Menee hermot, kun Blogger ei suostu julkaisemaan mitään kirjoittamaani tuonne kommenttilaatikkoon. Mutta kiitos kaikille aikaisempiin kommentoineille. Luen, vaikken pystykään mitään vastaamaan. Toivon ongelman korjaantuvan omia aikojaan...
Olen aloittanut ajo-opinnot ja toivottavasti saan tämän kesän aikana vihdoin ajokortin. Ensimmäinen ajoharjoitus on takana ja kaikki sujui muuten hyvin, paitsi liikkeelle lähtö ei onnistunut millään ja vilkuttaessa tuulilasin pyyhkijät menivät aina vahingossa päälle.
Tilannetta tuskin paransi se, että ajamisen aiheuttama jännitys sai minut painamaan huomaamattani kaasua ja "kaahailemaan" opettajan (mieheni) kielloista huolimatta.
Joku pyöräilevä ukkokin pysähtyi tölläämään...
En osaa selittää tilannetta sen tarkemmin. Olisi kannattanut olla näkemässä: Lähes tuulilasiin liimattu, keski-ikää lähestyvä, jännityksestä valkoinen ämmä, joka ensin nytkyy liikkeelle ja ajaa lopulta hurjaa kahdeksikkoa pyyhkijät vispaten.
Tänään uudestaan.
Jaa
torstaina, toukokuuta 29, 2008
tiistaina, toukokuuta 27, 2008
Onnea runotorstaille.
2
On kaksi suurta iloa:
Toinen
on ilo nauraa.
Saada tyrskytä vatsansa ympäri,
silmät poskille.
Saada teuvastaa naurussa
kunnes koirat ulvovat (ilosta)
ja ilmatonmuutoskin kai laantuu.
On riemu rypeä,
nakuttaa naurua,
nopeammin kuin tikka hakkaa,
pidempään kuin pappa pissaa.
Toinen ilo, se suurempi,
on sinun naurusi.
Sydämelliset onnittelut 2-vuotiaalle runotorstaille ja lämpimät kiitokset koko porukalle hienoista haasteista ja upeista runoista! Jaa
On kaksi suurta iloa:
Toinen
on ilo nauraa.
Saada tyrskytä vatsansa ympäri,
silmät poskille.
Saada teuvastaa naurussa
kunnes koirat ulvovat (ilosta)
ja ilmatonmuutoskin kai laantuu.
On riemu rypeä,
nakuttaa naurua,
nopeammin kuin tikka hakkaa,
pidempään kuin pappa pissaa.
Toinen ilo, se suurempi,
on sinun naurusi.
Sydämelliset onnittelut 2-vuotiaalle runotorstaille ja lämpimät kiitokset koko porukalle hienoista haasteista ja upeista runoista! Jaa
sunnuntaina, toukokuuta 25, 2008
Elossa
(Osat 1, 2, 3 ja 4)
Marjatta Havukainen tuntee tämän kapean ajoväylän omakseen, vaikka vieroo tuoretta asfalttipäällystettä. Pihanurmikko on lyhyeksi leikattu, steriili. Kukat kasvavat kiltisti omissa penkeissään ja oksettavissa, antiikin ruukunvalmistustatapaa imitoivissa muoviruukuissa.
Hyi, kuinka joku kammottava on tuhonnut hänen villinä rehottavan viidakkonsa. Marjatta haistaa toisen naisen imelän kuukautisveren noista raskasta violettia hehkuvista ukonhatuista.
Samassa Antti tulee esiin heidän kotitalonsa kuistin suojista. Marjatta pysähtyy ja antaa itsensä kiinni havumetsän suojissa tanssiville itikoille. Antti on, mutta sitten toisaalta taas ei. Äkkivilkaisulta mies näyttää tutulta, mutta tarkemmin katsoessa huomaa, ettei tuo ihminen olekaan sama. Ei Antti ole noin kumara, ei noin kalju. Ei noin tyytyväinen.
Marjatta sulkee silmänsä. Hän ei halua antaa pakokauhulle siipiä. Missä hän on? Missä? Hän kuulee Antin, tai kuka tuo kumara ihminen onkaan, tulevan hänen luokseen. Pehmeä kengänpohja tepsuttaa asfalttia. Kuulostaa pikkulapselta. Pikkupojilta.
"Annikki"
Marjatta tunnistaa Antin äänen silmät suljettuina. Hän nauraa, nauraa ulos saakka. Niin, että Antti sen näkee, vaikkei hän näekään Anttia.
"Hyvä jumala sentään! Mitä olet menny tekemään ittelles?"
Antin äänessä on koko ajan enemmän tuttua. Jos Marjatta avaisi silmänsä nyt, tuo vieras tyytyväisyys olisi varmasti hävinnyt miehen olemuksesta. Mutta Marjatta ei avaa. On tärkeää tietää oman maailmansa rajat. On tärkeää tietää, milloin tuo maailma ei yllä omaa ajatusta pidemmälle.
Marjatta kaivaa kangashousujensa etutaskua, ojentaa aarteensa avatulla kämmenellä Antin silmille.
"Tässä"
Hän haluaa Antin näkevän.
Antti tarttuu hänen kasvoihinsa, pakottaa ylähuulen ikenille.
"Sinäkö tämän teit? Vastaa!"
Antti on möreä ollessaan vihainen. Antti haluaa väittää kaikenlaista. Antti haluaa uskoa hukkumisteoriaan.
"Marjatta Havukainen", Marjatta julistaa. Tärkeä nimi. Se olisi helpompi sanoa omassa kodissa, oman pöydän ääressä.
"Älä aloita taas. Marjatta ei oo tehnyt sinulle yhtään mitään".
Antin ääni hiipuu. Antti on väsynyt olemaan vihainen. Antti luovuttaa. Marjatta avaa silmänsä.
Kuistin ovesta kulkee nainen. Käsi nojaa ovenripaan. Pitkäkyntiset sormet kiertyvät, kuin omistajan sormet. Tai varkaan. Naisella on isot tissit, sillä on iso perse. Se antaa ja lutkuttaa. Tuttu nainen. Unista tuttu.
Nainen katsoo häntä kyllästyneenä.
"Tuoko taas", se sanoo.
"Älä tuu nytten, Maiski. Mee sisälle ja soita sinne hoitokottiin. Tää pittää rauhottaa".
Antti puhuu naisen kanssa tuttujen kieltä. Antin ei tarvitse esittää sille ja silti se jää ja makaa Antin vieressä ja haisee hielle sen vieressä.
Antti pakottaa hänet istumaan siihen maahan ja istuu itse viereen.
"Annikki, sää tiiät että tää ei oo sulle hyväksi. Ovat ettineet sua polliisien kanssa".
Marjatta ei uskalla enää kutsua itseään Marjataksi. Antti haluaa kutsua häntä Annikiksi. Kaiketi se on hänen nimensä. Hän haluaisi kertoa Antille omasta hukkumisestaan ja kysyä, oliko mies todella etsinyt häntä poikien kanssa laine laineelta. Mutta nyt silmät ovat auki, ja maailman todellisuus pistää niistä mielen sisään. Hän alkaa luulla, että joku tuntematon on jättänyt vaatteensa rantaan ja mennyt uimaan aikeenaan olla palaamatta koskaan takaisin. On helppo ymmärtää tuota tuntematonta. On helppo haluta olla hän. Samalla tavoin kuin on helppo haluta olla Marjatta. On niin helppo... haluta maata Antin vieressä, niin kuin joskus kauan sitten. Niin kuin Marjatta nyt.
"Pojat", hän sanoo.
"Heillä on kaikki hyvin. Tyttöystävät ja opiskelupaikat", Antti sanoo. "Me tullaan kaikki kattomaan sua taas ensi kuussa".
Nyt todellisuus on näkyvissä valtavana, väreilevänä olentona. Muisto kylmistä kaikuvista seinistä, tuntemattomista ihmisistä, vaaleisiin pukeutuneista viivasuisista hoitajista. Hän on elossa poikien vierailun ajan. Joku on kammannut hänen tukkansa. Vierailun ajan on tärkeää pitää käsiään sylissään, eikä saa tehdä äkkinäisiä liikkeitä.
Mutta hän on elossa kaikki ne minuutit, tunnit, vuorokaudet, viikot, kuukaudet, jolloin kukaan ei käy. Elossa hitaasta sekunnista toiseen, ruokailusta toiseen. Ikkunoista ei näe taivaanrantaa, jotta ihminen tulisi sokeaksi ajalle ja etäisyydelle. Että ihminen jaksaisi olla.
Elossa.
**** LOPPU**** Jaa
Marjatta Havukainen tuntee tämän kapean ajoväylän omakseen, vaikka vieroo tuoretta asfalttipäällystettä. Pihanurmikko on lyhyeksi leikattu, steriili. Kukat kasvavat kiltisti omissa penkeissään ja oksettavissa, antiikin ruukunvalmistustatapaa imitoivissa muoviruukuissa.
Hyi, kuinka joku kammottava on tuhonnut hänen villinä rehottavan viidakkonsa. Marjatta haistaa toisen naisen imelän kuukautisveren noista raskasta violettia hehkuvista ukonhatuista.
Samassa Antti tulee esiin heidän kotitalonsa kuistin suojista. Marjatta pysähtyy ja antaa itsensä kiinni havumetsän suojissa tanssiville itikoille. Antti on, mutta sitten toisaalta taas ei. Äkkivilkaisulta mies näyttää tutulta, mutta tarkemmin katsoessa huomaa, ettei tuo ihminen olekaan sama. Ei Antti ole noin kumara, ei noin kalju. Ei noin tyytyväinen.
Marjatta sulkee silmänsä. Hän ei halua antaa pakokauhulle siipiä. Missä hän on? Missä? Hän kuulee Antin, tai kuka tuo kumara ihminen onkaan, tulevan hänen luokseen. Pehmeä kengänpohja tepsuttaa asfalttia. Kuulostaa pikkulapselta. Pikkupojilta.
"Annikki"
Marjatta tunnistaa Antin äänen silmät suljettuina. Hän nauraa, nauraa ulos saakka. Niin, että Antti sen näkee, vaikkei hän näekään Anttia.
"Hyvä jumala sentään! Mitä olet menny tekemään ittelles?"
Antin äänessä on koko ajan enemmän tuttua. Jos Marjatta avaisi silmänsä nyt, tuo vieras tyytyväisyys olisi varmasti hävinnyt miehen olemuksesta. Mutta Marjatta ei avaa. On tärkeää tietää oman maailmansa rajat. On tärkeää tietää, milloin tuo maailma ei yllä omaa ajatusta pidemmälle.
Marjatta kaivaa kangashousujensa etutaskua, ojentaa aarteensa avatulla kämmenellä Antin silmille.
"Tässä"
Hän haluaa Antin näkevän.
Antti tarttuu hänen kasvoihinsa, pakottaa ylähuulen ikenille.
"Sinäkö tämän teit? Vastaa!"
Antti on möreä ollessaan vihainen. Antti haluaa väittää kaikenlaista. Antti haluaa uskoa hukkumisteoriaan.
"Marjatta Havukainen", Marjatta julistaa. Tärkeä nimi. Se olisi helpompi sanoa omassa kodissa, oman pöydän ääressä.
"Älä aloita taas. Marjatta ei oo tehnyt sinulle yhtään mitään".
Antin ääni hiipuu. Antti on väsynyt olemaan vihainen. Antti luovuttaa. Marjatta avaa silmänsä.
Kuistin ovesta kulkee nainen. Käsi nojaa ovenripaan. Pitkäkyntiset sormet kiertyvät, kuin omistajan sormet. Tai varkaan. Naisella on isot tissit, sillä on iso perse. Se antaa ja lutkuttaa. Tuttu nainen. Unista tuttu.
Nainen katsoo häntä kyllästyneenä.
"Tuoko taas", se sanoo.
"Älä tuu nytten, Maiski. Mee sisälle ja soita sinne hoitokottiin. Tää pittää rauhottaa".
Antti puhuu naisen kanssa tuttujen kieltä. Antin ei tarvitse esittää sille ja silti se jää ja makaa Antin vieressä ja haisee hielle sen vieressä.
Antti pakottaa hänet istumaan siihen maahan ja istuu itse viereen.
"Annikki, sää tiiät että tää ei oo sulle hyväksi. Ovat ettineet sua polliisien kanssa".
Marjatta ei uskalla enää kutsua itseään Marjataksi. Antti haluaa kutsua häntä Annikiksi. Kaiketi se on hänen nimensä. Hän haluaisi kertoa Antille omasta hukkumisestaan ja kysyä, oliko mies todella etsinyt häntä poikien kanssa laine laineelta. Mutta nyt silmät ovat auki, ja maailman todellisuus pistää niistä mielen sisään. Hän alkaa luulla, että joku tuntematon on jättänyt vaatteensa rantaan ja mennyt uimaan aikeenaan olla palaamatta koskaan takaisin. On helppo ymmärtää tuota tuntematonta. On helppo haluta olla hän. Samalla tavoin kuin on helppo haluta olla Marjatta. On niin helppo... haluta maata Antin vieressä, niin kuin joskus kauan sitten. Niin kuin Marjatta nyt.
"Pojat", hän sanoo.
"Heillä on kaikki hyvin. Tyttöystävät ja opiskelupaikat", Antti sanoo. "Me tullaan kaikki kattomaan sua taas ensi kuussa".
Nyt todellisuus on näkyvissä valtavana, väreilevänä olentona. Muisto kylmistä kaikuvista seinistä, tuntemattomista ihmisistä, vaaleisiin pukeutuneista viivasuisista hoitajista. Hän on elossa poikien vierailun ajan. Joku on kammannut hänen tukkansa. Vierailun ajan on tärkeää pitää käsiään sylissään, eikä saa tehdä äkkinäisiä liikkeitä.
Mutta hän on elossa kaikki ne minuutit, tunnit, vuorokaudet, viikot, kuukaudet, jolloin kukaan ei käy. Elossa hitaasta sekunnista toiseen, ruokailusta toiseen. Ikkunoista ei näe taivaanrantaa, jotta ihminen tulisi sokeaksi ajalle ja etäisyydelle. Että ihminen jaksaisi olla.
Elossa.
**** LOPPU**** Jaa
lauantaina, toukokuuta 24, 2008
Elossa
(Osat 1, 2 ja 3)
Marjatta Havukainen on ajautunut ulos hotellihuoneestaan. Hän puristaa kädessään muovipussia, jonka pitäisi hänen laskujensa mukaan sisältää vessapaperirullan ja hiusrenksuja. Mutta koskaan ei voi olla varma.
Vastaanottoaulaa hallitsee Marjattaa nuorempi, ovenrivan muotoinen nainen. Naisen leuka on työntynyt pitkälle vastaanottotiskin yli, selkä lysöttää kyttyrällä ja lantio tukeutuu tiskin reunaa vasten. Asento on tahattoman rivo. Liian rivo niin vaatimattomalle naiselle.
Marjatan nähdessään nainen pyyhkäisee leukaansa ja silmiin ilmestyy hillitty ahdistus ja varovaisuus.
"Onko kaikki kunnossa?" nainen kysyy niin hiljaisella äänellä, että Marjatta ei kuule kunnolla.
Nainen vaikuttaa epätodelliselta. Ehkä kaikki on vain unta tai mielikuvitusta. Nainen hapuilee tiskille asetettua, mustaa puhelinta. Luurista kuuluu muovista kolinaa sen osuessa tiskin reunaan.
Marjatta pysähtyy ja tuijottaa naista pitkään, eikä vieläkään ole varma naisen todellisuudesta. Hän päättää olla varalta puhumatta mitään ja kävelee ulos huolettomasti, niin kuin kävellään ulos hotellista, jonka todellisuudesta ei ole enää varma.
Lehtitelineessä myydään sanomalehteä. Marjatta sieppaa yhden ja juoksee lujasti eteenpäin. Kukaan ei huuda hänen peräänsä, eikä seuraa. Kun Marjatta väsyy juoksemaan, hän istuutuu kadun reunakivetykselle ja lukee. Silmät harppovat rivejä, juoksu hinkuu vielä rinnassa. Sitten:
Kadonnut nainen löytyi
Viime tiistaina Viinikanpuistosta kadonnut nainen on löytynyt hukkuneena. Poliisi vahvistaa naisen olevan sama henkilö, jota on etsitty Viinikanjoen rannasta löytyneitten vaatteiden perusteella Viinikanjoen vesistöistä. Tapaukseen ei liity rikosta.
Marjatta makaa entisessä lempipuistossaan. Hän on iloinen, että tuo paikka on vielä olemassa. Sora kivistää selkää, mutta hän ei nouse. Avaa vain silmänsä ja katsoo ympärilleen. Penkillä istuu vanha pariskunta, molemmilla kädet sylissään. Kumpikin katsoo Marjattaa totisena ja hiljaa.
"Annan teille jotain katsottavaa", hän vastaa kysymykseen, joka on, vaikkei sitä ole lausuttu ilmoille.
Hän antaa vanhusten katsella. On aika miettiä tulevaisuutta. Antti luulee olevansa leski. Kuinka kauan Antin kaltainen mies jaksaa surra? Tuskin kuukauttakaan. Marjatta tuntee miehensä ja tietää tämän valitsevan ensimmäisen huoran uudeksi äidiksi Marjatan pojille. Jonkun isoperseisen, isotissisen huoran. Sellaisen, joka lutkuttaa ja antaa edestä ja takaa, antaa antaa antaa...
"Vittu!"
Marjatta huutaa niin, että vanhukset säpsähtävät. Marjatta tietää, että on aika lähteä selvittämään kaikki. Hän ei halua tuttavien taputtelevan näennäisen murtunutta Anttia harteille ja kannustavan tätä uuden tamman selkään. Ties vaikka Antti ja tuttavat olisivat lavastaneet hänen kuolemansa. Kaikkihan haluavat eroon hänestä.
Vaikka varmasti poliisi on ollut mukana juonessa. Poliisit ovat vallasta sekaisin, juoppoja ja vittumaisia paskiaisia. Ne tulevat ja vievät syyttömiä koppeihinsa pieksettäväksi ja naitavaksi. Marjatta on vihainen ja ahdistunut. Mikään ei koskaan toimi. Kukaan ei välitä hänestä, kukaan ei tule hakemaan tai katsomaan.
Ne paskiaiset haluavat etsiä vain Marjatan ruumiin. Ne haluavat vain päästä hänestä iäksi. Mutta Marjatta ei suostu luovuttamaan. Hän haluaa päästä pian näyttämään kaikille kuinka elossa hän onkaan! Jaa
Marjatta Havukainen on ajautunut ulos hotellihuoneestaan. Hän puristaa kädessään muovipussia, jonka pitäisi hänen laskujensa mukaan sisältää vessapaperirullan ja hiusrenksuja. Mutta koskaan ei voi olla varma.
Vastaanottoaulaa hallitsee Marjattaa nuorempi, ovenrivan muotoinen nainen. Naisen leuka on työntynyt pitkälle vastaanottotiskin yli, selkä lysöttää kyttyrällä ja lantio tukeutuu tiskin reunaa vasten. Asento on tahattoman rivo. Liian rivo niin vaatimattomalle naiselle.
Marjatan nähdessään nainen pyyhkäisee leukaansa ja silmiin ilmestyy hillitty ahdistus ja varovaisuus.
"Onko kaikki kunnossa?" nainen kysyy niin hiljaisella äänellä, että Marjatta ei kuule kunnolla.
Nainen vaikuttaa epätodelliselta. Ehkä kaikki on vain unta tai mielikuvitusta. Nainen hapuilee tiskille asetettua, mustaa puhelinta. Luurista kuuluu muovista kolinaa sen osuessa tiskin reunaan.
Marjatta pysähtyy ja tuijottaa naista pitkään, eikä vieläkään ole varma naisen todellisuudesta. Hän päättää olla varalta puhumatta mitään ja kävelee ulos huolettomasti, niin kuin kävellään ulos hotellista, jonka todellisuudesta ei ole enää varma.
Lehtitelineessä myydään sanomalehteä. Marjatta sieppaa yhden ja juoksee lujasti eteenpäin. Kukaan ei huuda hänen peräänsä, eikä seuraa. Kun Marjatta väsyy juoksemaan, hän istuutuu kadun reunakivetykselle ja lukee. Silmät harppovat rivejä, juoksu hinkuu vielä rinnassa. Sitten:
Kadonnut nainen löytyi
Viime tiistaina Viinikanpuistosta kadonnut nainen on löytynyt hukkuneena. Poliisi vahvistaa naisen olevan sama henkilö, jota on etsitty Viinikanjoen rannasta löytyneitten vaatteiden perusteella Viinikanjoen vesistöistä. Tapaukseen ei liity rikosta.
Marjatta makaa entisessä lempipuistossaan. Hän on iloinen, että tuo paikka on vielä olemassa. Sora kivistää selkää, mutta hän ei nouse. Avaa vain silmänsä ja katsoo ympärilleen. Penkillä istuu vanha pariskunta, molemmilla kädet sylissään. Kumpikin katsoo Marjattaa totisena ja hiljaa.
"Annan teille jotain katsottavaa", hän vastaa kysymykseen, joka on, vaikkei sitä ole lausuttu ilmoille.
Hän antaa vanhusten katsella. On aika miettiä tulevaisuutta. Antti luulee olevansa leski. Kuinka kauan Antin kaltainen mies jaksaa surra? Tuskin kuukauttakaan. Marjatta tuntee miehensä ja tietää tämän valitsevan ensimmäisen huoran uudeksi äidiksi Marjatan pojille. Jonkun isoperseisen, isotissisen huoran. Sellaisen, joka lutkuttaa ja antaa edestä ja takaa, antaa antaa antaa...
"Vittu!"
Marjatta huutaa niin, että vanhukset säpsähtävät. Marjatta tietää, että on aika lähteä selvittämään kaikki. Hän ei halua tuttavien taputtelevan näennäisen murtunutta Anttia harteille ja kannustavan tätä uuden tamman selkään. Ties vaikka Antti ja tuttavat olisivat lavastaneet hänen kuolemansa. Kaikkihan haluavat eroon hänestä.
Vaikka varmasti poliisi on ollut mukana juonessa. Poliisit ovat vallasta sekaisin, juoppoja ja vittumaisia paskiaisia. Ne tulevat ja vievät syyttömiä koppeihinsa pieksettäväksi ja naitavaksi. Marjatta on vihainen ja ahdistunut. Mikään ei koskaan toimi. Kukaan ei välitä hänestä, kukaan ei tule hakemaan tai katsomaan.
Ne paskiaiset haluavat etsiä vain Marjatan ruumiin. Ne haluavat vain päästä hänestä iäksi. Mutta Marjatta ei suostu luovuttamaan. Hän haluaa päästä pian näyttämään kaikille kuinka elossa hän onkaan! Jaa
keskiviikkona, toukokuuta 21, 2008
Elossa
(Osat 1 ja 2)
Marjatta Havukainen päiväuneksuu kotioloistaan. Hän kuvittelee Antin raskassoutuiseen veneeseen. Airot hiertävät nyrkinmutkia känsille. Miehen katse viistää vettä, selaa sitä laine laineelta. Silmissä on huoli ja odotus, pelkokin. Rantaveden ruoho painuu vettä myöten tuulen voimasta.
Pojat istuvat veneen perässä vierekkäin, he ovat pieniä vielä. Pojilla on päässään samanlaiset, tummansinisestä kankaasta tehdyt lippalakit. Niiden tunkkainen kangas imee hyvin vettä. Marjatta itse on vuorannut lakkien päälakea koristavat napit tuolla samalla kankaalla. Se oli työläs urakka. Poikien paljaat sääret ovat kananlihalla, polvissa rupia ja paksua nahkaa. Pienet sormet taputtelevat polvia, kengänkärjet heiluvat. Pojat eivät ymmärrä, eivätkä osaa olla aloillaan.
Antti ottaa esiin oksasta karsitun ongen ja laittaa taskustaan hampaan ongenkoukkuun kiikkumaan.
- Tällä tulee, pojat, Antti sanoo kepeästi ja pudottaa koukun veteen.
Poikien silmät säteilevät odotuksesta. He kumartuvat veneen reunan yli nähdäkseen ensimmäisenä isänsä saaliin.
Unen läpi Marjatta Havukainen ojentaa kättään tarttuakseen tuohon ihmeelliseen pyydykseen, mutta säpsähtää äkkiä hereille uuteen todellisuuteensa. On hienoa nukkua ja säpsähdellä miten mielii, syödä tai olla syömättä halunsa mukaan. Olla vapaa, sitähän hän haluaa.
Häneltä ei tarvitse enää kysyä, onko kaikki kunnossa. Pakkohan Antin on välittää. Muuten tämä tuskin etsisi Marjattaa aamusta iltaan kylmässä ja tuulisessa. Olisiko Antilla aikaa olla joella vain pojat mukanaan? Pojat vain, ei ketään muuta. Ei ketään edes rannalla. Marjatta Havukainen on kaivatun naisen nimi. Sellaisen, josta tehdään ilmoitus lehteen. Annikki Karttunen on sellaisen nimi, jota kukaan ei kaipaa. On hyvä olla Annikki Karttunen, jos on pakosalla. Jaa
Marjatta Havukainen päiväuneksuu kotioloistaan. Hän kuvittelee Antin raskassoutuiseen veneeseen. Airot hiertävät nyrkinmutkia känsille. Miehen katse viistää vettä, selaa sitä laine laineelta. Silmissä on huoli ja odotus, pelkokin. Rantaveden ruoho painuu vettä myöten tuulen voimasta.
Pojat istuvat veneen perässä vierekkäin, he ovat pieniä vielä. Pojilla on päässään samanlaiset, tummansinisestä kankaasta tehdyt lippalakit. Niiden tunkkainen kangas imee hyvin vettä. Marjatta itse on vuorannut lakkien päälakea koristavat napit tuolla samalla kankaalla. Se oli työläs urakka. Poikien paljaat sääret ovat kananlihalla, polvissa rupia ja paksua nahkaa. Pienet sormet taputtelevat polvia, kengänkärjet heiluvat. Pojat eivät ymmärrä, eivätkä osaa olla aloillaan.
Antti ottaa esiin oksasta karsitun ongen ja laittaa taskustaan hampaan ongenkoukkuun kiikkumaan.
- Tällä tulee, pojat, Antti sanoo kepeästi ja pudottaa koukun veteen.
Poikien silmät säteilevät odotuksesta. He kumartuvat veneen reunan yli nähdäkseen ensimmäisenä isänsä saaliin.
Unen läpi Marjatta Havukainen ojentaa kättään tarttuakseen tuohon ihmeelliseen pyydykseen, mutta säpsähtää äkkiä hereille uuteen todellisuuteensa. On hienoa nukkua ja säpsähdellä miten mielii, syödä tai olla syömättä halunsa mukaan. Olla vapaa, sitähän hän haluaa.
Häneltä ei tarvitse enää kysyä, onko kaikki kunnossa. Pakkohan Antin on välittää. Muuten tämä tuskin etsisi Marjattaa aamusta iltaan kylmässä ja tuulisessa. Olisiko Antilla aikaa olla joella vain pojat mukanaan? Pojat vain, ei ketään muuta. Ei ketään edes rannalla. Marjatta Havukainen on kaivatun naisen nimi. Sellaisen, josta tehdään ilmoitus lehteen. Annikki Karttunen on sellaisen nimi, jota kukaan ei kaipaa. On hyvä olla Annikki Karttunen, jos on pakosalla. Jaa
tiistaina, toukokuuta 20, 2008
Elossa
(Osa 1 täällä)
On tapahtunut kaksi varsin yllättävää asiaa sen jälkeen, kun Marjatta elvytti talouttaan innokkaan, mutta riemastuttavan kyvyttömän valkotukan toiveajattelulla. Ensiksikin hän on päättänyt alkaa kutsua itseään Annikki Karttuseksi. Toiseksi hän on palannut takaisin kotikaupunkiinsa; ei siis siihen, josta livahti päiviä aikaisemmin pakoon, vaan kaupunkiin, jossa vietti lapsuutensa.
Marjatalla olisi varaa asettua kaupungin kahdesta hotellista kalliimpaan, mutta hän valitsee nuhjuisemman vain koska tuo hotelli sijaitsee lähellä sitä ainoaa paikkaa, josta piti lapsena.
Marjatta nostaa mukanaan tuomansa muovipussin sängylle ja alkaa purkaa sen sisältöä asiakkaan omille tarvikkeille varattuun kaappiin. Hänen laskujensa mukaan pussissa pitäisi olla vessapaperirulla, hiusrenksuja, hammastahnaa ja kuukautissiteitä, mutta tuttujen tarvikkeiden lisäksi sieltä löytyy paljon muutakin.
Marjatta pudistaa päätään ihmeissään. Kuinka hänen pussiinsa on joutunut aivan uppo-outoja esineitä? Marjatta rypistää kulmiaan ja muistelee matkaansa kotikaupunkiin. Onko hän astunut junaan, vai tarjosiko valkotukkainen hänelle kyydin..?
Samassa Marjatta seisoo jo suihkussa ja vaahdottaa tukkansa hotellin shampoolla. Hän muistelee lapsuutensa lempipaikkaa. Pieni aukio on täsmälleen neliön muotoinen. Joka sivulla kasvaa tuuhea ruusupensas. Jokaisen pensaan edessä on vihreä puistonpenkki istumista varten. Aukion keskus on soralla. Sitä ei korista mikään. Siinä ei ole mitään katsottavaa.
Lapsena Marjatta olisi halunnut olla nimeltään Kaisla. Kaisla Havukainen. Hänestä on outoa, että ei päättänyt kutsua itseään Kaislaksi nyt, kun siihen on viimein tilaisuus.
Annikki. Se Marjatta ei ole halunnut olla ennen.
Oikeastaan Marjatta on pettynyt itseensä. Ajatukset palaavat takaisin tuohon aukioon, josta hän joskus piti niin paljon. Hän yrittää olla ajattelematta sitä, että joku on laittanut hänen kangashousujensa etutaskuun veriseen vessapaperiin käärityn hampaan. Jaa
On tapahtunut kaksi varsin yllättävää asiaa sen jälkeen, kun Marjatta elvytti talouttaan innokkaan, mutta riemastuttavan kyvyttömän valkotukan toiveajattelulla. Ensiksikin hän on päättänyt alkaa kutsua itseään Annikki Karttuseksi. Toiseksi hän on palannut takaisin kotikaupunkiinsa; ei siis siihen, josta livahti päiviä aikaisemmin pakoon, vaan kaupunkiin, jossa vietti lapsuutensa.
Marjatalla olisi varaa asettua kaupungin kahdesta hotellista kalliimpaan, mutta hän valitsee nuhjuisemman vain koska tuo hotelli sijaitsee lähellä sitä ainoaa paikkaa, josta piti lapsena.
Marjatta nostaa mukanaan tuomansa muovipussin sängylle ja alkaa purkaa sen sisältöä asiakkaan omille tarvikkeille varattuun kaappiin. Hänen laskujensa mukaan pussissa pitäisi olla vessapaperirulla, hiusrenksuja, hammastahnaa ja kuukautissiteitä, mutta tuttujen tarvikkeiden lisäksi sieltä löytyy paljon muutakin.
Marjatta pudistaa päätään ihmeissään. Kuinka hänen pussiinsa on joutunut aivan uppo-outoja esineitä? Marjatta rypistää kulmiaan ja muistelee matkaansa kotikaupunkiin. Onko hän astunut junaan, vai tarjosiko valkotukkainen hänelle kyydin..?
Samassa Marjatta seisoo jo suihkussa ja vaahdottaa tukkansa hotellin shampoolla. Hän muistelee lapsuutensa lempipaikkaa. Pieni aukio on täsmälleen neliön muotoinen. Joka sivulla kasvaa tuuhea ruusupensas. Jokaisen pensaan edessä on vihreä puistonpenkki istumista varten. Aukion keskus on soralla. Sitä ei korista mikään. Siinä ei ole mitään katsottavaa.
Lapsena Marjatta olisi halunnut olla nimeltään Kaisla. Kaisla Havukainen. Hänestä on outoa, että ei päättänyt kutsua itseään Kaislaksi nyt, kun siihen on viimein tilaisuus.
Annikki. Se Marjatta ei ole halunnut olla ennen.
Oikeastaan Marjatta on pettynyt itseensä. Ajatukset palaavat takaisin tuohon aukioon, josta hän joskus piti niin paljon. Hän yrittää olla ajattelematta sitä, että joku on laittanut hänen kangashousujensa etutaskuun veriseen vessapaperiin käärityn hampaan. Jaa
lauantaina, toukokuuta 17, 2008
Elossa
Nainen katosi Viinikanpuiston ulkoilualueella tiistai-iltapäivänä.
Poliisi pyytää silminnäkijöiden havaintoja viime tiistaina kadonneen naisen liikkeistä Viinikanpuiston alueella. Poliisi on löytänyt kadonneen 37-vuotiaan naisen vaatteita ja kumisaappaat Viinikanjoen rannasta, vilkkaan ulkoilureitin varrelta. Kadonneella on tummat, lyhyet hiukset ja hän on vartaloltaan tanakka.
Poliisi on aloittanut vesietsinnät alueella. Tapaukseen ei oleteta liittyvän rikosta.
Marjatta Havukainen lukee pienen tekstinpätkän suupielet nykien. Kaikki vaikuttaa sujuvan täsmälleen suunnitelmien mukaan. Kahvikuppi on tuskin puolillaan öljynmustaa hotellin kahvia, mutta siitä huolimatta Marjatta meinaa läikyttää hörpätessään.
Marjatta viikaa sanomalehden ja nousee aamiaispöydästä. Hetken mietittyään hän päättää jättää lehden jälkeensä ja poistuu nopeasti hotellin hissiin. Hissiin lyöttäytyy valkohiuksinen, tyylikkään näköinen herra. Mies löyhkää voimakkaasti partavedelle, joka on luultavasti kuvottavuudestaan huolimatta kalliimmasta päästä. Tai niin Marjatta luulee. Eihän hän tuollaisten päälle ymmärrä.
Marjatta nojautuu hissin seinää vasten ja nostaa käden vastavaalennettuihin hiuksiinsa. Valkohiuksisen miehen silmiin syttyy kiinnostus. Marjatta nostaa kulmakarvaansa kysyvästi ja mies nyökkää kaivaen samalla lompakon povitaskustaan.
Valkohiuksisen miehen huulet raottuvat ja paksu kieli puskee esiin. Kieli liikkuu edestakaisin miehen ohuen ylähuulen viivaa pitkin. Hengittäminen saa nenän viheltämään.
Marjattaa puistattaa oksettava kuvotus. Senkin inhottava, irstas, vastenmielinen paskiainen! Marjatta tappaisi tuon huohottavan eläimen, joka seisoo hississä kielellä lipoen ja haarojaan kourien, jos tilanne olisi toinen. Mutta nyt hän tarvitsee rahaa huomiota herättämättä. Hänen on syytä siirtyä toisaalle, ennen kuin hotellin henkilökunta alkaa muistaa hänen naamansa.
Marjatta Havukainen nojautuu valkohiuksisen käsipuoleen käheästi naurahtaen. Hänen ruumistaan naaraavat poliisit, Antti ja lapset, kaikki entinen tuntuu kaukaiselta ja valheelliseltakin. Marjatalla on vain hämärä aavistus niistä syistä, jotka saavat hänet toimimaan kuten hän toimii, eikä päämäärästäkään ole vielä täyttä selkoa.
Marjatan vatsaa kipristää, kuten seikkailun alkaessa kuuluukin. Jaa
Poliisi pyytää silminnäkijöiden havaintoja viime tiistaina kadonneen naisen liikkeistä Viinikanpuiston alueella. Poliisi on löytänyt kadonneen 37-vuotiaan naisen vaatteita ja kumisaappaat Viinikanjoen rannasta, vilkkaan ulkoilureitin varrelta. Kadonneella on tummat, lyhyet hiukset ja hän on vartaloltaan tanakka.
Poliisi on aloittanut vesietsinnät alueella. Tapaukseen ei oleteta liittyvän rikosta.
Marjatta Havukainen lukee pienen tekstinpätkän suupielet nykien. Kaikki vaikuttaa sujuvan täsmälleen suunnitelmien mukaan. Kahvikuppi on tuskin puolillaan öljynmustaa hotellin kahvia, mutta siitä huolimatta Marjatta meinaa läikyttää hörpätessään.
Marjatta viikaa sanomalehden ja nousee aamiaispöydästä. Hetken mietittyään hän päättää jättää lehden jälkeensä ja poistuu nopeasti hotellin hissiin. Hissiin lyöttäytyy valkohiuksinen, tyylikkään näköinen herra. Mies löyhkää voimakkaasti partavedelle, joka on luultavasti kuvottavuudestaan huolimatta kalliimmasta päästä. Tai niin Marjatta luulee. Eihän hän tuollaisten päälle ymmärrä.
Marjatta nojautuu hissin seinää vasten ja nostaa käden vastavaalennettuihin hiuksiinsa. Valkohiuksisen miehen silmiin syttyy kiinnostus. Marjatta nostaa kulmakarvaansa kysyvästi ja mies nyökkää kaivaen samalla lompakon povitaskustaan.
Valkohiuksisen miehen huulet raottuvat ja paksu kieli puskee esiin. Kieli liikkuu edestakaisin miehen ohuen ylähuulen viivaa pitkin. Hengittäminen saa nenän viheltämään.
Marjattaa puistattaa oksettava kuvotus. Senkin inhottava, irstas, vastenmielinen paskiainen! Marjatta tappaisi tuon huohottavan eläimen, joka seisoo hississä kielellä lipoen ja haarojaan kourien, jos tilanne olisi toinen. Mutta nyt hän tarvitsee rahaa huomiota herättämättä. Hänen on syytä siirtyä toisaalle, ennen kuin hotellin henkilökunta alkaa muistaa hänen naamansa.
Marjatta Havukainen nojautuu valkohiuksisen käsipuoleen käheästi naurahtaen. Hänen ruumistaan naaraavat poliisit, Antti ja lapset, kaikki entinen tuntuu kaukaiselta ja valheelliseltakin. Marjatalla on vain hämärä aavistus niistä syistä, jotka saavat hänet toimimaan kuten hän toimii, eikä päämäärästäkään ole vielä täyttä selkoa.
Marjatan vatsaa kipristää, kuten seikkailun alkaessa kuuluukin. Jaa
tiistaina, toukokuuta 13, 2008
Vauhtia
Tavallisesti mummin tunnistaa siitä, että hänen kengistään kuuluu klipklipklip, kun hän lähestyy. Mutta mummin voi tunnistaa myös seuraavasta juoksuäänestä: klipetiklipetiklipetiklipklipklipklip(välillä mummi hengästyy ja alkaa kävellä)klipetiklipetiklipeti. Yleensä mummin saa juoksemaan niin, että menee hyvään piiloon jonkin oven tai verhon taakse.
Joskus mietin, miltä mummin juoksuääni kuulostaisi nurmikolla tai soralla, tai vaikka lumessa. Mutta niitä ääniä kuulen vasta pitkän ajan kuluttua jos koskaan, sillä minulla on syöpä. Ja mummi on jo vanha, eikä hänen sydämensä kestä taakkoja, joita meidän perheemme on hänelle aiheuttanut. Hän ei kenties jaksa enää juosta kauan.
Mummi pelkää, että olen tottelematon, niin kuin muut pikkutytöt. Hän uskoo minun vielä jonain päivänä juoksevan salaa ulos sairaalasta ja menevän joelle uittamaan jalkojani ja kylmettämään itseäni. Siksi mummi alkaa juosta ja kuiskia herraisäsiunatkoonia, jos en löydy pian piilostani.
Ennen menin piiloon yhdessä erään ystäväni, Anssin kanssa. Silloin mummi juoksi perässämme Anssin äiti mukanaan, eikä hänen juoksuäänestään saanut oikein selvää. Mutta nyt Anssi on mennyt huonoksi, eikä jaksa piilotella. Mummi ei halua minun tapaavan Anssia nyt. Hän luulee, että en tiedä kuolemasta ja siitä, kun ei enää jaksa mitään. Mutta oikeasti mummi ei halua itse tietää, mistä kaikesta me lapset olemme perillä.
Täällä aikaa kulutetaan mahdollisimman hitaasti. Mummi katsoo, kun kampaan hiuksiani tai piirrän. Hän imee minua itseensä. Me riipumme jokaisessa hetkessä liian pitkään, me sanomme näitä päiviä hyviksi päiviksi. Mummi venyttää aikaa. Hän tekee tahallaan kaiken hitaaksi. Siksi on hyvä pistää hänet juoksemaan silloin tällöin.
Tarinamaanantain aihe on vauhtia. Jaa
Joskus mietin, miltä mummin juoksuääni kuulostaisi nurmikolla tai soralla, tai vaikka lumessa. Mutta niitä ääniä kuulen vasta pitkän ajan kuluttua jos koskaan, sillä minulla on syöpä. Ja mummi on jo vanha, eikä hänen sydämensä kestä taakkoja, joita meidän perheemme on hänelle aiheuttanut. Hän ei kenties jaksa enää juosta kauan.
Mummi pelkää, että olen tottelematon, niin kuin muut pikkutytöt. Hän uskoo minun vielä jonain päivänä juoksevan salaa ulos sairaalasta ja menevän joelle uittamaan jalkojani ja kylmettämään itseäni. Siksi mummi alkaa juosta ja kuiskia herraisäsiunatkoonia, jos en löydy pian piilostani.
Ennen menin piiloon yhdessä erään ystäväni, Anssin kanssa. Silloin mummi juoksi perässämme Anssin äiti mukanaan, eikä hänen juoksuäänestään saanut oikein selvää. Mutta nyt Anssi on mennyt huonoksi, eikä jaksa piilotella. Mummi ei halua minun tapaavan Anssia nyt. Hän luulee, että en tiedä kuolemasta ja siitä, kun ei enää jaksa mitään. Mutta oikeasti mummi ei halua itse tietää, mistä kaikesta me lapset olemme perillä.
Täällä aikaa kulutetaan mahdollisimman hitaasti. Mummi katsoo, kun kampaan hiuksiani tai piirrän. Hän imee minua itseensä. Me riipumme jokaisessa hetkessä liian pitkään, me sanomme näitä päiviä hyviksi päiviksi. Mummi venyttää aikaa. Hän tekee tahallaan kaiken hitaaksi. Siksi on hyvä pistää hänet juoksemaan silloin tällöin.
Tarinamaanantain aihe on vauhtia. Jaa
sunnuntaina, toukokuuta 11, 2008
Haista v***tu - collection: Äitienpäivä
Eikö kaupoista tahdo löytyä sopivaa korttia äidille? Tuntuvatko kaikki vaihtoehdot liian imelille tai epäaidoille? Onko todellakin niin, että sinun perheessäsi asioita ei voi ilmaista kukkasin?
Haista v***tu - kortit kertovat äidille todelliset tunteesi!
Kortin sisälehdellä on runsaasti tilaa myös omalle tilitykselle.
Nyt voit muistaa tänä tärkeänä päivänä myös sitäkin äitiä, joka ei ole ennen korttiasi saanut!
Terveisiä Elegialle!!! Jaa
Haista v***tu - kortit kertovat äidille todelliset tunteesi!
Kortin sisälehdellä on runsaasti tilaa myös omalle tilitykselle.Nyt voit muistaa tänä tärkeänä päivänä myös sitäkin äitiä, joka ei ole ennen korttiasi saanut!
Terveisiä Elegialle!!! Jaa
lauantaina, toukokuuta 10, 2008
Matkakuvia ja yllättävä äitienpäivä
Nyt on sen verran toennut olo, että jaksoin kaivella kuvia kamerasta. Maisemat matkan varrelta jäivät kuvaamatta, sillä ensimmäisen kerran minun reissuhistoriassani tuolla pätkällä oli loistava ilma ja kaikki upeat maanmuodot näkyivät selvästi. Minähän en katsele sellaista hetkeä kameran lävitse vaan ihan omalla, paljaalla silmälläni :) Mutta uskokaa pois, hienoa oli!
Pakolliset porot. Mies ei rovaniemeläisenä ymmärrä porojen kuvaamista, mutta on jo alistunut siihen, että porskujen kohdalla pysähdytään, otetaan kuvia ja ihmetellään koko perheen kera.
Norjalaiset vaikuttavat kiitettävän kiinnostuneilta lastensa huvittamisesta. Lelutaivaita löytyi... Mutta olenko ainoa, jonka mielestä lasten levytarjonta on vähintäänkin... kyseenalainen???
Kaupungilla ilma oli vähän räkäinen ja visiittini lyhyt. Tässä yksi bad hair-day...
Tämä viehkolla tavalla hassun näköinen tötterö on ymmärtääkseni Tromssan vanhin kioski.
Jotkut olivat varautuneet pilkkikilpailun rasituksiin PIKKUISEN isommalla tuolilla kuin muut.
Pilkillä istui muutama muukin meidän lisäksemme. Matkaa kilpailupaikalle tehtiin pitkästi Kilpisjärven jäällä. Parhaimmillaan jään päällä oli varmaan parikymmentä senttiä kypikylmää vettä. Kävellessä oli kyllä ihan huippu fiilis ja vähän pelottikin. Kisasta olemme tähän mennessä saaneet kaksi keuhkoputkentulehdusta ja yhden korvatulehduksen.
Tänään heräsin yllättäen siihen, että perheeni oli alkanut juhlia äitienpäivää. Lahjaa ja kahvia raahattiin sänkyyn ja Pikkuruinen kirkui riemusta. Isompikin oli herätetty kesken unien äitiä muistamaan.
Mies luuli tätä päivää sunnuntaiksi...
Mutta mikäs siinä. Ainakin ikimuistoinen äitienpäivä :) Ja yllättävä sellainen. Sain lahjaksi pikkuisen tuhmaa jääkaappirunoutta, jolla runoilin kaikkien iloksi ja esiäitienpäivän kunniaksi!
Siis hyvää esiäitienpäivää kaikille esiäideille!
Ps. Sain Kukkikselta tämän ihanan tunnustuksen, jonka haluan lahjoittaa Tanssivalle harmaalle pantterille ja Karille, jotka niin ystävällisesti antoivat minulle tuon viimeisimmän tunnustuksen.
Jaa
Pakolliset porot. Mies ei rovaniemeläisenä ymmärrä porojen kuvaamista, mutta on jo alistunut siihen, että porskujen kohdalla pysähdytään, otetaan kuvia ja ihmetellään koko perheen kera.
Norjalaiset vaikuttavat kiitettävän kiinnostuneilta lastensa huvittamisesta. Lelutaivaita löytyi... Mutta olenko ainoa, jonka mielestä lasten levytarjonta on vähintäänkin... kyseenalainen???
Kaupungilla ilma oli vähän räkäinen ja visiittini lyhyt. Tässä yksi bad hair-day...
Tämä viehkolla tavalla hassun näköinen tötterö on ymmärtääkseni Tromssan vanhin kioski.
Jotkut olivat varautuneet pilkkikilpailun rasituksiin PIKKUISEN isommalla tuolilla kuin muut.
Pilkillä istui muutama muukin meidän lisäksemme. Matkaa kilpailupaikalle tehtiin pitkästi Kilpisjärven jäällä. Parhaimmillaan jään päällä oli varmaan parikymmentä senttiä kypikylmää vettä. Kävellessä oli kyllä ihan huippu fiilis ja vähän pelottikin. Kisasta olemme tähän mennessä saaneet kaksi keuhkoputkentulehdusta ja yhden korvatulehduksen.
Tänään heräsin yllättäen siihen, että perheeni oli alkanut juhlia äitienpäivää. Lahjaa ja kahvia raahattiin sänkyyn ja Pikkuruinen kirkui riemusta. Isompikin oli herätetty kesken unien äitiä muistamaan.Mies luuli tätä päivää sunnuntaiksi...
Mutta mikäs siinä. Ainakin ikimuistoinen äitienpäivä :) Ja yllättävä sellainen. Sain lahjaksi pikkuisen tuhmaa jääkaappirunoutta, jolla runoilin kaikkien iloksi ja esiäitienpäivän kunniaksi!
Siis hyvää esiäitienpäivää kaikille esiäideille!
Ps. Sain Kukkikselta tämän ihanan tunnustuksen, jonka haluan lahjoittaa Tanssivalle harmaalle pantterille ja Karille, jotka niin ystävällisesti antoivat minulle tuon viimeisimmän tunnustuksen.
Jaa
perjantaina, toukokuuta 09, 2008
Kauniista älykkääx.
Heippa Bitches!
Tää kesä tulee olemaan varmaan kaikkein haastavin sitten vuoden -04 microshortsixien kuoleman. Nyt on vieläkin vaikeempaa yrittää näyttää kuustoistavuotiaalta kesäbeibeltä, sillä tän siisonin juttu on (yäx yäx) älykkyys! Siis mikä vanhentaa ihmistä enemmän? Katsokaa hei vaikka niitä tyyppei politiikassa tai missä vaan. Ne on kaikki ihan vanhoi!
Tänä kesänä liikutaan tosi vaikeella raja-alueella. Kattokaas, tällasen kolmikymppisen mimmin päähän on tarttunut vuosien varrella kaikenlaisii juttui, vaix on kuinka yrittänyt sulkee yhteiskunnan ja tollaset ulkopuolelle. Mut nytkään ei sit tasan muistella mitään Kekkosii tai lamajutskii. Nyt puhutaan sellasii, et ilmastonmuutos on tositositosi paha juttu ja näin. Et pian me joudutaan tiäx vetää jollain vitun uimapatjalla pillurallii ja tollee.
Mut kaikkein hankalin juttu on se, et ens kesänä kaikki hengaa jossain vitun kirjastossa! Ja siel ei sitten muuten lueta mitään Cosmopolitanii vaan pitää olla joku kovakantinen kirja, vaikka biologian kirja, kun niissä on isoi kuvii. Mut pahinta on, et sä oot NIIN aut, jos käytät yhtään itseruskettavii. Sähän näytät silloin ihan siltä, kun oisit vaan maannu biitsillä koko vitun kesän. Eli sun pitää viel enempi panostaa kaikkiin peitevoiteisiin ja noihin. Ja pitää nukkua koko kesä tuorekelmu naamassa. Ihan kuin talvessa ei olis tarpeex...
Mut sit tää toinen probleema, tää normaalisti "puistonpenkkisyndroomax" kutsuttu. Siis miten vois istuu kirjaston tuolilla niin, ettei kaikki selluliitit pursuu justiin kaiken kansan tietoon????!!!! Siel on sit kans ne sairaalavalot, et kaikki sellut näkyy ihan yliselvästi. Eikä sukkahousui siis kuulu todellakaan käyttää kesällä. EI TODELLAKAAN!
Mä en niinku tajuu tätä nykyajan kauneusihannetta. Pitäiskö tänäkin kesänä olla joku vitun anorektikko, et näyttäis yhtään mageelle??? Siis eihän KUKAAN tavallinen gimma (saati kolmikymppinen perheenäiti) voi näyttää ees pikkusen siedettävälle tässä uudessa älykkyysmuodis. Siis just tästä näkee, et kaikki muotisuunnittelijat on jotai homoi, kerta niil ei oo yhtään selluu.
Mä en jaxa enää... siis voittexte käsittää???? Mä vittu makaan himassa koko kesän tuorekelmu perseessä!!!!
Pakinaperjantain aihe on muuntautuminen. Jaa
Tää kesä tulee olemaan varmaan kaikkein haastavin sitten vuoden -04 microshortsixien kuoleman. Nyt on vieläkin vaikeempaa yrittää näyttää kuustoistavuotiaalta kesäbeibeltä, sillä tän siisonin juttu on (yäx yäx) älykkyys! Siis mikä vanhentaa ihmistä enemmän? Katsokaa hei vaikka niitä tyyppei politiikassa tai missä vaan. Ne on kaikki ihan vanhoi!
Tänä kesänä liikutaan tosi vaikeella raja-alueella. Kattokaas, tällasen kolmikymppisen mimmin päähän on tarttunut vuosien varrella kaikenlaisii juttui, vaix on kuinka yrittänyt sulkee yhteiskunnan ja tollaset ulkopuolelle. Mut nytkään ei sit tasan muistella mitään Kekkosii tai lamajutskii. Nyt puhutaan sellasii, et ilmastonmuutos on tositositosi paha juttu ja näin. Et pian me joudutaan tiäx vetää jollain vitun uimapatjalla pillurallii ja tollee.
Mut kaikkein hankalin juttu on se, et ens kesänä kaikki hengaa jossain vitun kirjastossa! Ja siel ei sitten muuten lueta mitään Cosmopolitanii vaan pitää olla joku kovakantinen kirja, vaikka biologian kirja, kun niissä on isoi kuvii. Mut pahinta on, et sä oot NIIN aut, jos käytät yhtään itseruskettavii. Sähän näytät silloin ihan siltä, kun oisit vaan maannu biitsillä koko vitun kesän. Eli sun pitää viel enempi panostaa kaikkiin peitevoiteisiin ja noihin. Ja pitää nukkua koko kesä tuorekelmu naamassa. Ihan kuin talvessa ei olis tarpeex...
Mut sit tää toinen probleema, tää normaalisti "puistonpenkkisyndroomax" kutsuttu. Siis miten vois istuu kirjaston tuolilla niin, ettei kaikki selluliitit pursuu justiin kaiken kansan tietoon????!!!! Siel on sit kans ne sairaalavalot, et kaikki sellut näkyy ihan yliselvästi. Eikä sukkahousui siis kuulu todellakaan käyttää kesällä. EI TODELLAKAAN!
Mä en niinku tajuu tätä nykyajan kauneusihannetta. Pitäiskö tänäkin kesänä olla joku vitun anorektikko, et näyttäis yhtään mageelle??? Siis eihän KUKAAN tavallinen gimma (saati kolmikymppinen perheenäiti) voi näyttää ees pikkusen siedettävälle tässä uudessa älykkyysmuodis. Siis just tästä näkee, et kaikki muotisuunnittelijat on jotai homoi, kerta niil ei oo yhtään selluu.
Mä en jaxa enää... siis voittexte käsittää???? Mä vittu makaan himassa koko kesän tuorekelmu perseessä!!!!
Pakinaperjantain aihe on muuntautuminen. Jaa
keskiviikkona, toukokuuta 07, 2008
Aurinkokuningatar
Pikkuruinen osaa jo kävellä parkkipaikalle autojen välistä ihan itse. Ei ole enää liukasta. Hän on jo löytänyt pihalta muurahaisia, pihapensaasta pikkuisia lehtiä ja nyt parkkipaikan takana kimaltaa jokin.
"Onko se kukka?" Pikkuruinen kysyy.
"Se on pullonkorkki", äiti vastaa.
"Saako sitä poimia?"
Äiti pudistaa päätään.
Pikkuruinen pysähtyy ja polkaisee jalkaansa. Hän katsoo äitiään uhkaava ilme kasvoillaan. Äitiä naurattaa.
Samassa Pikkuruisen huomio kiinnittyy muualle. Silmät siristyvät viivoiksi ja huuli nousee pienten hampaiden edestä. Hän nostaa kätensä kasvojensa varjoksi ja huomaa haastajansa korkealla taivaalla.
Pikkuruisen vartalo jäykistyy lievään etukenoon. Talvilenkkarit on vaihdettu kevyisiin kävelykenkiin ja pehmoisen kevätpuvun löysät lahkeet lepattavat vähän liian lyhyinä nilkkojen ympärillä.
Pikkuruinen kallistaa päätään käskevästi. Nyrkit kohoavat melkein kainaloihin ja kyynärpäät työntyvät terävinä sivuille. Pieni vartalo lähes tärisee vaivoin hillitystä raivosta.
"Aurinko!" Pikkuruinen huutaa taivaalle nostaen samalla toisen etusormen käskevästä aurinkoa kohti. "Sinä et saa kiusata minun silmiäni!"
Puhuttuaan Pikkuruinen jähmettyy uudelleen odottamaan toiveensa toteutumista.
Äiti katsoo kohtausta taustalta hymyillen. Kyllä elämä vielä koulisi pientä itsevaltiasta. Hän ei huomaa, kuinka hämmentynyt Aurinko nostaa viipymättä kädet loisteensa eteen, niin, että sen säteet lämmittävät Pikkuruista, mutta eivät enää häikäise silmiä. Nyt säteet sen sijaan viitoittavat Pikkuruisen tietä pensaaseen harhautuneen, vastasyntyneen narsissin luokse.
Pikkuruinen kyyristelee pensaan juurella. Voikukka! Pikkuruinen riemuitsee. Saako sitä poimia? Kyllä saa!
*****
Ps. Olen sairaana, joten pistän reissukuvia kehiin vasta kun olen virunut vielä päivän-pari...
Jaa
"Onko se kukka?" Pikkuruinen kysyy.
"Se on pullonkorkki", äiti vastaa.
"Saako sitä poimia?"
Äiti pudistaa päätään.
Pikkuruinen pysähtyy ja polkaisee jalkaansa. Hän katsoo äitiään uhkaava ilme kasvoillaan. Äitiä naurattaa.
Samassa Pikkuruisen huomio kiinnittyy muualle. Silmät siristyvät viivoiksi ja huuli nousee pienten hampaiden edestä. Hän nostaa kätensä kasvojensa varjoksi ja huomaa haastajansa korkealla taivaalla.
Pikkuruisen vartalo jäykistyy lievään etukenoon. Talvilenkkarit on vaihdettu kevyisiin kävelykenkiin ja pehmoisen kevätpuvun löysät lahkeet lepattavat vähän liian lyhyinä nilkkojen ympärillä.
Pikkuruinen kallistaa päätään käskevästi. Nyrkit kohoavat melkein kainaloihin ja kyynärpäät työntyvät terävinä sivuille. Pieni vartalo lähes tärisee vaivoin hillitystä raivosta.
"Aurinko!" Pikkuruinen huutaa taivaalle nostaen samalla toisen etusormen käskevästä aurinkoa kohti. "Sinä et saa kiusata minun silmiäni!"
Puhuttuaan Pikkuruinen jähmettyy uudelleen odottamaan toiveensa toteutumista.
Äiti katsoo kohtausta taustalta hymyillen. Kyllä elämä vielä koulisi pientä itsevaltiasta. Hän ei huomaa, kuinka hämmentynyt Aurinko nostaa viipymättä kädet loisteensa eteen, niin, että sen säteet lämmittävät Pikkuruista, mutta eivät enää häikäise silmiä. Nyt säteet sen sijaan viitoittavat Pikkuruisen tietä pensaaseen harhautuneen, vastasyntyneen narsissin luokse.
Pikkuruinen kyyristelee pensaan juurella. Voikukka! Pikkuruinen riemuitsee. Saako sitä poimia? Kyllä saa!
*****
Ps. Olen sairaana, joten pistän reissukuvia kehiin vasta kun olen virunut vielä päivän-pari...
Jaa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)