua silmissään myötätuntoinen ilme. Hän luulee minun surevan, ja se saa naurun pyrkimään ulos yhä innokkaammin. Silmäluomieni takana jalkapallon kokoinen, leikkisä kives tuijottaa minua herkeämättä.
- Seppo on joutunut jo ruokkoamaan karvan kauttaaltaan tuppipottusistaan, Irene selittää vakavana ja pyörittelee pullasiivua sormissaan.
Kuumat salamat välähtelevät silmissäni. Kurkku on kuivana kutittavaa savua. Räjähdys on tulossa. Se on väistämätön. Voihkin yrittäessäni tunkea naurua takaisin palleaani, mutta se vyöryyvyöryyvyöryy suoraan Irenen kasvoille ja silvotun pullan päälle. Se tulee räkänä, sylkenä, kyynelinä, pikkuhousuihin, röhkinänä, hohotuksena.
Irenen ilme on yhtä tyrmistystä ja halveksuntaa. Ymmärrän häntä. Minua hävettää ja iljettää, mutta nauru ei lopu. Nousen ja kaivan kaapistani Burana-paketin. Otan salassa yhden tabletin käteeni, varoen näyttämästä pakettia Irenelle.
- Anteeksi, olin juuri ottanut yhden tällaisen ennen kuin tulitte, sanon ja ojennan tabletin Irenelle. - Ota sinäkin. Se helpottaa.
Irene näyttää ymmärtävän ja nielee lääkkeen kuuman kahvin kanssa.
Olen ensimmäistä kertaa tyytyväinen, että minua luullaan suotta huumeidenkäyttäjäksi, koska minulla on niin huonot hampaat.
Puolen tunnin kuluttua Irenekin nauraa.
Pakinaperjantain aiheena on ilopilleri Jaa
torstaina, marraskuuta 15, 2007
Pehmeäksi paketiksi en olisi halunnutkaan!
Kyllä! Minä se olen!
Ympäriinsä riippuvat päättelemättömät
langat, siellä täällä
sikinsokin, hajamielisesti hutaistuja
solmuja.
Tuoltakin nurkasta purkautuu jo
rispaantuneeksi risaksi.
Maailman pajukorin pohjalle
hukattu, hävettävä rätti,
kolmeen kertaan kielletty, hukkapätkä...
Mutta.
Tämä minä olen.
Omin käsin tehty.
Yksikin päätelty lanka olisi
täydellisestä keskeneräisyydestäni pois!
Runotorstain aiheena keskeneräinen Jaa
Ympäriinsä riippuvat päättelemättömät
langat, siellä täällä
sikinsokin, hajamielisesti hutaistuja
solmuja.
Tuoltakin nurkasta purkautuu jo
rispaantuneeksi risaksi.
Maailman pajukorin pohjalle
hukattu, hävettävä rätti,
kolmeen kertaan kielletty, hukkapätkä...
Mutta.
Tämä minä olen.
Omin käsin tehty.
Yksikin päätelty lanka olisi
täydellisestä keskeneräisyydestäni pois!
Runotorstain aiheena keskeneräinen Jaa
tiistaina, marraskuuta 13, 2007
Talviunia
Hyvä on täällä, suon ja metsän rajalla. Vasemmalla kyljelläni syvä, pihapuuntuoksuinen turvallisuus, oikealle aukeaa upottava, harmaa huopapeitto; tunkkainen tupakkarulla laakeaksi ja karvaiseksi levitettynä.
Tähän tarkalle rajalle, metsäheinän ja suoheinän väliin, laitan itseni levolle. Vasenta puoltani pistelevät nuorten mäntyjen peräänantamattomat sormet, oikea sivuni painuu ohuen jääihon läpi sammaleiseen kosteuteen, jonka sylissä ilma tuntuu viileältä hengittää.
Kierrän männynvitsat kylkikaareksi ympärilleni. Tukeva kehikko se on. Hankikantava. Mäntykaaren tilkitsen elämää julistavalla sammalella. Ettei lämpö karkaisi. Nenä värähtää sammalen lahon kohdatessa tuoreen pakkasen. Työ on valmis. Elämä säilyy.
Nyt vasta uskallan avata silmäni tähtikirkkaalle taivaalle ja kohdata sen, kuinka kaikki oleva painaa. Hengitys kulkee harsopilveksi muuttuneena silmieni edestä. Nyt on ruumiin aika nukkua. On talvi, ja mieli saa vaeltaa. Kotonani, kohdussani, nukun aina silmät auki.
Tarinamaanantain aiheena on ahertaja ja Pakinaperjantain lohtu. Jaa
Tähän tarkalle rajalle, metsäheinän ja suoheinän väliin, laitan itseni levolle. Vasenta puoltani pistelevät nuorten mäntyjen peräänantamattomat sormet, oikea sivuni painuu ohuen jääihon läpi sammaleiseen kosteuteen, jonka sylissä ilma tuntuu viileältä hengittää.
Kierrän männynvitsat kylkikaareksi ympärilleni. Tukeva kehikko se on. Hankikantava. Mäntykaaren tilkitsen elämää julistavalla sammalella. Ettei lämpö karkaisi. Nenä värähtää sammalen lahon kohdatessa tuoreen pakkasen. Työ on valmis. Elämä säilyy.
Nyt vasta uskallan avata silmäni tähtikirkkaalle taivaalle ja kohdata sen, kuinka kaikki oleva painaa. Hengitys kulkee harsopilveksi muuttuneena silmieni edestä. Nyt on ruumiin aika nukkua. On talvi, ja mieli saa vaeltaa. Kotonani, kohdussani, nukun aina silmät auki.
Tarinamaanantain aiheena on ahertaja ja Pakinaperjantain lohtu. Jaa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)