Kilpailu on päättynyt ja voittaja selvillä.

Julistin taannoin kilpailun, jonka tulokset olen nyt arponut tänään virallisen valvojan läsnäollessa.

Jokainen lappunen pitää sisällään osallistujan nimen.

Onnetar (minä) ojentaa mustelmaisen kätensä...

... ja onnellinen voittaja selviää!

Onnea Hallattarelle! Pistä yhteystietosi osoitteeseen allyalias ät gmail piste com, niin laitan yllätysvoittosi postiin.

Kiitos kaikille osallistujille hyvistä vastauksista. Oikeastihan kyse oli tietenkin työtodistuksesta. Siis tietty! Miten ette arvanneet??? Jaa

Katkeran kotirouvan vuodatuksia: Liika on jo liikaa!

Katkera kotirouva on n. 35-40-vuotias monilapsisen maalaisperheen emäntä, joka on saanut synnyinlahjakseen perin pessimistisen elämännäkemyksen ja happaman luonteen.

Kesä oli silloin jo melkein lopuillaan ja lämpöä oli hyvä kun viisitoista astetta. Pihakoivun lehdissä oli jo siellä täällä keltaista. Siksi tuntuikin kuin unelta (pahalta sellaiselta), kun sinä iltapäivänä pihan poikki käyskenteli hitain askelin paljasjalkainen naapurin akka, yllään pelkkä sinikukallinen, olkaimeton uimapuku ja takapuolen verhoksi kiedottu hippikuvioinen rätti. Kädessään hän kantoi painavan oloista Siwan muovikassia.

Jähmetyin kesken puutarhakalusteiden purkamisen ja tuijotin suu auki uimapuvun rintamuksesta pursuavaa, punaista lihaa. Käsi hapuili vaistomaisesti housunpersusta. Nyt piti ensin ottaa kamerakännykällä kuva koko komeudesta. Eihän tuota muuten ukkokaan uskoisi! Sitten pysähdyin miettimään: Soitettiinko hulluille ambulanssi, vai oliko valkotakkisilla jokin oma hakujärjestelmänsä?

Tuossa vaiheessa naapurin akka huomasi minut puutarhakalusteiden lomasta kyyristelemästä. Hänen kasvoilleen levisi pöllämystyneen onnen ilme ja akka heilutti kättään iloisesti, vahvistaen entisestään käsitystäni hänen mielenterveydestään. Nousin silti seisomaan ja annoin hänen taluttaa itseni sisälle.

Akka istui pirtin pöytään sellaisella voimalla, että tuolin puupinta läpsähti läskin osuessa siihen, samaan tapaan, kuin lautanen isännän kinkkusiivun alla aattoaamuna. Naapuri veti Siwan kassista esiin ison pullon likööriä ja viittasi minua hakemaan kaapista lasit. En voi sanoa, että omatunto olisi edes soimannut. Sen verran oli akka minua tempuillaan piinannut, että päätin käyttää hänen hulluudentilaansa surutta hyväkseni. Kun käännyin lasien kanssa ympäri, oli pullon viereen ilmestynyt neljä kuvia pursuavaa valokuva-albumia. Tunsin veren pakenevan kasvoiltani muistaessani akan palanneen vastikään viikon Portugalin-matkaltaan.

Siitä alkoi iltapäivä, joka veti kamaluudessaan vertoja kovinkin tympeälle panttivankidraamalle. Akka kävi läpi jokaisen albumin hitaasti, nautiskellen. Hänen sormenkyntensä naputti käsitteillä olevaa kuvaa hänen lausuessaan jotain sen tapaista, kuin: "Tässä minä olen meidän hotelliamme lähinnä olevalla rannalla" tai "tällaisia kukkia kasvoi luonnonpuiston etelärinteessä". Join liköörilasini tyhjäksi heti, kun piinaajani suostui kaatamaan siihen täytettä. Aivoissani sumeni, aloin kuvitella kuuntelevani Kylli-tädin satua.

Vasta viimeisen albumin kohdalla havahduin. Juopuneet aivoni alkoivat yhdistää asioita toisiinsa. Eräät kasvot vilahtelivat kuvissa läpi loman: "Tässä minä, isäntä ja Amanssio ollaan sikajuhlilla", "Tässä kohtaa isännän polvivaiva äityi ensimmäisen kerran todella pahaksi. Katso, Amanssio on juuri tuomassa jääpussia hotellin resepsuunista". Aloin kuunnella akan juttuja huomattavasti tarkemmin.
"Ja sinne jäi ihana Portugali ja Amanssio", naapuri huokasi. "Tiedätkö, Amanssio antoi tämän pullon lahjaksi lähtiessämme. Mietin heti, kuinka haluan jakaa sen sinun kanssasi". Akka pyöräytti mietteissään sanan Amancio kauppakuittiin. En viitsinyt mainita oikeinkirjoituksesta, niin kovasti ämmä huokaili lemmentuskissaan. Melkein olisi käynyt sääliksi, mutta onneksi valokuvien parissa kärsityt tunnit olivat kovettaneet sydämeni.

Lopulta naapuri pakkasi kuvat ja tyhjän pullon (!) kassiinsa ja nousi. Ovella hän vielä heittäytyi kaulaani ja huokasi: "Kunpa voisin kertoa sinulle mitä kaikkea sydämessäni liikkuu!"
Minäkin huokasin - helpotuksesta. Aivoni olisivat sulaneet pienimmästäkin lisätilityksestä!
"Muuten", akka hoksasi. "Haluatko tämän uimapukuni? Se on varmaan suurin piirtein kokoasi. Minä ostin Portugalista uuden".
Menin ihan sanattomaksi kuvitellessani kaikkia niitä paljaita paikkoja, joita akka oli uimapukuunsa hieronut. Eikö naapuri huomannut minun olevan ainakin kymmenen vaatekokoa häntä pienempi? Oli naapuri hullu tai ei - minun oli ihan pakko kostaa kokemani loukkaus.

Illalla aloin kirjoittaa:

Hei sinä rakas nainen,

Oli ihana tutustua sinuun, voi rakkaani!
Toivottavasti tulet pian uudestaan luokseni
Portukkaliin! Voimme rakastella kaikki yöt.
Rakastan sinua ikuistesti.
Älä kerro miehellesi.

Rakkaasi Amanssio

Kuoreen tietenkin laitoin naapurin isännän nimen, ettei kirje varmasti menisi ohi. Tajusin tehneeni kohtalokkaan virheen vasta sulkiessani kirjekuorta. Ymppäsin pienellä tekstillä kirjeen alkuun selittävän lauseen:

Opiskelin tuossa juuri hieman suomea.

Eiväthän ne Portukkalilaiset välttämättä kaikki sentään suomea osaa!

Eipä ole naapuri tullut enää uikkareitansa kauppaamaan!


Pakinaperjantain haasteena: Ja silloin kamelin selkä katkesi. Jaa

Helsinkiläiset huomio!! Lahja saapuu!!!

Kari on kertonut aikeistaan piilottaa lahjan Helsinkiin tänään joskus viiden-kuuden hujakoilla. Lisää tietoa täällä. Kari aikoi ilmoittaa minulle heti kun on saanut tehtävän suoritettua ja lisään silloin tarkan osoitteen tämän postauksen jatkoksi. Siis ei muuta kun paikan päälle Karia väijymään ja lahjaa nappaamaan. Siellä taitaa olla osa alkuperäisestäkin lahjasta kierrossa.

Edit (16.00): "Ympyrätalon vieressä on leikkipuisto. Lahja on sen laidalla olevan ruskean, lukitun laatikon takana". - Kari

Muistakaahan ilmoitella mullekin, jos joku nappaa lahjan :)

Ps. Tein sen vahingossa taas. Tällä kertaa biisinä Outkastin Hey Ya.

Shake it like a Polaroid Picture... Jaa

Portaat takana - alamäki edessä!

... Toki joskus alamäkikin voi olla loputon sarja portaita!

Valokuvatorstain aiheena on portaat. Jaa

Riemun kirvoittama sekapostaus, ilmoitusasiaa ja kilpailu.

Olen yhtä onnesta soikeana, kuin tämä iloinen kolonen!

Tämänpäiväinen keskusteluni:

Minä: ... ja sitten minä en tietenkään enää saanut sitä mistään.
Nainen: Niin.
Minä: Minä ihan tosissaan tarvitsisin sen. Olen yrittänyt jäljittää omistajia ikuisuuden ilman tulosta, joten jos vaan mitenkään voisit auttaa asiassa eteenpäin.
Nainen: Tota.. jos viittit laittaa mulle sähköpostia. Laita siihen nimi ja sotu.
Minä: Joo.. (???)
Nainen: Niin muuten... Pistä siihen osoitteesikin, niin tiedän mihin voin lähettää sen.
Minä: Okei... Siis MITÄ??? Käsitinkö minä oikein? Saanko minä sen nyt?
Nainen: Tai onko maanantaina liian myöhään? Mä olen tässä pari päivää vapaalla.
Minä: Mä olen metsästänyt tätä niin pitkään, että muutama päivä ei tunnu missään.
Nainen: Okei. Pistä sitä postia sitten.
Minä: Kiitos! KIITOS!!! Siis aivan älyttömästi KIITOS!!!
Nainen: ???

Ymmärrettävästi olen ollut loppupäivän ihan hippelihuraa-ilon siivillä! Mutta nyt siihen kilpailuun...

Kenestä tai mistä keskustelussa on kysymys? Kirjoita vastauksesi kommenttilaatikkoon (mielellään perustelujen kera). Kaikki vastaukset osallistuvat yllätyspalkinnon arvontaan. Kilpailun viimeinen osallistumispäivä on vaikka ööö...ööö... 29.10.

Sitten siihen ilmoitusasiaan. Olen saanut vähän vinkkiä, että Lahja olisi tulossa perjantaina Helsingin suuntaan. Olkaa siis kuulolla ja ennen kaikkea valmiina Leikkiin!

Jaa

Surullinen, ahdistava maailma

Aika parantaa haavat, sanotaan. Siitä huolimatta, kun tuuli puhaltaa kaikuvaa ja meluavaa kaupunkiyötä kasvoilleni, minä muistan. Tai paremminkin riipun muistamisen reunalla, osaamatta tunnistaa sen paremmin menneen hahmoa, kuin sitä ympäröiviä sanojakaan. Vaistoan reunan lähinnä äkillisestä halustani heittää takin harteilleni ja hypätä taksiin. Matkustaa jonnekin lämpimään, tai vaikka Ruotsiin edes.

Ja joskus öisin uneksun levottomia unia märästä ja kahisevasta. Poimin märkää ja kahisevaa nyrkkeihini, sitä tarttuu poskeen. Minun haluaisin vain leikkiä, mutta sanaton levottomuus on piirittänyt minut joka suunnasta. Se nostaa minut ilmaan vieraiden äänten ulottumattomiin. Kaiuttomassa kuplassani yritän suunnata aistini jotain tuttua kohti, jotain tuoksua, kenties ääntä, tai kosketusta. Mutta olen yksin.

Silloin herään unestani. Soitan uniselle äidilleni, jonka olen vasta löytänyt uudestaan. Pyydän häntä kertomaan koko tarinan vielä kerran. Jaa

Sana on sota! (Gimme Shelter)

Sota, lapset; sodasta teidän täytyy ymmärtää kaikki ennen kuin umplahdatte avioliiton myrskyisille ja rannattomille laineille. Sodassa on omat tekniikkansa ja lainalaisuutensa, eikä ole yhtään liioiteltua lukea kihlausaikana asiaa käsitteleviä teoksia (tai katsella armeijan propagandhistisia opetusvideoita, jos mahdollista). Esitän seuraavassa suppean kokoelman parisuhteen sisäisiä sodankäynnin muotoja:

1. Keskustelu: Tämä on aloittelijalle sopiva sodankäynnin perinne, jossa pariskunnan osapuolet suorittavat vuorotellen hallitun hyökkäyksen toisiaan vastaan. Keskustelun tärkein metodi on kiertää vastustajan selustaan käyttämällä lauseita "siis tää ei oo mitään henkilökohtaista" tai "asiat riitelevät, tollo. Eivät henkilöt". Vastustaja puolestaan naamioi taistelukentällä pahasti haavoittuneen itsetuntonsa lausumalla katkeruutta väräjävällä äänellä lauseet "huomaa, että vanhempasi ovat keskustalaisia" tai "nyt tiedän millaisella ajatusmaailmalla saksalaiset oli varustettu, kun Hitler sai heidät siihen perkeleelliseen joukkopsykoosiin".

Huom! Kokeneet keskustelijat eivät noudata sodan sääntöjä vaan saattavat tehdä kipeitä yllätyshyökkäyksiä, joiden piikki osuu suoraan sydämeen!

2. Kaupankäynti: Kaupassakäynnin voittamisen ongelma on asia, joka on askarruttanut mieliä lähes siitä asti kun auto-market keksittiin. Kaupassakäynnin aloitusisku on väistäminen. Molemmat yrittävät saada vastustajansa tarttumaan ensimmäisenä ostoskärryjen työntimeen. Ensikosketus ennustaa myös tulevien taisteluiden lopputulosta paremmin kuin missään muissa sotatilanteissa. Ei siis ole ihme, että kauppojen edustoilla näkyy niin paljon kengännauhojaan solmivia ja ostoskärryjen suuntaan hätäisesti pälyileviä ihmisiä.

Huom! Yritä ottaa muutama voitto esim. keskustelussa tueksesi, ennen kuin lähdet kokeilemaan kaupassakäyntiä!

3. Kuurojen salamasota: Tämän lajin hallitsemiseen tarvittava tekniikka on yksinkertainen, mutta oikea ajoitus vaatii vuosien harjoittelun. Mitään yksinkertaista sääntöä ajoituksen helpottamiseksi ei ole. Sen sijaan kuvaan erään tyypillisen "kuurojen salamasodan":

Jarmo: Se Einari on juuri sellainen kiero paskanpuhuja ja muutenkin liero, just sellainen akkamainen. Mä en enää jaksa olla sen kaveri.
Paula: Viittitkö toistaa? Mä en kuullut.
Jarmo: Mä en jaksa olla enää Einarin kaveri.
Paula: Ei ku sen mä kuulin. Mutta mitä sä sanoit sitä ennen?
Jarmo: Että se on kiero paskanpuhuja.
Paula: Ei ku kuulin mä senkin. Mutta mitä sä siinä välissä sanoit.
Jarmo:... Siis... tää nyt on ihan asiayhteydestä irrallaan... siis että se on akkamainen.

Paula: Niin... Kerros mulle millaisia naiset oikein sinun mielestäsi ovat. Ja mieti sanojasi hyvin tarkkaan!

Tämän jälkeen tilanne siirtyy keskustelusotaan, mutta Paula pääsee aloittamaan selvästä etulyöntiasemasta.

4. Rakkaus: Tämän muodon edellytys on kehittää vastustajalle eräänlainen Tukholma-syndroomaan verrattavissa oleva kiintymystila, jonka luoma pohja auttaa voittamaan kaikki muutkin sodat. Rakkauden uhri on valmis kärsimään valtavan määrän henkistä ja fyysistä nöyryytystä puolustautumatta. Rakkaus sodankäynnin muotona on vaativuusluokaltaan sama, kuin kissa yrittäisi pyydystää lihasrelaksanteilla lamaannutettua hiirtä. Yleensä tästä sodan muodosta kehittyy kuitenkin monimutkainen ja vastavuoroinen verkosto, jossa molemmat osapuolet ovat vuoroin kissan, vuoroin lamaantuneen hiiren roolissa.

Huom! Oman taistelulaulun valitseminen helpottaa rakkaudesta selviytymistä.
Huom! Sodassa kaikki on sallittua! Rakkaus on vain yksi sodankäynnin muoto.


Haluan toivottaa miellyttäviä ja voitokkaita hetkiä. Muistakaa muskettisoturien jalo lausahdus "It's just me myself and I". Ja kun tylsä ja toivoton hetki koittaa, luottakaa siihen, että sota, lapset, on vain suudelman päässä!


Pakinaperjantai


Jaa

Palikka

Palikka oli esineenä kaunis. Se oli valmistettu lakatusta tammesta ja sen pinta tuntui peukalon alla sileältä. Kooltaan se mahtui juuri ja juuri piiloon aikuisen miehen nyrkkiin, mutta se oli kuitenkin tarkoitettu kätkettäväksi tarkasti vartioituun holviin, väärien käsien ulottumattomiin.

Puisen kuoren sisälle oli piilotettu monimutkainen, vuosien kehittelytyön tuloksena aikaansaatu mekanismi, jonka tarkoitus oli estää palikan myrkyllistä sydäntä valumasta ulos vahingossa. Maria puristi esinettä sormiaan vasten. Hän ei ollut nähnyt sitä kymmeniin vuosiin.

Maria palautti mieleensä päivän, ne olosuhteet, joissa oli tullut ehdottaneeksi eräänlaisen takaportin, varauloskäynnin luomista. Silloin hän oli ollut nuori, ei edes neljääkymmentä vielä. Intomielisyys oli ehdotusta edeltävien vuosien varrella kuihtunut omaan mahdottomuuteensa ja sen vapauttamalle maaperälle oli itänyt kitkerä kyynisyys. Ihmiset olivat tuntuneet autuaan välinpitämättömiltä ympäristössään tapahtuvien muutosten suhteen; he lisääntyivät hallitsemattomasti, elivät yhä vanhemmiksi ja lopulta kieltäytyivät tykkänään kuolemasta.

Maailma oli muuttunut nopeasti, mutta ihmiset olivat sopeutuneet. Toisin oli luonnon tilanne. Veltoista suojeluyrityksistä huolimatta suuri osa eläin- ja kasvilajeista eli viljeltyinä ja maaperä ja vesistö puhdistuivat liian hitaasti onnettomuuksien jälkeen. Maria oli seurannut kehitystä ylävätsa kroonisesti ahdistuksesta kuristuneena ja vannonut käyttävänsä varauloskäyntiä ennen kuin olisi liian myöhäistä pelastaa elämä. Ihmiset olivat vaikuttaneet unohtaneen koko ympäröivän todellisuuden, he olivat kääntäneet katseensa sisäänpäin ja ajoivat omaa etuaan kokonaiskuvaa näkemättä.

Maria huomasi sormiensa näyttävän vanhoilta kilpikonnan tassuilta. Viimeksi hän oli pidellyt palikkaa käsissään rypyttömin sormin. Vaikka ikääntymisprosessi oli aikoja sitten onnistuttu pysäyttämään, ihmiset eivät olleet vielä onnistuneet estämään käsiä vanhenemasta. Maria piti käsistään. Niitä katsellessaan hän tunsi menneiden vuosikymmenten huokaavan jostain kaukaa. Hän ymmärsi olevansa nyt tilanteessa, jonka oli kuvitellut kovin erilaiseksi kauan aikaa sitten.

Hän ei ollut kuvitellut väsymystä. Ei epäröintiä, eikä pelkoa. Jos hän avaisi palikan ja vapauttaisi sen sisällön, hän vapauttaisi samalla maapallon raskaasta taakastaan, jota se itse ei kyennyt millään ravistamaan selästään. Ihminen lakkaisi olemasta. Elämä saisi mahdollisuuden. Silloin kauan sitten ajatus oli tuntunut riemastuttavalta, jalolta ja ylevältä.

Nyt Maria oli väsynyt. Hän ei ollut varma itsestään, eikä palikasta, rakkaasta varauloskäynnistään, jonka olemassaolon turvallisessa varjossa hän oli saanut edes osan elämänsä öistä nukuttua. Hän sulki silmänsä, sujautti esineen huokaisten laukkunsa turvallisimpaan taskuun ja narisutti vetoketjun kiinni hiljaisessa huoneessa.

Tarinamaanantain aiheena on palikka. Jaa

Velanmaksua, osa 5. Lilith

Puhdistavan vihan Lilith on minulle tosimaailmasta tuttu, joten on onni, että hänen koiransa Violet (nimi muutettu) hyppäsi sensuroimaan Lillin kauniit kasvonpiirteet. Olisihan ollut vaara, että minun kyvyilläni kaikki oululaiset tunnistaisivat Lilithin katukuvasta :)

Mutta nyt muutama kohupaljastus ystävästäni:
- Ensivaikutelma Lilithistä on ystävällinen, tarmokas ja sanavalmis. Paremmin tutustuttaessa käy ilmi, että mielikuva pitää harvinaisen hyvin paikkaansa.
- Lilithin tukka ei ole oikeasti keltainen (olen kuullut, että keltainen on blondin pahin vihollinen). Minun tussivalikoimani vain on rajallinen.
- Lilithin synonyymivarasto sanalle vitutus on laajempi kuin George W. Bush nuoremman sanasto kokonaisuudessaan.
- Lilith tykkää jostain syystä katsella aika paljon maahan tupakkaa poltellessaan.
- Lilith kerää pelikortteja.
- Lilithin tiedetään kirkuneen keuhkojensa pohjasta katsellessaan Maissilapsia (tästä on tosin aikaa)

Haluan antaa Lillille kuvan, jonka otin joskus viime keväänä. Siinähän olemme me kaksi!


Kuittaan virtuaaliviiskytsenttiseni riemusta kiljuen ja ojennan sen Isopeikon karvaiseen kouraan. Velkaa tuli taas lyhennettyä! Jaa

Minä ja Tuomas

Ja joka ilta suihkun jälkeen
sinä istut eteeni lattialle
ja minä
kannattelen hiuksiasi ettei
päänahkasi tuntisi harjakipua
ja sinun niskasi nitkahtelevat
harjavedon voimasta ja
televisioruudun heijastuksen kautta
näen
kuinka epämukava sinun on.

Ja joka ilta suihkun jälkeen
märkien kiharoiden
jättämä läikkä t-paitasi olkapäillä
ja selässä
sinä soitat uuden, tutunkuuloisen melodian
ja minä tiedän,
että pikkukoskettimien pohjassa,
telineen väliin taiteltuna
on kuva Tarjasta
ja sinä otat sen esiin ja katsot
ennen kuin luot tutuista soinnuista
ennenkulkemattoman ketjun.

Eikä levynkansien pikkuteksteissä ole
mainittu kiitosta vaikka
rullaan kaikki sukkasi samalla metodilla
ja etsin niille oikean parin
ja heitän roskiin rikkimenneet.
Emmekä ole vielä edes päässeet siihen mitä
teen siivouspäivänä vessassa.

Ja huomenillalla suihkun jälkeen nukun
ja näen unta Eero Milonoffista ja
siitä kuinka ajamme kotiin
pidempää reittiä vain siksi
että olemme ostaneet uuden auton
tai ei uuden, mutta meille uuden
ja on kesä mutta talvirenkaat peräkontissa.

Tänä yönä se olet vielä sinä ja kiharasi
tuoksuvat Herbinalle ja pikkuisen hiusvärillekin.


Runotorstain aiheena on arki. Jaa

Syksyinen päiväkirjamerkintä

Tänään pyöräillessäni huomasin kaikkien katselevan minua hymyillen. Jopa miehet loivat minuun pitkiä silmäyksiä, vaikka olin liikkeellä meikittä ja virttyneessä fleece-takissani. Yhtäkkiä kylmä ilma ja tuuli eivät haitanneet. Matkanteko sujui liidellen. Syyskaupungin ääriviivat piirtyivät harvinaisen terävinä, kuin viileän ilman kirkastamina. En ollut juuri ollenkaan hengästynyt, vaikka poljin normaalia reippaammin ja lauloinkin kohtalaisen kovalla äänellä...

... Niin. Olisi kai aika vihdoin oppia muistamaan, että se vauhdikas taustamusiikki ei sitten kuulu korvanapeista muiden ihmisten korviin. He kuulevat ainoastaan laulua imitoivan mölinäni.


Taustamusiikkina Nightwishin Amaranth. Jaa

Vastaan pariin haasteeseen ja horisen lisäksi omiani.

HeidiR peräänkuulutti bloggaajien taideteoksia ja päätin osallistua. Käsi on ihan kipeä, sillä olen jännittänyt sitä hulluna piirtäessäni. En kerta kaikkiaan hallitse tätä tietokoneella räpöstämistä (eikä tavallinen kynäkään pysy kädessäni juuri sen paremmin). Hallatar ja Almamaria olivat haastaneet minut kertomaan bloggausympäristöstä. Piirros esittää siis konettani lähimmästä ikkunasta avautuvaa, tunnelmallista ympäristöä, oikein kunnollista kerrostalolähiötä. Koneeni ympäristöstä en kehtaa tarjota piirrosta, vielä vähemmän valokuvaa. Tämä nurkkaus on oikea sikolätti!

Pitäisi varmaan kirjoittaa oikein kunnollisen mittainen postaus, että tuo piirros ehtisi samalla tekeytyä, mutta ei ole juuri asiaa. Olen taas sairaana. Huomasin oloni heikkenevän rakkaan serkkuni, Marsupilamin synttärijuhlilla ja nyt tuntuu jo kuumeiselta. Sain toiselta rakkaalta serkultani, Parsinneulalta uuden kirjailijavinkin. Portugalilainen (en ole tainnut lukea ennen ketään portugalilaista). Tämän kirjoitettuani sujahdan kirjaston sivuille katsomaan, onko kyseinen herra kotosalla. Voisin käydä hakemassa hänet kotiini kuukauden vierailulle ensi viikolla. Palaan hänen suhteensa asiaan, jos aihetta raporttiin ilmenee. Mutta ihan ensin pitää koluta Dostojevskin Kellari loppuun.

Luin viikolla Kalevasta, että joutuvat Kemissä laittamaan vanhukset yöpuulle jo iltapäivällä henkilökuntapulan takia. Jostain syytä juuri tuo uutinen (vaikka herra tietää, että vastaavia saa kuulla harva se päivä) kävi suututtamaan ja harmittamaan minua ihan erityisesti. Sanokaa joku millä perusteella Suomi on muka hyvinvointivaltio???!!! Silläkö, että täällä terve, keskituloinen, normi-ikäinen keskivertokansalainen tulee toimeen suurempia kärsimättä? Jollakin perusteellahan meidän täytyy ajatella, että esim. vanhan tai vammaisen ihmisen arvo on toinen kuin nuoren ja terveen. Eihän tuollaista voitaisi muuten hyväksyä.

Ymmärrän kyllä budjetit ja säästöt ja sen, että tyhjästä on paha nyhjäistä. Mutta jossakin täytyy olla raja! Ja me yksilöthän sen rajan vedämme (tietenkin yhdessä ja laumoissa). Tosi itsekästä meininkiä, että yhteiskuntamme heikoimpia rokotetaan ja käytetään hyväksi, jotta me muut voimme röllötellä tyytyväisinä ylikokoisissa omakotitaloissamme. Nämä arvot eivät ole ainakaan sitä, mitä minä haluan!

Mutta nyt naivit tilitykset sikseen! Toivottavasti hädintuskin ala-astetasoinen piirrokseni on nyt kokonaisuudessaan piirtynyt näkyviin :)

Hyvää sunnuntaita kaikille!
Jaa

Talvenvastainen perjantai (ei lauantainvastainen yö, Muikku!)

Suomen väitetään olevan yksi maailman parhaita paikkoja elää monellakin mittarilla katsottuna. Olen asunut vain Suomessa ja - nurkkakuntainen pikku paskiainen kun olen - vain pohjoisen likaisenrusehtavanharmaiden aukioiden ja asemattomien rataosuuksien tuntumassa.

Sen verran tiedän televiissio-ohjelmien vannoutuneena seuraajana, että silloin kun Suomessa kahlataan puolen metrin lumihangessa, äLAassa esimerkiksi juostaan surffilauta kainalossa, auringon polttama luonnonblondi tukka hulmuten.

Aivan aiheesta kyllä ollaan huolissaan monenkin maan tilanteesta. Jostain puuttuu ruoka, toisesta puhdas vesi. Niitä ilman ei voi elää, selvähän se! Yhtä ilmeistä on, ettei ihminen selviä semminkään ilman aurinkoa. Olisimme olleet aikoja sitten kuolleita sanan perinteisimmässä merkityksessä, jollei meitä olisi läpi sukupolvien sinnikkäästi aivopesty uskomaan olevamme onnekkaita saadessamme olla täällä, emmekä esmes jossain Riiodetsaneiron rantaviivaa käymässä.

On korkea aika, että joku siellä ihmisoikeuspuolella, sellainen joka ymmärtää humanitäärisen työn päälle ja on muutenkin huolissaan kaikista planeettamme kohtalon koppeloista, herää ja kääntää katseensa tänne jumalan (johon en usko) selän taakse (mielessäni on eräs huomattavasti tarkempi piste, joka sijaitsee selän alaosaan muodostuneiden läskikumpareiden välissä, mutta jätän sen siveellisyyssyistä sanomatta). Täällä vallitsee pian inhimillinen hätä, jota ei käsiä yhteen läpsyttelemällä ratkaistakaan.

Ehdotan, että Suomeen tiputetaan pikaisesti noin 6 miljoonaa kirkasvalolamppua sellaisissa laskuvarjojen varassa roikkuvissa konteissa. Ne voi sitten kähveltää omiin kätköihinsä syrjäkylän palavasilmäinen (mutta silti äärimmäisen vähä-älyinen) isäntämies, Alasuutarin (Veli-Pekka) Väiski kumppaneineen ja käyttää niitä hamppuviljelmiensä valaisuun (vai pitääkö niitä mieluummin lämmittää. Älkää minulta kysykö. Minun vihreä peukaloni on keskellä kämmentä). Sittenpä voi keskittyä rakentelemaan pilvilinnoja jokatalvisten juoppohulluuskohtausten vastapainoksi.

Ja jos ei ala tapahtua, meitä suomalaisia on pian pitkät pakolaisletkat Espanjan aurinkorannikon rajalla!

Niin... Pitikö tässä nyt syyttääkin jotakuta? Kuinkahan se onnistuu, kun pitäisi alkaa kasaamaan vastuu kaikelle olevalla (ja sille mitä ei ole) aivan alkuräjähdyksestä lähtien? Eihän hiirikään loukkuaan syytä, jos sattuu sellaisen puristuksiin syntymään. Sehän sanoo sitä kodikseen!

Talvenvastaisen perjantain pitkät, mutta siltikin tyystin vailla ydintä olevat iskulauseet:

Suomessa vain väitetään olevan neljä vuodenaikaa, jottei kukaan tajuaisi täällä vallitsevan vain talven eri sävyjä.

Voisinko saada sen lottovoittoni rahana, jos lupaan vaihtaa asuinpaikkaa välittömästi?

Kukin keksikööt vapaasti omansa!


Pakinaperjantain aihe on syytös. Jaa