Pulkkamäki mallia 2009

Tässä tulevaisuuden reunalla roikkuessa on mukava näköalapaikka vähän joka suuntaan, jos nyt viitsii katsella minnekään. Lupaavat edessä olevan varsin mielenkiintoisen vuoden. Taloutemme pulkkaa on hilattu kuilun reunaa kohti sentti sentiltä, tyyliin "vielä kärsii hilata sentti, vielä sentti, vielä puoli senttiä, vielä muutama milli, vielä.... uaaaaaaaaaaaaaaah".

Nyt hilaaminen on tehty ja edessämme avautuu kerrassaan huikea pulkkamäki suoraan katajaiseen talouskuoppaan. Muutamat lihavat vuodet olemme hokeneet sitä, kuinka tuo pulkan jyystäminen johtaa lopulta tasapainon pettämiseen ja alamäkeen tai jopa syöksykierteeseen. Väittävät edessämme olevan oikein historiallisen pulkkakyydin; ovat nimenneet tämänkertaisen mäkemme talvisodaksi tai harmageddoniksi.

Ja me pulkan kyydissä olevat suhtaudumme tilanteeseen kukin omalla tavallamme. Osa pitelee jo reen reunasta kiinni rystyset valkoisina, keuhkot varahappea täynnä, vaihtokalsarit taskunmutkassa. Toiset katsovat kauas, yli vuorten ja laaksojen, yrittäen laskea kuinka monta sekuntia kannattaa mennä vapaapudotuksella ennen kuin on edullista räväyttää laskuvarjonsa osakkeisiin. Jotkut syöksyvät pulkan kyydistä, ottavat vauhtia ja heittäytyvät kuiluun omalla tyylillään. Huonostihan tässä käy kuitenkin. Muutamat eivät suostu uskomaan koko pulkkamäkeen vaan neulovat uuden vuoden rahapussia silmät suljettuina.

Sitten on näitäkin, jotka ovat istuneet siellä kuilun pohjalla, katajan oksa takapuolessaan, jo pidemmän aikaa. Heidät on syösty kuiluun jo siinä vaiheessa, kun pulkkaa hilattiin ylöspäin. Kävihän ilmeiseksi, ettei heidän paraskaan panoksensa syystä tai toisesta ollut riittävän hyvä pulkan hiissaamiseksi, tai sitten he kieltäytyivät hiissaamasta varoittaen kiintymästä liiaksi ylämäkiin.

Alhaalta katsottuna kaikki rinteet näyttävät matalammilta. Köyhyysrajan alapuolella elämä on paljon rikkaampaa ja monimuotoisempaa. Huipulla menestyy vain harva olento ja niistäkin yli puolet ovat tutkitusti kiviä ja/tai kuolemaisillaan. Parempi vaan siis katsella tarkasti alaspäin; eikö siellä vaan odotakin jos jonkinmoista möngertäjää jolle vilkuttaa. Siellä alhaalla on tilaa meille kaikille ja tuskin kuluu vuottakaan, kun meistä suurin osa on lakannut itkemästä rinteeseen hukattuja, kullattuja kalossejaan.

Se on vähän kiikun kaakun, joko pulkka menee tällä kertaa rikki!!!


Toiveikasta vuotta 2009 kaikille!!!

Pakinaperjantai Jaa

Nysse selvis! + palkintokilpailu

8. päivä käyn vihdoinkin veitsen alle makkaamaan ja ranteeni yritetään panna toimintakuntoon. Nyt on siis vielä komiasti reilu viikko tai pikkusen vajaa pariviikkonen aikaa kertoa kommenttilootaan kaikki kamalat nukutuskertomukset: Kuka on ollut hereillä, mutta liikuntakyvytön, kuka kumminkaima on kuollut tai melkein kuollut?

Enhän mää nyttenkää pelkää nukutusta ku IHAN SAIRAASTI!!!

Mitä huumeita mun kannattaa pyytää pään turruttamiseksi, etten käy pakenemaan nukutuksen hetkellä?

Niin... ja pelottavimman nukutustarinan (tosielämän tai keksittyä) kertojaa odottaa ihka oikea palkinto, en kyllä vielä tiedä millainen... Tällä ranteella ei ainakaan kaulahuiveja neulota... Jaa

Todellisuuspakoista riippuvuutta

Ensimmäinen lukemani sana oli isoäiti. Olin jo pitkään tuijotellut kirjaimia, valinnut äitien kirjojen joukosta mielenkiintoisen näköisen ja teeskennellyt lukemista. Olin opetellut kirjaimia, piirrellyt niiden muotoja kömpelösti vihkooni. Olin odottanut tietäen, että rakastan lukemista, tietämättä vielä miksi.

Tuo sana, isoäiti; sillä on vieläkin erityinen merkitys minulle. Koko maailmankaikkeus yhdistyi tuolla hetkellä joksikin merkitykselliseksi. Oli kuin olisin elänyt siihenastisen elämäni vedenpinnan alla ja vasta nyt hengittänyt ilmaa ensimmäisen kerran.

Maailma oli täynnä kirjoitettuja tajuntoja, joista moni puhui suoraan minulle. Vaikka joskus tunsin olevani yksinäinen, muista eristyksissä ja kykenemätön käsittämään ympärilläni tapahtuvaa, oli minulla lohtunani ymmärrettävien mielten ulottuvuus. Lukeminen sopi mielikuvitukselleni paremmin kuin nukkeleikit tai television lastenohjelmat. Lukeminen oli trippi, jonka avulla pääsi kauas pois saven päälle rakennetusta kylästä. Lapsena en kaivannut minnekään. Menin vain koulusta kotiin ja luin loppuun aamulla aloitetun kirjan.

Kirjojen maailma on paljon todellisuutta parempaa. Nopeasti vilkaistuna romaanin tapahtumat saattavat imitoida elämää, mutta siinä missä elämä on sarja ennalta-arvaamattomia sattumia, on romaani puolestaan ketju tarkasti harkittuja syitä ja seurauksia.

Kuten varmaan jokainen lukija, myös minä tunnen välillä huonoa omaatuntoa harrastukseni vuoksi. Pelkään, että tuhlaan aikaani, että "oikea" elämä jää elämättä. Epäilen olevani elämää pelkäävä erakko, että suostun nauttimaan todellisuutta vain sellaisessa muodossa, jonka pystyn täysin hallitsemaan. Lukija on romaanin jumala. Hänellä on valta laittaa kirja kiinni, jos sisältö ei miellytä.

Toisaalta emmekö me ihmiset rakenna tarinaa, omaa elämäkertaamme, alati omassa tajunnassamme? Järjestämme menneisyytemme irralliset tapahtumat syy-seuraus-ketjuiksi, juoneksi, joka on johtanut päähenkilön (oman itsemme) tilanteeseen, jota kutsumme nykyhetkeksi. Epäoleelliset tai juoneen sopimattomat tapahtumat me yleensä unohdamme tai muokkaamme niitä tarinaamme sopiviksi.

Joululahjapaketista paljastui Sofi Oksasen Puhdistus. Olen lukenut takakannen tekstit ja sivellyt sormellani pehmeäkantisen yksilön epätasaista pintaa. Olen katsonut kirjoittajan kuvaa ja miettinyt, että kirjoittajalla on jännän näköinen suu, vai onko se maalattu sellaiseksi. Olen lehteillyt kirjan nopeasti läpi. Sanoissa on käytetty tavallisesta poikkeavaa fonttia. Vasta lähipäivinä alan lukea. Jaa

Hyvää joulua blogikansa!

Jouluostoksilla käynnistä oli stressi kaukana, kun sai viettää tuon ennakkoon kammolla odotetun päivän rakkaiden siskojen kanssa.

Joululeivonnaiset eivät valmistuneet käden käänteessä, mutta aika lensi kuin siivillä kun nuo puuhat hoiti yhdessä oman rakkaan pojan kanssa.

Voiko joululta enää oikeastaan enempää odottaa?

Nyt on aika rauhoittua ja nauttia aherruksensa tuloksista. Olla kiitollinen siitä, että kaikkein tärkeimmät kulkevat mukana myös arkipäivinä.

Kiitos teille, rakkaat blogiystävät! Ja hyvää joulua kaikille! Jaa

Ei mitään lööppimateriaalia

Kai minä olin elämässäni kärsinytkin. Mutta sen ensimmäisen elämäni osuuden kärsin jotenkin niin värittömästi, etten tullut itsekään panneeksi sitä merkille. Sen huomasin jo varhain, että korvani olivat aina liian herkät terävinä kajahtaville sanoille tai sulkeutuvien ovien vihaisille laukauksille. Lähtevien ihmisten perään itkin aina.

Sitten tulit sinä ja teit tahallasi suuren lumienkelin koskemattomaan pakkaslumeen. Tuon sekunnin ajan ilma oli täynnään kimallusta, tuhansittain millinpikkuisia lumitähtösiä, jotka laskeutuessaan nipistivät poskia. Ja naurusi oli kuin ihanaa epä-ääntä, se ei saanut minua säpsähtämään. Luulin voivani kestää kaiken tuon yhden muiston tähden.

Mutta minä en kestänyt kaikkea. Kestin sen, kun lempeät sanasi muuttuivat vihaiseksi vaatimukseksi. Ja sen, kun iloinen seuranpitosi vaihtui pitkiin, mykkiin juomaputkiin ja jossain juoppohulluuden rajalla tempoilevaan mielenterveyteen. Vielä senkin kestin, että ennen niin pitkät ja lempeät sormesi kovettuivat nyrkeiksi ja tekivät niin kipeää.

Siinä rinnalla sinäkin kärsit, menetit työsi ja läheistesi arvostuksen. Jos sinulla ei olisi ollut minua, ei sinulla olisi ollut ketään muuta soimattavaa kuin itsesi. Sinä masennuit, ahdistuit, olit minusta kipeän riippuvainen. Silloin tarjosit minulle yhteistä matkaa. Sellaista, jolta ei tultaisi takaisin. Ja sitä minä en enää kestänyt.

Niinä viikkoina olimme kuten sinä päivänä, jolloin sinä teit tahallasi enkelin puhtaaseen lumeen. Sinä nauroit kuten silloin, sormesi oikenivat ja olivat lempeät taas. Veit minut ampumaradalle ja yritit opettaa minua ampumaan mahdollisimman tarkasti. Ollakseni samalla tavoin innostunut, minun oli teeskenneltävä.

Sitten tuli odotettu päivä, meidän matkustuspäivämme, sanoit. Sinä ja minä yhteisellä sängyllä toisiamme katsoen. Aseet ohimoilla. Sinä halusit meistä mehukkaan jutun tuleviin lööppeihin. Lasketaan viiteen, sitten mennään yhtä aikaa, matkustetaan sinne missä on hyvä olla. Sinun kätesi tärisi, ase tanssi ohimohiuksiasi vasten. Minun käteni oli vakaa.

Minä laskin viiteen. Ääneni oli rauhallinen. Kuului terävä räsäys, mutta minä en säpsähtänyt. Silmäni olivat auki. Sinä elit vielä, näytit palelevan. Minä katsoin sinua silmiin, mutta et nähnyt minua enää. Nyt tiesin miltä syyllisyys tuntuu. Se oli pelkkää tyhjää, kuolemaakin parempaa. Ei tulisi mehukasta lööppiä. Olisi vain mies, joka teki viimeisen ratkaisun. Lähti matkalle, jonne kukaan ei voinut häntä seurata.


Pakinaperjantaissa tahdotaan jokin mehukas. Jaa

Aatetta ja Indiana Jones

Pienten pioneerien kerhokokoontumiset järjestettiin nuorisotalon tiloissa. Kokoukset tuoksuivat siis samalle kuin liikuntatunnit ja elokuvanäytökset; painimatolle ja eteisaulan kuluneelle ja purkkatahraiselle kumisuojalle.

Kaikki neljä lasta (kaksi kerhon vetäjän omaa ja toiset kaksi kavereita samalta pihalta) tuhersivat kuluneilla tusseilla valmiiksi leikattuja, paperisia junanvaunuja. Niihin piirrettiin sisään iloisia ihmisiä. Kaikkien maiden pioneerit tuhersivat noita vaunuja, jotka lopulta liitettäisiin yhteen.

-Ja mitä sitten tapahtuisi? joku lapsista kysyi.

Siihen ei kerhon vetäjäkään osannut vastata.
Niihin aikoihin nuorisotalon seinää koristi Indiana Jones-juliste. Isot kuuntelivat Juliet Jonesin sydäntä ja Leevi and the Leavingsia. Lapset piirsivät salaa Indiana Jonesin junanvaunuun. Naamioivat sen kukkahattutädiksi. Ehkä joku maailman lapsi tunnistaisi Indianan ja saisi siitä iloa.

-Mitä sitten huudetaan vappukulkueessa? vetäjä kysyi.
-SKDL hei, hei, hei, joku mumisee vastauksen.

-Saatanan Kamala... mikä alkaa deellä?
-Vitsit kun dee ja äl olis toisin päin. Vois laittaa vaan kaks aata väliin ja tulis Lada. Saatanan Kamala LaDa.
-Sitte huutais SKLD hei, hei, hei.

Lapsilla ei ollut vielä pioneereille kuuluvaa huivia, mutta siitä huolimatta he matkustaisivat taas leirille tapaamaan suurten kaupunkien pioneereja. Siellä piireissä Indianakin oli jo varmasti vanha juttu.
Leirillä haisi laitosruualle ja luonnolle. Paitsi aamulla siellä haisi aikuisten pissalle ("ei kannata mennä siihen vessaan, kamala aamupissan haju!"). Siellä mentiin metsään tai uimaan (sai uida niin kauan että tuli siniseksi), siellä patikoitiin umpimetsässä ja itkettiin märässä teltassa. Vihattiin jokaista hetkeä. Lähtiessä sitten itkettiin taas ja halattiin sitä rumaa vauvaakin, joka aina oksensi helteisen kuumaan bussiin.
Sillä kertaa leirille tulisivat kaikki Suomen pioneerit ja siksi tapahtuma järjestettäisiin suuressa kaupungissa. Sellaista leiriä odotti, sillä vetäjät eivät voineet vahtia niin suurta laumaa. Sai valvoa ja kokeilla poikajuttuja. Isoilta saattoi saada tupakkaa ja viinalantrinkia limsapullosta. Kaikki siellä lauloivat Juliet Jonesin sydäntä ja Leevi and the Leavingsia.
-Sovitaan niin että pietään kaikki toisia käjestä siellä Miljoonasatteen keikalla.
Oli puhuttu, että kaikki halukkaat pääsisivät ihan ilmatteeksi katsomaan Miljoonasadetta. Kukaan ei tiennyt millainen hame sopisi Miljoonasateen konserttiin. Sokkarilla oli käyty katsomassa Miljoonasateen kasetin kantta, mutta ei haluttu vielä leuhkia kaikille jos luvattu vaikka peruttaisiinkin.
-Vähä jännä ku tullee se kommunistiki puhumaan.
-Meinaakko kysyä jotaki jos sielä saa kysyä?
-En.
-Tiiäkkönää että kommunisti on vaan Neuvostoliitossa? Arvaa mikä kommunisti on ameriikaksi?
-No?
-Astronautti.


Tarinamaanantain aihe on punainen Jaa

Aina jaksaa naurattaa, jos on narusta, muovista ja paperista tehty

Välillä tuntuu niin kuin olisi Avun paperinukke veteline raajoineen ja äidin sormesta jäänyt rasvatahra kyljessä. Olisi niin tökerösti ja kömpelösti aitoa olentoa jäljittelevä, ettei kukaan luulisi sitä edes yritetyn oikeaa muistuttavaksi. Lapsiperheissä hetken kiva, muualla tulipesän sytykettä. Ei mitään keräilytavaraa. Kaukana keskiaukeaman tytöstä. Tai ainakin narusta, muovista ja paperista tehty. Jaa

Tytöllä on luolamiehen vaistot!

Nykyään tiedostetaan olevan sellaisia ihmisiä, jotka käyttäytyvät väärällä tavoin normaaleissa tilanteissa. He saattavat kieltäytyä ihmeellisillä esteillä; korskahdella takajaloilleen kauppojen liukuovien edessä tai täristä olohuoneen perimmäisessä nurkassa siinä vaiheessa, kun roskat pitäisi viedä ulos. Ihmistä kutsutaan herkäksi, jos hän liikuttuu katsellessaan romanttista komediaa tai huutaa katsellessaan psykologista trilleriä. Sellaista ihmistä, joka korskuu ja tärisee kutsutaan paniikkihäiriöiseksi.

Paniikkihäiriö on tila, jossa ihminen haluaa epätoivoisesti paeta tilanteesta, josta ei ole tapana juosta karkuun. Ajatellaan vaikka suurta, suljettua supermarkettia, tuota huterien liukuportaiden ja kavalien hälytyslaitteiden viidakkoa. Supermarket on valtava luola, täynnä tuntemattomia ihmisiä. Kukaan normaalisti käyttäytyväkään ei pysty pitämään silmällä kaikkia muita kanssa-asiakkaita. Kukaan ei voi tietää, millaisia ihmisiä nuo muut ovat. Pitää vain luottaa että kukin perheväkivaltainen, varasteleva tai epämääräinen pitää tunteensa kurissa ja herkeää olemasta vaarallinen ostosreissunsa ajaksi. Kaupunkiyhteisössä omat luonnolliset vaistot on syytä sulkea välillä pois päältä. Jos joku ei tällaiseen kykene, on hänet hyvällä syyllä nimettävä paniikkihäiriöiseksi.

Toista olisi, jos normaali ihminen vaeltaisi metsässä ja sattuisi löytämään luolan, jonka sisällä suuri joukko tuntemattomia vaeltelisi mystisten esineiden ympärillä. Sotilaat seisoisivat tarkkailemassa väärinkäytöksiä, olisi kameroita ja valonheittimiä. Kaiuttimista kantautuisi epämääräinen rituaalimusiikki. Normaali ihminen ei menisi suin surminkaan tuohon luolaan ja jos häntä sinne pakotettaisiin, hän korskuisi ja pakenisi olohuoneensa perimmäiseen nurkkaan tärisemään.

Ihmisen tulisi osata lukea oikein ympäröiviä tilanteita. Tulkintavirheet aiheuttavat paniikkikohtauksia. Esimerkiksi uuteen hiekkalaatikkorinkiin tutustuminen ei ole syy paniikkikohtauksiin ja siihen, että jää kotiin sydän epärytmissä jyskyttäen ja koko keho kylmässä hiessä kylpien. Pitäähän meidän, normaalien ihmisten osata uskoa, että tuo tuntematon ihmisryhmä on hyväntahtoinen ja ottaa uuden tulokkaan vastaan avosylin. Jos painaa omat pelot taka-alalle ja astuu joukkoon ennakkoluulottomasti, oppii pian uuden porukan hienovaraisen sisäpiirin huumorin ja löytää oman paikkansa.

On tietenkin täysin eri juttu, jos normaali ihminen sattuu kohtaamaan metsässä joukon identtisesti pukeutuneita naisia, jotka istuvat kasvot vastakkain, keskelle metsää rakennetulla neliön muotoon mallatulla neuvonpitopenkillä. Lapset juoksevat laajallakin alueella keskenään leikkien samalla, kun naiset piirtelevät kepillä neuvonpitopenkkipiirin keskelle kuljetettuun hiekkaan tai tekevät kivistä mystisiä kuvioita. Siinä vaiheessa, kun naiset aistivat normaalin ihmisen läsnäolon he jähmettyvät, hiljenevät ja tuijottavat tulijaa uhkaavasti. Tässä vaiheessa on normaalin ihmisen aika korskahtaa kuuluvasti ja etsiä katseellaan lähintä olohuoneen perimmäistä nurkkaa.

Kun lukee uutisia, ymmärtää heti, miksi normaalin ihmisen pitää lakata vaistoamasta oikeastaan mitään. Jos täällä alkaisi pelätä jokaista hengenvaaraa, ei kohta voisi liikkua kotoaan mihinkään. Metsässä nuo vaistot ymmärtää, koska siellä on paljon vähemmän hengenvaaroja kuin kaupungissa. On mielestäni ihan joutavanpäiväistä kysyä, miksi joku ei pakene vaikka puoliso hakkaa tai miksi emme maastoudu, jos joku ampuu haulikolla kapakan ikkunasta sisään. Pitäähän meidän kuitenkin istua bussissa mahdollisten sarjamurhaajien vieressä ja matkustaa hissillä yhtä matkaa potentiaalisen pedofiilin kanssa.

Herkkä on sellainen joka itkee katsoessaan romanttista komediaa ja huutaa katsoessaan psykologista trilleriä. Sellainen joka korskahtelee takajaloilleen ja tärisee olohuoneen nurkassa on vaistot vinossa elelevä paniikkihäiriöinen.


Pakinaperjantaissa oltiin jo paniikissa. Onneksi nyt näyttää jo valoisammalta! Jaa

Sana

Sana on lieka.
Mutta sinä sanot,
vedät tänne meidän keittiöön
kaleerilasteittain kalpeita
orjia.
Ja minun on katsottava
niistä jokaista silmiin.
Niin kauan on katsottava, että
tunnen ne kaikki ja tiedän niiden
nimet.
Täytyy huutaa nuo nimet ääneen,
että uskaltaisi illalla
olla niiden kanssa hiljaa.




Runotorstaissa aiheena:

"Toisinaan minä inhoan sanoja. Ne ovat valtavan henkisen jäävuoren huippuja ja nythän me kaikki jo tiedämme miten Titanicin kävi. Pikimusta kuilu avautuu sen välillä mitä on olemassa ja mitä sanat yrittävät kuvata. Kaikki ilmiöt yksinkertaistetaan, ne naulataan sanoilla kiinni ja niistä tulee mustavalkoisia, ehdottomia."

-Emma Julslin Frida ja Frida Jaa

Ärräviasta vilu-Vallu, vilu-Vallusta vitukka

Kukapa tietää, vaikka harmaan ja vakavan kansakuntamme sydämissä kytee hiilenkekäle, täydessä hehkussa ja sytykettä odotellen. Elämämme kulkevat samoja pieniä uriaan pitkin, ja kenties pienikin poikkeama voisi riittää.

Ajatellaan vaikka mitä tapahtuu eräänä talviaamuna, eräällä pienellä paikkakunnalla, erään pienen kioskin edustalla, jos tuo kioski sattuu kerran olemaan kiinni. Suljetun oven eteen alkaa kasaantua yhtä aikaa ihmisiä, jotka normaalisti eivät joudu sekaantumaan toisiinsa. Siinä on paikkakunnan kyläjuoppo vilu-Vallu (normaalisti paikalla kymmentä vaille avaamisen), jolle ei muissa paikoissa myydä tupakkaa ja alkoholia, huonoliikkeinen Sylvi-muori (normaalisti paikalla kymmentä vaille avaamisen, mutta piileskelee nurkan takana, sillä pelkää vilu-Vallua), kyläpahasen läpi autoilemassa ollut liikemies Teppo (pitäisi olla jo jossain muualla), kaksostytöt Anni ja Sinni (14vee, karkkipäivä), huolehtiva aviomies Seppo Juntunen (tamponit lopussa) ja Ilmari (F60.2. Maito yllättäen vanhentunutta).

Pakkanen ja avautumaton ovi saa heistä jokaisen hikeentymään. Itsenäisyyspäivä ja Ärrä kiinni. Pitihän sen olla auki, vai pitikö? Eikö pitänytkin? Liikemies Teppo vilkaisee kelloaan, päästelee hermostuneita murahduksia ja kaasuttaa lopulta autollaan jonnekin muualle.
-Luukulla luukun perään. Kaikki ovet kiinni, vilu-Vallu tuhisee. -Herrojen ei tarvitse jäädä odottelemaan.
Muut myötäilevät hymyin ja äännähdyksin.
-Pettävät, perkeleet, Ilmari toteaa. -Ensin maksetaan valtiolle ja sitten kun olisi vastapalveluksen aika niin missä apu?
-Ei riitä, että on vaimon tossun alla. Pitää jumaliste olla raportoimassa työkkärille jokainen liikkeensä. Ja vain siksi, että saisi edes jonkin mahdollisuuden sinnitellä hengissä tässä maailmassa, Seppo Juntunen sanoo.

-Kaheksankytä vuotta oon tätä demokratiaa katsonut, mutta yhtään kertaa en ole saanut mistään päättää. Kerran olin vaatimassa yhden pihatien kunnostusta, mutta sekin meni nurin, Sylvi kertoo.
-Ja meidän on pakko mennä kouluun jonkun velvollisuuden takia. Meidän on pakko oppia tiettyjä asioita, vaikka emme haluaisi. Ei me olla koskaan sovittu mistään tuollaisesta kenenkään kanssa, Anni ja Sinni kertovat.
-Pitäisi helvetti soikoon vaikka kuolla ja tappaa, kun käsketään, mutta meidän oikeuksista ei pidä kukaan kiinni, vilu-Valtteri sanoo. -Minuakin poliisit löivät turpaan niin, että huuli aukesi. Mutta nauravat vaan, kun yritän tehdä valituksen.

-Ei me mitään kesyjä olla, Ilmari julistaa. -Me ollaan vankeudessa syntyneitä villieläimiä. Sellaisia säälittäviä, jotka eivät pakene, vaikka häkin ovi avattaisiin.
-Sanovat, että tappaisimme toisiamme, jos meillä ei olisi lakia ja järjestystä, Sylvi sanoo. -Mutta eiväthän eläimet tapa lajitovereitaan. Eivät ainakaan samalla tavoin kuin me ihmiset järjestäytyneissä yhteiskunnissamme.
-Meillä ei ole enää mitään luovuutta, kun moni mahdollisuus hengissäselviämiselle on kielletty tai byrokratialla hankaloitettu. Me olemme menettäneet taitomme selvitä hengissä omillamme, Seppo sanoo.
-Meille sanotaan, että tämä on maailman paras ja ainoa tapa elää, että katsokaa muualle! Ja me uskotaan kaikki totuutena ja hypätään niin kuin tirehtööri käskee, Ilmari sanoo niska punoittaen.

-Ei ole edes ketään, jota syyttää, Seppo sanoo. -On vain epämääräiset "ne", omituiset esi-isien haamut. "Ne" jotka rakensivat maamme ja eivät ole enää näkemässä menikö kaikki vähän vinksalleen. Ja tavallaan voimme syyttää vain itseämme asioista, joita emme ole olleet henkilökohtaisesti päättämässä.
-Kuinkahan paljon elämämme lyhentyisi jos jäisimme vaille antibiootteja ja terveydenhuoltoa? Tuskin paljonkaan, sillä eihän elämäksi lasketa niitä vuorokauden tunteja, jotka käytämme olemalla yhteiskuntamme työvoimaa tai istumalla sosiaaliluukun jonossa, Sylvi miettii. -Katsokaa eläintarhan riutuneeksi vanhentunutta simpanssia ja katsokaa minua! Ei ihmisen kuulu elää vapaata elämäänsä vasta näin vanhana.
-Kun lähtisi vaan irti tästä kaikesta, rupeaisi omavaraiseksi ja haistattaisi paskat lamalle, talouskasvulle ja työvoimapulalle, vilu-Vallu sanoo. -Söisi pelkkää perunaa, perkele!
-Nyt mennään sisälle tuohon kioskiin ja otetaan se mikä meille kuuluu, Ilmari sanoo ja lyö rappurallilla lasioven rikki.

Muut juoksevat sydän rinnassa läpättäen takaisin häkkeihinsä.

Pakinaperjantaissa ärrävika


Ja hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!!! Jaa